Vaikka harjoittelenkin parhaillani olemaan lempeämpi, ystävällisempi, mukavampi, rakkaudellisempi ja myötätuntoisempi ihminen itseäni (!!!) kohtaan, niin liikunnassa motivaationi selkeästi nousee, jos minulla on jokin itseni haastava tavoite. Toki ohjaaminen itsessään antaa paljon, mutta se oma treenaaminen, kuten juokseminen, tahtoo jäädä, jos minulla ei ole päämäärää.
No nyt sellainen löytyy! Tililtäni oli veloitettu 90 euroa ja rapiat, ja minulla on nyt varma paikka ensi syksyn Berliinin 40-vuotisjuhlamaratonille, jeah! Ensimmäinen maratonini ikinä! Aika suolainen hinta siitä, että saan juosta itseni tainnoksiin rakkaassa lempikaupungissani, mutta kokemus on varmasti koko rahan arvoinen. Ensi syksyn Berliinin maratonin 40 000 paikkaahan varattiin muutamassa tunnissa loppuun, joten olen onnekas, että pääsen matkaan. Olen huono talvijuoksija, joten siksikin tuo syyskuinen ajankohta on itselleni mitä mainioin. Nyt talvella paitsi pudotan tiukassa istuvat 10 ylimääräistä kiloa, treenaan ainakin sisäpyöräilyä, pumppia, punttia, joogaa ja venyttelyä. Jos sitten huhtikuusta eteenpäin alkaisi juoksutreenit urakalla. Ja tuo oma treeni onnistuu, sillä kuuntelin kerrankin sisäistä ääntäni ja otin kevääksi vain yhden vakkariohjaustunnin, jotta taidot eivät aivan pääse ruostumaan. Hyvä minä!!
Mutta, mitä se sitten vaatii henkisesti, että uskoo saavansa itsensä vaikkapa juuri maratonkuntoon? Näitä samoja ajatuksia voi muuten soveltaa mielestäni mihin tahansa muutokseen arjessa.
No, ainakin se vaatii itseensä uskomista. Jännää tässä on se, että noin 40 prosenttia heistä (ooh, en sanonut meistä), jotka julistavat tahtovansa muuttua jollain tapaa, eivät edes itse usko kykenevänsä muutokseen. Mitä järkeä on tehdä mitään, jos ei edes itse usko, että selviää, pärjää tai pääsee maaliin. Höh.
Jonkin asian tekeminen tai muuttaminen vaatii myös suunnittelua ja aikatauluttamista. Kuinka kauan prosessi saa kestää? Kuinka paljon voin käyttää aikaa asian edistämiseen päivittäin? Aikataulua voi onneksi aina muuttaa, mutta alunperinkin siitä kannattaa tehdä itselle armollinen ja järkevä. On hyvä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja miettiä, mitkä omat arvot ovat. No, itselläni lapset menevät treenaamisen edelle. Toisaalta taas hyvinvoiva äiti on paras äiti lapsilleen. Työ menee treenin edelle, mutta onko se oma toiveeni? Hm.
Tuli muuten mieleen, että jos jossain asiassa useasti “epäonnistuneelta” kysytään, mitä hän teki tällä kertaa toisin kuin aikaisemmin, vastaus on usein hämmentynyt, että no en mitään. Meiltä niin helposti unohtuu, että muutos vaatii muutosta myös teoissa, ei pelkästään ajatuksissa. Onkin hyvä miettiä, miten minun tulee vahvistaa itseäni, jotta kuljen kohti maratonkuntoa. Minä esimerkiksi voin päättää, että urheilen joka toinen päivä. Pakotan myös puolison personal trainerikseni, palkitsen itseäni onnistumisistani ja teen treeneistä luistamisen itselleni mahdottomaksi. Esimerkiksi.
Lisäksi tärkeää on luottaa itseen ja omiin kykyihin. Asioiden tekeminen ja muuttaminen vaativat työtä, itsekuria ja sitoutumista monesti loppuelämäksi. Muutos etenee päätös kerrallaan. Jos tahdon treenata enemmän, voin vaikkapa juuri joka toinen aamu päättää, että tänään on treenipäivä. Toiveikas olo tulevaisuudesta ja muutoksesta on parasta polttoainetta sen toteuttamiseen! Rakastan itseäni ja tiedän, että ansaitsen saada unelmani toteutetuksi. Kyllä vain! Ja sama pätee sinuun.
Ja mitä sitten, kun treeni tökkii tai koko homma alkaa epäilyttää? 42 ja rapiat kilometriä yhtämittaista juoksua on pelottava ajatus.
Repsahtaminen ja motivaationpuute on normaalia. Tutkimusten mukaan ihminen repsahtaa vanhoihin tottumuksiinsa 4-7 kertaa, vaikka toivoisikin muutosta todella kovasti. Tärkeää on se, miten repsahteluihin ja vanhaan sortumiseen suhtautuu. Myönteisyyttä peliin!
Ei muuta kuin treeneihin siis. Ohjelmassa sisäpyöräilyä ja bodypumpia. Hienoa tiistaita!
Ehhehe. Just just. Oikeasti: mikään muutos ei toteudu, ennen kuin tajuamme sen olevan tarpeen ja uskomme, että pystymme muuttumaan. Vain me itse voimme muuttaa omaa elämäämme!(Kuva: Pinterest)
