Olipa muuten hyvä Spin75 eilen. Vedin vasta toista kertaa samaa ohjelmaa, ja uusi ohjelmahan on aina uusi ohjelma. Uutta ohjatessa pieni jännitysmomentti on aina mukana, että toimiiko homma. Kyllä, jopa vielä näin 12 vuoden jumppaohjausvuoden jälkeen, eikö ole kummallista.

Mutta hommahan toimi. Mestoilla olivat niin Rihanna, Mustaschin Ralf, DAD, 50 Cent, Billy Talent ja monet muut. 75 minuuttiin mahtuu melko paljon, sanoisin. Mutta on se kumma, että ikinä ei tule oloa, että apua, mitäs musaa nyt laittaisin. Enemmänkin tilanne on sillä lailla, että voisinkohan laittaa 150 minuuttia musaa 75 minuutin tunnille. Ja kyl, toki lopetettiin kuulemma tavaramerkikseni muodostuneeseen noin seitsemän minuutin trance-tahkoamiseen. Vielä lähtee, jaksaa jaksaa. Tunnin loputtua sain ihanan palautteen siitä, kun olin jossain vaiheessa sanonut, että vahvat jalat kyllä jaksaa, homma on nyt enemmän kiinni pääkopasta. Asiakas sai uutta puhtia ja oli kokenut, että juuri näin. Ja eräs vakioasiakas näytti peukkua loppujäähdyttelyssä. Mukavata.

Tällä kertaa en huomannut tunnin rakenteessa edes mitään korjattavaa, Herra Mixmeisterin iloksi. Ja kylläpä lähes täynnä oleva iltatunti on aina iltatunti, joka on lähes täynnä. Fiilis oli huikeahko! Kello kolmen pyöräilyssä on välillä sen verran vähemmän väkeä, että olo on kuin puolitäydessä (hahaa, olen kehittynyt, ei tullut edes mieleen kirjoittaa puolityhjässä) yökerhossa. Vaikka periaatteessahan väen määrän ei pitäisi vaikuttaa, niin kyllä vain on helpompi saada itsestään kaikki irti silloin, kun sali on täynnä ja porukka innostunutta.

Keskustelin muuten tänään (ulko)pyöräilyä tosissaan harrastavan isäni kanssa, joka lupasi lainata minulle maantiepyörää. Sen kokemuksen jälkeen en kuulema tahdo enää polkea sisällä, en ehkä ikinä. Hm. Nyt mietinkin, että yes or no. Ulkopyöräily kun on merkinnyt minulle lähinnä jopoilua kesäleningissä, korkokengissä ja tukka nätisti kammattuna. Spinussa taas treenaan kovaa, hikisenä ja annan kaikkeni, tyyliin huomista ei ole. Ovat muuten endorfiinipöllytkin aina sen mukaiset, suosittelen. Pitää ehkä vielä kalastella oikeaa pyöräilyä harrastavien mielipiteitä tai sitten pysytellä jopoilussa ja sisäpyöräilyssä.

Hah, avasin juuri sipsipussin. Kuukauden karpanneena päätin lopettaa koko touhun. Olisi pitänyt ehkä kuunnella ystävää, joka meinasi tikahtua nauruun kuullessaan tästä uudesta aluevaltauksestani. No juu, oli siinä jotain hyvääkin: ei neljän kilon painonpudotus, vaan se, että ruoka-aikani säännöllistyivät eikä karkkilakossa oleminen tee edes tiukkaa. Eilen maistoin suklaata, jota vedin ennen helposti viikonlopussa koko levyn. Kuukauden tauon jälkeen yksi rivi oli ällömakea. Hyih. Päätinkin, että jatkossa syön mitä syön, mutta vain silloin kun on nälkä. Eikä se nyt tarkoita sitä, että alkaisin ahtaa pastaa ja leipää suuhuni. Eihän. Ei.

Karppauksesta luopumisessa on kyse myös puhtaasti mukavuudenhalusta, en enää jaksa kaupassa miettiä, mitä voimme syödä saati laittaa perheelle eri safkoja kuin itselleni. Uskon, että moni saa karppauksesta hyötyä itselleen ja erityisesti silloin se on varmasti toimiva keino, jos liikapainoa on kymmeniä kiloja. Mutta itse en jaksa kelailla jatkuvasti ruokaa ja syömisiä, minun on paljon helpompi olla kaikkiruokainen ja keskittää sitten energiani aivan muihin asioihin. En ole ikinä ollut kovin kiinnostunut ruokavalioasioista tai dieeteistä.

Rouskis. Lanseeraan nyt itselleni sellaisen ruokavalion ja treenilukkarin, että riittävästi liikuntaa ja sopivasti ruokaa. Ja sipsithän on ruokaa. Sillä mennään.

Ehkä meitsi vain unohtaa noi polkuhommat ja alkaa treenata pikku Beckhamia, joka löytyy ihan omasta kodista.