Tag Archives: Wayne W. Dyer

Stoppi verukkeille!

Posted on by

Onpa ollut haipakkaa! Mutta siistiä haipakkaa. Ja kun ilmassa on pienimuotoista kiirettä, nousee oma hyvinvointi entistä tärkeämmäksi teemaksi. Ja se ei ole suinkaan hukkaan heitetty asia muidenkaan näkökulmasta, sillä hyvinvoiva vanhempi, puoliso, ystävä, kollega, työntekijä kun edistää myös muiden hyvää fiilistä. Kyllä se vain niin on, että iloinen ihminen levittää iloa ympärilleen.

Hyvinvointiin liittyen: minulla on ihan mahtava tapa katkaista hektinen työpäivä ja jättää päässä poukkoilevat ideat ja ajatukset hetkeksi surraamaan yksinään. Kun kotiudumme tarhasta, töistä ja koulusta, mikään ei ole mielestäni sen rauhoittavampaa kuin kaivautua tuttipullostaan after dagis -maitoannostaan nauttivan taaperon kainaloon. Siinä unohtuu niin työt, murheet kuin ilotkin. Sitä on vain läsnä juuri siinä hetkessä, eikä millään muulla ole merkitystä. Se on kuulkaas minun onneani se!

Muutaman viime illan olen lukenut Wayne W. Dyerin kirjaa Ei enää selityksiä, joka on muuten ihan mainio opus. Siinä käsitellään ihmisen uskomuksia ja verukkeita, joita hän itse itselleen selittelee. Tekosyitähän on helppo keksiä, jolloin moni asia todella voi jäädä tekemättä tai kokematta. Kirjan lukeminen on minulla kesken, mutta miten se onkaan jo nyt selkeyttänyt monia asioita.

Wayne W. Dyer muun muassa kirjoittaa, että menestys edellyttää pienten asioiden ajattelemista. Tottahan tämä, sillä ne suuret asiat ja menestys koostuvat ainakin useimmiten monista pienistä asioista. Hän myös kehottaa hoitamaan vaikeat asiat silloin, kun ne vielä ovat helppoja. Aaaah. Tämä kolahti. Itse ainakin tunnistan itsessäni sen, miten joidenkin asioiden hoitamista lykkää joskus viimeiseen asti. Mieluummin sitä vaikka järjestää sukkalaatikon ja silittää alushousut, kun esimerkiksi soittaa jonkun puhelun, joka jostain syystä ei tunnu itsestä mieluisalta. Wayne myös kannustaa meitä tekemään suuria asioita silloin kun ne ovat vielä pieniä. Ahhahhah! Juurikin näin. Hän myös lohduttaa, että emme kykene saamaan aikaan valtavasti tänään, mutta voimme ottaa ensimmäisen askeleen.

Niin totta.

Mihin lie hukkaan joutuisin ilman näitä mahtavia elämäntaito-opuksia, joista tuntuu löytyvän juuri ne oikeat sanat oikeaan hetkeen ja tilanteeseen. Ainakin kärsivällisyyteeni on kasvanut tämän itsetutkiskelun myötä hurjasti. Ja se on ihanata huomata, se.

Kiireetöntä keskiviikkoa!

P.s. Tule tänne! Kun 350 tykkääjää on kasassa, arvon jälleen Rhonda Byrnen Voima-kirjan!

No kyl! (Kuva:Workisnotajob.com)

 

 

 

Voihan havahdus

Posted on by

Jokin aika sitten tilasin Adlibriksestä muutamalla eurolla Anthony de Mellon teoksen Havahtuminen (Like), jota kutsutaan elämäntaitokirjallisuuden klassikoksi. Jostain syystä se oli jäänyt itseltäni lukematta.

Ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeen olin ensin jotenkin pettynyt. Minua alkoi nyppiä de Mellon äksyhkö tyyli tarjota näkökulmiaan lukijalle, mutta sitten kai totuin siihen. Kun lueskelin kirjan läpi vielä toiseen kertaan, se avautui paremmin ja loppujen lopuksi oli ihan kiinnostava teos. Silti täytyy sanoa, että elämäntaitoalalla suosikkejani ovat muun muassa nämä: Wayne W. Dyer, Sonia Choquette, Louise L. Hay, Paulo Coelho, Judith Orloff ja Eckhart Tolle. Tolle on mielestäni mainituista korkealentoisin, muut käsittelevät asioita hyvinkin käytännöllisesti, ihmisläheisesti ja helposti ymmärrettävästi. Ja tällaiselle väsähtäneelle perheenemännälle onkin helpotus, jos asia menee jakeluun kohtuullisen vähällä vaivalla.

De Mellon kirjassa mainiota on se, että eri aihepiirit on jaettu sivun, parin osa-alueisiin ja ne on otsikoitu selkeästi. Eli jos tahtoo lukea vaikkapa vain anteeksiannosta, onnellisuudesta tai muutoksen esteistä, kohdat löytyvät kirjasta vaivatta selailemalla.

De Mello kirjoittaa, että maailmassa vaikeimpia asioita ovat kuunteleminen ja näkeminen. Emme halua katsoa, sillä niin tekemällä saatamme muuttua. Mieluummin olemme unessa ja sinnittelemme aamusta iltaan näkemättä, kuulematta tai edes ajattelematta. Hän toteaa heräämisen ja havahtumisen olevan valmiutta oppia uutta. Hänen mielestään moni meistä pelkää muutosta, sillä pelkäämme tunnetun menettämistä.

Näinhän se taitaa olla. Monelle tuttu helvetti on turvallisempi kuin tuntematon taivas. Mutta entäs jos se ihana elämä alkaisi vasta silloin, kun uskaltaa päästää irti vanhasta epätoivotusta? Miksi lie se voi olla niin vaikeaa? Estääkö pelko kontrollin menettämisestä, epävarmuudesta vai epäonnistumisesta? Ei uskalleta hypätä mukavuusalueelta? Itse mietin, että se oma mukavuusalue voi toisinaan olla myös epämukavuusalue ja hyppy pois voi avata aivan uusia ovia. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä aina edes parhaansa tekiessä voi onnistua, niin tavallaan mitä väliä. On luonnollista epäonnistua ja kokea epävarmuutta. Sekin on luonnollista, ettei kaikkea voi hallita. Muutos on kuitenkin useimmiten hyvästä.

Jaa, mikäs opus tää on? Mahtaisko tää maistua hyvältä?

Kielteisistä tunteista de Mello kirjoittaa, että syytämme toisia, vaikka meidän itsemme olisi muututtava. Tämä on varmasti totta, usein on paljon helpompi projisoida omaa kiukkua toiseen kuin pysähtyä miettimään, mistä oma olo kumpuaa. Samaa mieltä olen de Mellon kanssa siitäkin, että ilman kielteisiä tunteita ihminen toimii tehokkaammin. Kielteisten tunteiden noustessa esiin ihminen näkee vain oman kantansa asiasta. Mutta oikeasti, onko pakko olla aina “oikeassa”?

Rakkaudesta de Mello kirjoittaa ihanasti: Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa, ei vaatimuksia, ei odotuksia tai riippuvuutta. Hän kehottaa ajattelemaan ja sanomaan sen jopa ääneenkin: En tarvitse sinua ollakseni onnellinen. Sinä voi tarkoittaa tässä työtä, rahaa, puolisoa, ystävää. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei kyllä aina ole sitä. Itse saan onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunteita työstäni ja läheisiltäni. Raha luo turvallisuuden ja vapauden tunteita, jotka vähentävät stressiä ja saavat sitä kautta voimaan paremmin. Kuinka moni voi rehellisesti sanoa, ettei oikeasti välittäisi? Kyllähän se ilahduttaa, kun saa toiselta vaikkapa positiivista palautetta. Mielestäni ilahtuminen ei tarkoita kuitenkaan riippuvuutta toisesta tai hänen mielipiteistään. Mielestäni tuollainen “en tarvitse ketään tai mitään” -asenne kertoo enemmän ihmisen epävarmuudesta ja siitä, että hän on ehkä pettynyt niin monesti, että ajattelee, että ainoa vaihtoehto on selvitä yksin. Toki ripustautuminen tai halu kontrolloida toista ovat pahasta. Silti en lähtisi ihan noin jyrkälle linjalle kuin de Mello.

Äh jaa tää olikin taas yks noista mutsin hihhulikirjoista. Mä kyl luen mieluummin sitä min egen djurbokenii, siel on niin söpösii eläimii.

Onnellisuus on illuusioiden pois heittämistä, sanoo de Mello. Oletan, että hän tarkoittaa sillä asioiden, ihmisten ja itsensä ottamista ja hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.

Se on ihana ajatus.

 

 

Kaikki on sinussa

Posted on by

Sain herra Eckhart Tollelta viikkomeilin, jonka voi tilata hänen nettisivuiltaan. Tovi sittenhän luin hänen Läsnäolon voima -kirjansa, ja pitänee lukea se heti miten uudestaan. Kirjassa oli selkeitä pointteja, mutta myös asiaa, joka itselläni vaatii kypsyttelyä. Joka tapauksessa, viikkomeilissä luki näin: It’s all in you. If a book or any other teaching is powerful, how else do you feel it? There must be something in you that recognizes it because there are others to whom a spiritual book or teaching would be meaningless.

Ihan totta! Näinhän se on. Itse olen lueskellut näitä elämäntaito-opuksia, ja mitä enemmän niitä luen, sitä enemmän niitä tahdon lukea. En oikein muista, mistä alunperin innostukseni lähti käyntiin. Luulen, että sen aiheuttivat isot muutokset elämäntilanteessani ja se, etten enää tahtonut tuntea itseäni onnettomaksi. Kaipasin muutosta. Tahdoin itse pyrkiä helpottamaan oloani ja ymmärtämään enemmän. Ja kas, lukemalla kirjoja, joita olin ennen pitänyt hihhulihuuhaakirjallisuutena, tai no, en ehkä niin minun juttunani, (ja jotka useimmiten ovat muuten bestsellereitä!) huomasin oppivani jatkuvasti lisää muista ihmisistä, ja ennen kaikkea itsestäni.

Olin myös usean vuoden tehnyt todella paljon töitä ajautuakseni työurallisesti pisteeseen, jossa olin. Olin tehnyt kovasti duunia haaveideni eteen ja yhtäkkiä huomasin, ettei saavuttamillani asioilla ollutkaan enää niin väliä. No, turhautuminen on yleensä merkki muutoksen tarpeellisuudesta. Olen toki yhä kunnianhimoinen, mutta eri lailla. Asiat ovat ehkä nykyään eri arvojärjestyksessä.

Itse siis muutin asioita, mutta itse asiassa viimeksi tänään olen pohdiskellut sitä, mitähän oikeasti haluan tehdä isona. Kun kävin tapaamassa kuukausia sitten Claudia Eveä, hän oli sitä mieltä, että minä tulen tekemään jotain, missä autan ihmisiä. Jo ennen Even tapaamista minulla oli ollut selvä plääni, josta jouduin luopumaan jota jouduin lykkäämään ajanpuutteen vuoksi. Yhä aion luultavasti toteuttaa alkuperäisen ajatukseni. Tahdon yhdistää kirjoittamisen, toisten auttamisen ja maailman tekemisen edes vähän paremmaksi paikaksi. Toisaalta olen kyllä välillä melkoinen tuuliviiri. Keksin ensin jotain mielestäni loistavaa josta innostun kauheasti, mutta sitten kiinnostus lopahtaakin. No, se lienee inhimillistä.

Kirjojen myötä elämääni on tullut muutenkin muutosta: Pyrin minimalismiin, vältän (useimmiten) turhuuksien hankkimista, pyrin iloitsemaan pikku asioista tässä ja nyt, yritän välttää tulevassa tai menneessä elämistä, pyrin huomioimaan muita ihmisiä enemmän ja ajattelemaan vähemmän itseäni, pyrin tuntemaan itseni paremmin, pyrin hillitsemään paikoin hyvin terävän kieleni, yritän miettiä mikä minulle on tärkeää ja pyrin keskittymään siihen, olemaan henkisesti vapaa… Voi kuulkaa, tämä käy aivan työstä! (Ja kuulostaa kolmenkympin kriisiltä, hahahah).

Toinen suosikkipapparaiseni Wayne W. Dyer antaa mainioita ohjeita Löydä henkinen minä -kirjassaan. Tässä muutama oma suosikkini kirjan runsaasta tarjonnasta:

1. Yritä joka päivä palvella toisia edes hieman kertomatta siitä kellekään. Jos etsit omaa onneasi, se karkaa aina, mutta jos pyrit tekemään toiset onnelliseksi, löydät onnen itsekin.

2. Harjoittele merkityksellisten sattumien tuottamista. Kuvittele uutta työtä, hyvää ihmissuhdetta ja keskity mielikuviisi. Sitä saa, mitä tilaa, vaikka en sattumiin uskokaan, vaan tarkoitukseen.

3. Uhraa aikaa kauneuden havaitsemiseen. Katso auringonnousua, vanhaa tuulipukupariskuntaa kävelemässä käsi kädessä, pienen vauvan toilailuja. Lähetä muille ajatuksissasi rakkautta! (Oma suosikkini on nykyään lähettää liikenteessä tonttuileville rakkautta sadattelun sijaan, heh).

4. Antaudu! Lakkaa olemassa ristiriidassa sen kanssa, mikä on tai voi olla, ja anna periksi. Älä enää kysele, että “miksi minä?”. Hyväksy tilanne ja mene eteenpäin. Päästä irti.

5. Varaa joka päivä aikaa hiljaa olemiseen. Sanotaan, että rakkaus saa ihmisen sanattomaksi. Anna itsellesi aikaa olla sanaton, täysin vaiti. (Vielä kun Dyer kertoisi, miten tämän voi järjestää kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä, olisin tosi kiitollinen!)

Näillä mennään. 

Kauneutta on kaikkialla. Hän on hyvä ja avaa silmänsä!

 

Persus liekeissä, mutta ilman stressiä

Posted on by

Onpas mahtava olo!! Viime yö mentiin vain kahdella heräämisellä. Vaikka kävin melko myöhään nukkumaan kiitos Dr. Wayne W. Dyerin opuksen Löydä henkinen minäsi ja heräsin jo 6.15, olo on jälleen kuin uudella ihmisellä. Ja tämä fantastinen virkeys ja upea olo eivät siis tällä kertaa johtuneet Dyerista, vaan siitä, että sain nukkua! Olen kiitollinen.

Tänään päivä on vielä niin hajanainen, että kirjoittelen juttuja kotoa käsin. Ohjelmassa on myös kolme tuntia liikuntaa: sisäpyöräilyä, intervallia ja bodypumpia. Aamun olen viettänyt myös pumppiohjelmaa mieleeni palauttaen, sillä edellisestä BP-ohjauksesta on aikaa kolme pitkää kuukautta! Cd:n kertakuuntelun jälkeen tunnen osaavani ohjelman suht hyvin, ja tämän päivän jälkeen seuraava tunti onkin jo huomisaamulla, joten en todellakaan aio stressata asiasta. Enemmän minua mietityttää se, miten sunnuntaina pääsen ylös sängystä, lihaskipu tulee olemaan todella käsin kosketeltavaa ja tuskallista, hih. Voi olla niin sanotusti persus liekeissä. Siitä huolimatta odotan innolla myös pumppiohjausten alkamista. Paitsi että se on hauskaa, saan sen avulla myös viime aikoina reistailleen selkäni kuntoon. Ja sanotaanhan sen olevan maailman nopein tapa päästä huippukondikseen… Odotan innolla sitä, että saan viimeisetkin jenkkakahvat karistettua vyötäröltäni.

Netissä leviää Stressitön syyskuu -hanke. En ole aivan täysin selvillä, onko siinä kyse muusta kuin stressivapaasta syyskuusta (hyvä sekin toki), mutta oma projektini Stressitön loppuelämä on käynnissä ihan mukavasti. Tietenkään stressikäyrää kohottavia tilanteita ei voi kokonaan välttää. Itselläni ne tilanteet liittyvät usein väsymykseen eli tsiljoonaan yöherätykseen. Silloin ei ole helppoa nähdä maailmassa niitä kauniita asioita, joita se tarjoaa.

Loppujen lopuksi stressaamisen välttäminen on kuitenkin itselleni aika helppoa. Tarvitsen riittävästi unta, säännöllisesti ruokaa. Hippasen laiskottelua, paljon liikuntaa, sopivasti yhdessä oloa rakkaiden ja ystävien kanssa. Ei liikaa säntäilyä edes takaisin. Ei liian kireitä aikatauluja. Nykyään en ota enää liian montaa asiaa samalle päivälle tehtäväkseni, vaikka ne asiat olisivat kuinka kivoja. Ja jos asia ei johdu minusta, esimerkiksi en saa kysymykseeni vastausta tai sähköpostiani ei noteerata, ei sitten. Kyllä nekin asiat hoituvat, kun niiden aika on. Itselläni päivä kerrallaan eläminen on tehnyt oloni huomattavasti stressivapaammaksi. Kaikkeen ei voi tietenkään suhtautua kyseisellä mentaliteetilla, on asioita, joista on pakko sopia etukäteen ja jotka on huomioitava, vaikka ne eivät tänään tapahdukaan.

Jossain vaiheessa huomasin stressaavani siitäkin, että en ehtinyt nähdä ystäviäni riittävästi tai sitten jouduin perumaan näkemisiä esimerkiksi siksi, että huonosti nukutun yön jälkeen olin niin väsynyt, että en vain yksinkertaisesti jaksanut tavata ketään. Siitä opin sen, että en sovi ainakaan kovin pitkän ajan päähän yhtään mitään.

Voihan sitä ottaa puhelimen käteen ihan ex tempore, soittaa ja kysyä, nähdäänkö tänään.

 

 

 

Rakkauden sillalla

Posted on by

Tänä aamuna tein sen, mitä olen pelännyt: Laitoin herätyskellon kiinni ja jatkoin uniani. Näin unta, että voitin puolisoni 800 metrin uintikilpailussa. Inhoan uimista! Piksu kukkui yöllä taas monta kertaa, joten ei ihme, että klo 8 herätys tuntui haastavalta. Klo 8.22 kuitenkin säpsähdin unestani ja ehdin kuin ehdinkin kymmeneksi sijaistamaan intervalli-sisäpyöräilyä. Ihmeen hyvin jaksoin polkea pelkän aamukahvin voimalla. Kaikki eivät olleet olleet Flowssa, sillä porukkaa oli ihan kiitettävästi. Hyvä me reippaat!

Tunnin jälkeen tahdoin käydä Katajanokalla. Ensin kävelimme hieman vanhoilla kotikulmilla. Turisteja riitti Tuomiokirkon ympärillä.

Yksi suosikeistani.

Sen siitä saa kun muuttaa Espooseen, ei tiedä enää mistään mitään. Eilen nimittäin satuin lukemaan Fit-lehden muuttujan Tytin blogista Rakkauden sillasta, ja pakkohan sinne oli päästä.

Ooooh, miten romanttista! Toiset olivat kaiverruttaneet nimensä lukkoihin kauniisti. Minä kiitän Yliopistoliikuntaa lukosta (palautan sen kyllä, mutta en samaa), heh.

Miten ihanan romanttinen ajatus, tuollaisiahan on Euroopan metropoleissa, miksei sitten meillä. Lukkoja tosin ei vielä ollut kovin montaa kymmentä, vaikka silta on ollut virallisesti käytössä jo toukokuusta lähtien. Laitoimme omamme ja hetken pohdittuamme mitä teemme avaimelle viskasimme sen mereen.

Löytyihän se juuri oikea..ja myös hyvä paikka lukolle!

Tyytyväinen turisti naapurikaupungista.

Piksu pitäisi saada nukkumaan taas täysiä unia. Olen harkinnut unikoulua, mutta minulla ei taida olla sydäntä huudattaa pientä. Pian kuitenkin työt taas käynnistyvät täysillä, joten yhtenäinen uni tulisi tarpeeseen. Asioilla on taipumusta kuitenkin järjestyä.

Nyt aion vain lukea sikäli mikäli kun saan lukurauhaa. Sain eilen käsiini muun muassa Eckhart Tollen teoksen Läsnäolon voima, joka jostain syystä minulla on vielä lukematta. Kätevää jakaa innostus samantyyppiseen kirjallisuuteen lähisukulaisen kanssa, voimme aina vierailla toistemme kirjahyllyillä!

Lisäksi lainasin kasan Wayne W. Dyereita sekä Åsa Linderborgin koskettavan omakohtaisen kirjan Minua ei omista kukaan, jonka olen lukenut muutama vuosi sitten, mutta tahdon lukea sen uudelleen. Harva kirja on sellainen, että siihen tulee palattua.

P.s. Sain tänään palautepostia ihan sähköpostiini asti. Se teki minut hyvin, hyvin iloiseksi. Mukavaa, että vain kirjoitellessaan omaksi ilokseen voi antaa ihmisille ajatusten aiheita ja jopa vertaistukea.