Hyviä asioita tapahtuu! Oikeasti minusta tuntuu, että osan niistä voi luokitella lähes ihmeiksi.
Taapero yllätti istumalla lungisti kampaajan tuolissa 25 minuutin ajan.
Minua on ilahduttanut myös erityisesti esikoistyttäreni, joka on käynyt kahdeksan vuotta koulua sangen rennolla otteella. Nyt ysiluokalla lapsi alkoi kovasti tsempata ja kotiin on tuotu kaseja ja ysejä. Opettajatkin ovat huomanneet muutoksen ja Wilmasta saan lukea viikottain hyvin menneistä tunneista ja löytyneestä motivaatiosta. Kun vielä lapsen kaverin äiti kehaisi yhteisen mökkireissun jälkeen, että onpa mukava tyttö ja niin hyvin sopii heidän joukkoonsa, olin pakahtua ylpeydestä!
Lapsen koulumenestyksestä olin huolissani vielä vuosi sitten ja toivoin siihen kovasti muutosta. Kun huomasin, että koulunkäynnistä ja läksyistä mäkättäminen johti aina riitaan, muutin asennettani. Lopulta päätin seurata asiaa sivusta ja luottaa, että kaikki sujuu parhain päin. Ja niin kävikin. Kesälomalla tyttö totesi, että ei tahdo puhua koulusta, mutta alkaa skarpata heti syksyn tullen. Ja lupaus on pitänyt. Ihanata.
Mäkättämiseen ja oikeastaan mihin tahansa asiaan liittyen onkin taito huomata, milloin tulee antaa olla ja vain luottaa siihen, että elämä kantaa. Milloin otetta kannattaa höllätä ja päästää irti. Oli kyseessä sitten lapsi tai aikuinen, ketään toista ei voi pakottaa muuttumaan tai käyttäytymään toisella tapaa. Toki toista voi hienovaraisesti johdatella esimerkiksi käyttäytymällä itse eri lailla ristiriitatilanteessa. Eihän se toinenkaan silloin voi selvitä tilanteesta vanhoja käytösmallejaan toistamalla. Muutos lähtee kuitenkin aina vain itsestä ja olen havainnut sen, että muutos lähtee liikkeelle myös tilanteen hyväksymisestä. Jos esimerkiksi haluaa hoikistua, mutta inhoaa itseään ja ylimääräisiä kilojaan, tilanne pysyy ennallaan. Miten negatiivisuus voisikaan johtaa myönteiseen lopputulokseen, en ymmärrä.
Psyykkaan muuten tässä samalla itseäni tulevaa laihdutuskuuria varten, joka ei ala ensi maanantaina, vaan huomenna! Liikunta ei ole minua nimittäin laihduttanut, ohhoh sentään. Minulle on nimittäin käynyt niin, että mitä enemmän liikun, sitä enemmän syön! Ja tunnetustihan ravitsemus on avainasemassa erityisesti laihduttajalla.
Joka tapauksessa, minäkin olen odottanut iäisyyden, siis noin kaksi vuotta, että jotain tapahtuu juuri esimerkiksi painoni suhteen. Oikeasti asiahan on niin, että odottaa saan lopun elämääni, jos en itse ala toimia. Jokaisen pitää itse laittaa elämänsä kuntoon, toki toisilta voi pyytää siihen vetoapua.
Sanna Ehdin kirjoittaa kirjassaan Enemmän energiaa! (Basam Books 2012), että totuttu on aina helpointa, ja me ihmiset olemme todetusti tapaolentoja. No niinpä! Juuri tottumuksen takia itsekin juuri “maistelin” hieman leipomaani omenapiirakkaa. Ja oliko se piirakanpala pakko hukuttaa siihen vaniljasoosiin? Nälän kanssahan asialla ei ollut mitään tekemistä.
Muutoksesta Ehdin kirjoittaa vielä näin: Ne kerrat, kun olen jatkanut elämässäni eteenpäin, ovat olleet oikeita valintoja, vaikka hetken on tuntunut pelottavalta muuttua. Monta kertaa olisi pitänyt kuitenkin lähteä jo aikaisemmin. Taito on siinä, että tietää, koska on aika sulkea putiikki ja vaeltaa eteenpäin.
Sulkea putiikki! Vaeltaa eteenpäin! Yksi sana: Vau!
Ei lisättävää siis. Nyt yllä oleva lähinnä koskee itseni ilmaisemista mäkättämällä ja I love food -probleemaani, melko harmittomia ja pieniä asioita ne. Mutta yllä olevan putiikin sulkemisen ja eteenpäin vaeltamisen olen todennut päteväksi keinoksi myös ulkopuolisen silmin hyvästä työpaikasta irtisanoutuessani tai pitkästä ihmissuhteesta poistuessani.
Toimii toimii.
Mahtavaa pikku lauantaita.
No niinpä!!
