Tag Archives: kiitollisuus

Maanantai – oiva mahdollisuus…

Posted on by

…muun muassa hyväksymistaitojen vahvistamiseen!

Kesää kohti mennään! Ihan mahtavaa, että työhuoneen kulmillakin meri on jo auki. Mitä enemmän valoa, sitä enemmän on itselläni virtaa. Kohta pääsee kirmaamaan pihalle paljain jaloin ja imemään äiti maasta lisää energiaa. Huippuhomma!

Viikonloppu kului sekä jumppaa ohjaamassa, ulkoillessa että muuttovalmisteluja tehdessä. Hopen vapaaehtoinen haki lastin hyväkuntoisia tyttöjen vaatteita ja muita tavaroita, kuten syöttötuolin ja käyttämättömän pleikkarin. Kun on itsekin ollut tiukassa tilanteessa, mielihyvin sitä auttaa muitakin aina vain kun pystyy. Tuli hyvä mieli itsellekin ja kun nouto vielä onnistui Hopen puolelta, niin olipas aivan täydellistä. Mitä vähemmän tavaraa, sitä helpompi muutto tai oikeastaan koko elämä, sanoisin. 

Tänään aamulla kyllä väsytti, kun kaksvee oli pompottanut minua ylös alas pitkin yötä. Syykin selvisi sitten iltapäivästä. Tuskin tänään enää muistinkaan, miltä perjantainen yhdeksän tunnin yhtä jaksoinen yöuni tuntui. Rakkaan teini-ikäisen kanssa tuli erimielisyys, josta aiheettomasti marmatin paikalla olleelle keskimmäiselle tyttärelle. No siitähän fiilikseni ei suinkaan parantunut, vaan minua ärsytti entistä enemmän ja lähinnä itseni siis. Daa! Olenhan aikuinen, minun ei tulisi antaa väsymyksen tai lasten juttujen saada pulssiani kohoilemaan.

Yksi ilostuttava ja sangen huvittavakin tapahtuma tosin sattui, kun yritin ehtiä ensimmäiseen bussiin. Keskimmäiseni lähti ennen hapannaama-minua ja kaksveetä pysäkille ja matkalla sinne huomasin bussin jo tulevan. Ehdin jo ajatella, että no, sinne meni se bussi, kun kääntyessäni kulman takaa huomasin bussin yhä seisovan pysäkillä. Sentään en miettinyt, että aina minulle käy näin, hihih. En vielä siinäkään vaiheessa lähtenyt juoksemaan, koska ajattelin bussin kuitenkin huristavan nenäni edestä. Yllättäen kuitenkin keskimmäisen tyttäreni pää pilkisti bussin etuovien kohdalta ja hän viittilöi kiivaasti minua laittamaan vipinää kinttuihini. Tytär oli pyytänyt kuljettajaa odottamaan, sillä “kohta tuolta kulman takaa juoksee yks nainen rattaiden kanssa” ja näin ystävällinen kuljettaja myös teki, odotti.

Dagiksella sitten huomasin, että olin jättänyt bussilipun toisen takin taskuun eikä lompakossa ollut lainkaan käteistä. Heh, maanantai, lempipäiväni! Kävellessäni sitten ihan väärään suuntaan automaatille ja sieltä R-kioskille totesin myyjälle, että ostamassani ässäarvassa on varmaankin päävoitto, sillä aamu oli sen verran syvältä ja bussilipun ostamisen sijaan pitikin tulla rikkomaan bussirahaa, että pääsen jatkamaan matkaa kaupunkiin. Lähes kaikella kun on syynsä, eikö.

No, onneksi pystyin pian ottamaan etäisyyttä itseeni ja ärsyyntymisen tunteisiini. Kiukustumiseni todettuani pystyin jo antamaan ikävien tunteiden tulla, olla ja hiipua ja lopulta vain ulkoistin itseni niistä. Viime viikolla muuten kuulin, että myös huonoja tunteita voi ikään kuin siunata. Aivan samalla tapaa kuin huonostakin asiasta tai tilanteesta voi pyrkiä olemaan kiitollinen, sillä jos ei muuta, ne ainakin kasvattavat, sillä hyvin usein niistä oppii jotakin (jonka ehkä huomaa vasta paaaaljon myöhemmin, kun pöly on laskeutunut).

Negatiivisuuden ottaessa valtaa aion jatkossakin vain todeta, että tämä on ihan ok, hyväksyn, että Jempalla nyt on näitä tunteita, mutta minun ei silti tarvitse samastua niihin. Ja näin se vain itsellänikin menee, että kun hyväksyy erilaiset tunteet, erityisesti niistä negatiivisista pääsee paljon nopeammin myös eroon. Että nyt on näin ja sitten on taas jotain muuta. Pätee muuten myös huviin ja hauskuuteen.

Hyväksyminen on muutenkin kaiken kaikkiaan ollut yksi elämäni isoimpia oivalluksia. Niin kauan kun olen taistellut vastaan, ripustautunut tai yrittänyt jotain pakolla, en ole ikinä päässyt toivomaani lopputulokseen. Sen sijaan kun olen hyväksynyt erilaiset elämäntilanteet, vastoinkäymiset ja sattumukset, sen, etteivät ihmiset aina toimi, kuten minä toivon, on kaikki vain niin paljon helpompaa. Ihan turhaa on myös jumittaa kiinni jossain vanhoissa epäoikeudenmukaisuuksissa, joille itsekin olen suonut aivan liikaa ajatuksia aikanaan. Sellaisille kun ei voi enää mitään, joten miksi roikkua vanhassa kiinni ja lietsoa itselleen pahaa mieltä. Emme odellakaan voi aina valita olosuhteita elämässämme, mutta voimme toki valita sen, miten kussakin elämäntilanteessa toimimme. Aina se kylläkään ei ole kirkasta juuri sillä hetkellä, vaan moni asia selkeytyy kun niihin ottaa tai saa hieman etäisyyttä.

Matkalla kaupunkiin kuuntelin eilen netistä löytämääni meditaatiota, keskityin hengittelemään ja olin jo aivan zen. Mutta niin se vain menee, että väsymys vie välillä pohjaa positiivisuudelta, kuten eräs haastateltavani totesi taannoin. Onneksi en joudu enää kovasti valvomaan, vaan nämä rikkonaiset yöt ovat kuitenkin aika satunnaisia. Mieluummin kun vaikutan ympäristööni myönteisesti, sillä se on ainoa keino voida itsekin hyvin. Muutos maailmassa alkaa meistä jokaisesta itsestämme.

Mahtavaa alkanutta viikkoa! Saa nähdä, nukutaanko meillä ensi yönäkään, sillä viime viikon silmätulehduspotilas onkin nyt kovassa kuumeessa. Tietää huomenna kotitoimistopäivää ja sairaan hoivaamista.

P.s. Pakko vielä lisätä, että kävin tässä iltasella lukemassa kaverini Marikan blogia. Kylläpä vain pisti Marikan kirjoitukset taas ajattelemaan, suosittelen lukemaan. Mikä lienee siinä, että sitä toisinaan niistä pikkuasioistakin antaa itsensä ärsyyntyä… Kun oikeasti tulisi olla kiitollinen siitä, että asiat ovat kuitenkin mallillaan. Elämänmittainen harjoitukseni jatkukoon siis… Ilon kautta!

Vielä ei ole näkynyt näitä! Kuva viime keväältä, nääs.

Vielä ei ole näkynyt näitä! Kuva viime keväältä, nääs.

 

 

 

 

 

Ilon kautta…

Posted on by

…on menty tänään perjantaina. Olen iloinnut paitsi itseni takia vielä enemmän parin muun tyypin puolesta. Ja nyt sekin on virallista: puhuminen ihmisten edessä (asia, mitä tutkitusti esimerkiksi suurin osa ruotsalaisista pelkää enemmän kuin kuolemaa) ei tarkoita minulle enää epämukavuusaluetta vaan iloa, riemua, uutta lempeää kokemusta ja jopa nautintoa. Minulla oli iso kunnia tänään aamulla olla puhumassa NLP-Opiston messupäivässä ja aiheekseni olin valinnut kiitollisuuden, joka itselläni liittyy myös vahvasti onnellisuuteen ja ylipäänsä tyytyväisyyteen elämässä. Koska taapero oli viikolla saanut muun muassa silmätulehduksen ja eilisiltana hengasimme Jorvin lastenpäivystyksessä (propsit heille: karu mesta, mutta loistava henkilökunta, joka tekee duuniaan isolla sydämellä!) ja takana oli pari vähäunista yötä, ensin tuntui siltä, ettei ajatus juossut sitten lainkaan. En varmasti muistanut tunnin aikana sanoa sitä kaikkea, mitä olisin halunnut sanoa, mutta olen silti kiitollinen tästä puhujan polkuni toisesta isommasta askeleesta ja tiedän, että olen oikealla reitillä. Saimme lopuksi myös kiinnostavaa keskustelua aikaiseksi ja oloni oli kaikin puolin huippu, kun lähdin takaisin kotiin katsomaan, miten pieni rähmäsilmäni ja ruttunaamani jakselee.

Jota kuinkin hommassa oli kyse tästä alla olevasta. Kopsaan tänne härskisti viime kesäisen kirjoitukseni Hidasta elämää -sivuston Onnen äärellä -blogistani.

Joskus arki haastaa ja silloin minun on vaikea muistaa olla kiitollinen yhtään mistään. Vaikka myös huonona päivänä syitä kiitollisuuteen olisi varmasti kymmeniä ellei satoja.

Eilen meidän huushollissamme oli sellainen päivä. Kun yrittää saada puolitoistavuotiasta syömään ja hän heittää täyden ruokalautasen lattialle kiukuteltuaan ensin puoli päivää joka asiasta, tarvitaan hyviä hermoja. Oloa ei toki helpota se, että taapero nukkumisen sijaan on bailannut taas muutaman yön ja itse tuntee olonsa niin väsyneeksi, että pökerryttää.

Toinen hetki epäkiitollisuudestani muistuu mieleeni muutaman kuukauden takaa: kun istuu rengasrikkoisessa autossa voileipäkakku takapenkillä omalla parkkipaikalla valmiina starttaamaan juhliin jo valmiiksi myöhässä, eikä voi ajaa metriäkään, on juhlatamineissa, liian vähissä vaatteissa ja ulkona sataa kaatamalla, on pakko myöntää, että vaikka kyse on pienestä asiasta, ensimmäinen ajatukseni ei ollut kiitollisuus eikä edes se, että mitä voin tästä oppia. Taisin tirauttaa pienen itkun. Inhimillistä. Aina ei voi olla joustava kuin kaisla myrskytuulessa.

Nämä ovat pieniä vastoinkäymisiä, mutta joskus sellaiset saavat omissa ajatuksissa valtavat mittasuhteet. 35-vuotisen elämäni aikana olen myös kohdannut toivottomaltakin tuntuvia haasteita, mutta ajan kanssa niistäkin on selvitty. Sellaisina hetkinä ei tosin tee mieli kiittää ketään eikä mitään, sitä tahtoo vain käpertyä itseensä ja ahdistua lisää.

Joskus on kuitenkin pakotettava itsensä uskomaan hyvään ja olemaan kiitollinen. Silloin on hyvä tehdä inventaariota siitä, mitä itsellä on. Hyvin voi aloittaa vaikka perusasioista: on terve, voi urheilla, on katto pään päällä ja ystäviä ympärillä. Kun on ollut omassa mittakaavassaan riittävän syvällä suossa, edellä mainitut asiat alkaa nähdä aivan eri näkökulmasta. Niitä ei pidä itsestäänselvyytenä. Ne ovat oikeasti merkittäviä. Ja kun alkaa arvostaa enemmän sitä mitä itsellä jo on, lisää myönteisiä asioita alkaa tapahtua.

Joskus kiitollisuutta ei tarvitse houkutella esiin, se tuntuu säteilevän sisältä omasta itsestä tuoden mielenrauhaa. Kiitollisuuden hetkellä kokee, että juuri näin on hyvä. Viikko sitten istuin juomassa aamukahvia parvekkeellamme ja kuuntelin lintujen laulua. Tunsin, että paremmin ei voisi olla. Olin onnellisimmillani. Juuri siinä hetkessä oli helppo tunnistaa kaikki se ympärillä oleva kauneus ja asioiden ihmeellisyys. Olin kiitollinen siitä, mitä itselläni on ja mitä ylipäänsä on. Olin kiitollinen aurinkoisesta ilmasta, läheisistä ympärillä, edellispäivän onnistuneesta työtehtävästä, lapsen naurusta, maukkaasta aamukahvista. Koin kiitollisuutta siitä, että saan olla olemassa osana tätä mahtavaa maailmankaikkeutta. Sellaisella hetkellä ei ole tarvetta mennä ja porskuttaa täysillä. Sitä hidastaa, tiedostaa ja todella näkee ja kokee kaiken ympärillä olevan.

Meillä on usein niin monta rautaa tulessa, että pysähtyminen ja kiitollisuuden harjoittaminen unohtuu. Se unohtuu silloinkin toisinaan, vaikka sitä on päättänyt treenata. Itse kirjaan silloin tällöin kiitollisuuden aiheita muistivihkoon. Pyrin myös illalla nukkumaan mennessäni käymään läpi päivän saldoa: mistä erityisesti olen kiitollinen ja mikä olisi voinut mennä toisin. Vaikka takana olisi epäonnen päivä, illalla rauhoittuessa huomaa ne pienet valonpilkahdukset, jotka päivän aikana jäivät huomiotta. Vaikka negatiiviseen on helpompi ja ehkä turvallisempikin tarttua, positiivisia asioita tapahtuu usein kuitenkin enemmän. Toki elämässä on todella stressaavia ajanjaksoja, mutta silloinkin kannattaa kirjata positiivisia asioita muistivihkoon. Erityisesti sellaisena haastavana hetkenä, oli kyse sitten läheisen kuolemasta, avioerosta, työpaikan menettämisestä, lemmikin sairastumisesta tai jostain kevyemmästä teemasta, kiitollisuuden harjoittamisella on hyötynsä. Se että on osannut aikaisemmin iloita pienistä asioista elämässä, antaa edes pienen toivon kipinän hetkeen, kun tilanne tuntuu mahdottomalta.

Ensi kerralla, kun ystäväsi kysyy sinulta, mitä sinulle kuuluu, ethän aloita keskustelua kertomalla asioista, jotka viime aikoina ovat menneet vikaan arjessasi. Yllätä hänet kertomalla asioista, joista olet kiitollinen ja jotka sujuvat. Ala tietoisesti huomioida päivän aikana tapahtuvia hyviä asioita. Sellaisia, jotka tekevät sinut iloiseksi, kiitolliseksi, huolettomaksi ja saavat olosi turvalliseksi.

Kiitollisuus on tunnetila, ehkä jopa elämäntapa, eli paljon enemmän kuin sinänsä hyvin tärkeän kiitos-sanan ääneen lausuminen. Kun avaan silmäni ja oikeasti tunnustelen, mitä minulla on, huomaan, että elämässäni on paljon hyvää ja minulle sopivia asioita.

Löysin linkin takaa paljastuvan youtube-pätkän jo taannoin. Minulla on tapana palata australialaisen Nick Vujicin mahtavan positiivisuuden pariin aina silloin, kun oma arki tuntuu itsestä raskaalta. Jokaisella meistä on omat murheemme, jotka koskettavat juuri meitä ja niin sen kuuluu mennäkin. Silti on hyvä muistaa, että elämä on nyt. Eikä elämä ehkä olekaan niin vaikeaa, miltä se joskus voi tuntua. Itse pyrin muistamaan sen, ettei tämä hetki ole mikään kenraaliharjoitus. Tätä hetkeä en saa takaisin, en enää ikinä.

On olemassa vain yksi paikka, missä voimme olla onnellisia. Se on tässä ja nyt.

Siitä kiitollisena, iloista viikonloppua toivottaen!

P.s. Paitsi että tämä aamu alkoi loistavasti, sain kuulla mahtavia uutisia: kaverini syöpä ei ole levinnyt enempää ja sytostaattihoidot voivat alkaa! Ja toisen kaverini puoliso sai kokonaan puhtaat paperit, hänen kasvaimensa oli hyvänlaatuinen. Jihuuuu!

Kiitollisuuden aihe juuri nyt: tuleva kesä!! kuva viime kesältä Korpijärven säteilevästä maisemasta.

Kiitollisuuden aihe juuri nyt: tuleva kesä!! Kuva on viime kesältä säteilevältä Korpijärveltä. 

Lähempänä sitä, mitä haluaa olla

Posted on by

Tiistai-illan terveiset tulevat tässä! Jopas aamulla väsytti, vaikka menen nykyään aikalailla taaperoiden aikaan koisimaan. Perjantaina kukuin pystyssä yli puolen yön, mikä oli suuri virhe, hih. Vielä kun näyttää riittävän näitä lähes kahden vuoden heräilyn ja valvomisen aikaisia univelkoja. Iso kiitos siitä, että nykyään meillä nukutaan useimmiten jo läpi yöt – lapsen sängystä kuuluu korkeintaan vain kerran yössä tiukka vaatimus: mamma paipai.

Viime viikon kurssilla kuulin oivallisen lauseen, että myönteisiä tunteita vaalimalla pysyy lähempänä sitä, mitä haluaa olla. Tänään sitten lausetta makustellessani jotenkin hieman vetämättömän ja harmaan aamun jälkeen voin todella sanoa, että näin on. Kun pysyttelee ajatuksissaan plussan puolella, on paljon parempi fiilis. Silloin on myös vaivatonta olla ystävällinen ja huomioida kanssaihmisiä, olivat he sitten tuttuja tai vieraita. Lähettää ihmisille rakkautta ja hyvää energiaa.

Jos sen sijaan lähtee mukaan valittamaan vaikka sitten niinkin pienestä asiasta kuin kylmästä ja koleasta säästä, sitä enemmän sitä vieraantuu omasta voimastaan ja maailma näyttää pahemmalta paikalta kuin se onkaan. Itse tosin ahdistuin aamulla lukiessani Bostonin maratonin huonoista uutisista. Mutta siltikään juuri tällaisina hetkinä ei saa luovuttaa ja ajatella, että koko maailma on ihan perseestä. Kun tuollaista tapahtuu, maailma tarvitsee vielä enemmän valoa ja ihmisiä, jotka hyvää tunnelmaa ympärilleen pirskottelevat. Tarvitaan positiivista energiaa ja rutkasti tarvitaankin. Onneksi se on jokaisen meidän käsissämme ja voimme jokainen vaikuttaa paitsi itsemme myös muiden hyvinvointiin.

Enkä nyt lainkaan sano sitä, etteikö negatiivisia tunnetiloja saisi olla ja kokea, itse vain en niissä halua enää löllymällä löllyä, etenkään siksi, kun lopulta mitään erityistä syytä sellaiseen ei ole. Kaikki on hyvin jo nyt! Oma intuitio tuntuu vain toisinaan hukkuvan kaiken melun ja huonojen uutisten alle, vaikka se on se taito tai enemmänkin ehkä se tunne, joka meitä vie oikeisiin paikkoihin tekemään juuri itsellemme oikeita päätöksiä.

No, kuitenkin kun mieleeni tupsahti tuo viime viikolla kuulemani lause, tiesin heti, mitä tehdä. Aloin luetella hiljaa mielessäni asioita, joista olen juuri nyt kiitollinen. Ja voin kertoa, että heti tuli parempi mieli. Kiitollisuuden vaaliminen saa itseni negistelijästä samantien positiivisen puolelle. Siinäpäs on kyllä toimiva herättelijä, jos vähänkään on surullinen olo tai vaikka sitten kupolia kiristää. Ja aina löytyy syitä olla kiitollinen. Ja mitä kiitollisempi on, sitä paremmin asiat rullaavat, sen olen myös huomannut. Nykyään pyrin muuten ajattelemaan myös heistä, joiden kanssa energiat eivät ehkä täysin synkkaa, hyviä asioita ja kiitoksen aiheita. Niitäkin löytyy, kannattaa kokeilla. Ja kas, äkkiä se minun mielestäni ärsyttävä tyyppi ei olekaan enää yhtään ärsyttävä.

Mutta mikä sitten sai aamun fyysisen raihnaisuuden ja vähäenergisyyden katoamaan? No ei ole vaikea arvata, Bodypump, herramunjee. Aina vain, joka ikinen kerta ohjaamasta palattuani muistan, miksi sitä hommaa teen jo neljättätoista vuotta. Vaikka toisissa paikoissa asiakkaat ovat joskus ujonoloisia ja hyvä kun hei uskaltavat sanoa, on yhdessä tekemisen ja yhdessä liikkumisen voimalla valtava merkitys myös itselleni, vaikka tunnin ohjaaja olenkin. Ja hei tyypit Otaniemessä, en todellakaan syö teitä! Sitä paitsi kehoni vain janoaa liikkumista, hikoilua, hengästymistä ja erityisesti liikunnan jälkeistä huippuenergistä oloa. Vaikka kuinka väsyttäisi ennen tuntia, väsymys kaikkoaa pois urheillessa, joka kerta. Se on se lääke, jota suurimman osan meistä tulisi vaalia. Näin ei kuitenkaan taida olla, sillä juuri tänään työhuoneella luin jonkun tutkimuksen, jossa kerrottiin, että suomalaiset ja yleensäkin länsimaalaiset liikkuvat aina vain vähemmän ja riittämättömästi fyysisen kunnon ylläpidonkaan kannalta. Buu! Kirjoitin vastikään jutun arjen aktiivisuudesta, jossa asiantuntijana toiminut fyssari totesi, ettei edes viisi kuntoliikuntatuntia viikossa riitä kompensoimaan istumatyön aiheuttamia haittoja! Aikamoista.

Aktiivista viikon jatkoa ja hyvää mieltä itse kullekin. Pidetään fiilis korkealla!

Tälviisii. (Kuva:Pinterest)

Tälviisii. (Kuva:Pinterest)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Onnellisuuskohtaus!

Posted on by

Poden täällä voimakasta ja tunteita herättävää onnellisuuskohtausta! Ja nautin joka hetkestä.

Onpa ollut leppoisa viikonloppu: vähän töitä, paljon lepoa, itseni hemmottelua, ystävien kanssa viestittelyä, hyvää ruokaa ja ulkoilua. Ennen kaikkea iloitsen siitä, että auton perjantainen isohko huoltotoimenpide onnistui ja siihen varaamani budjetti kesti ilman, että jouduin jäämään vaihtamaan renkaita tai pesemään lattioita kyseiseen putiikkiin koko viikonlopuksi. Setä tiskillä tosin kommentoi, että mielellään he ottaisivat minut heille hommiin, mutta vasta parin kuukauden päästä, heh. Ja kaikki tämä kokemani hyvä huipentuu tänään päivällislasagneen ja yinjoogaan. Nyt jos koska voin sanoa, että elämä on hyvä. Lisäksi perjantaina kävin kampaajalla ja vietin myös kahdenkeskistä aikaa keskimmäisen tyttären kanssa. Voi sitä iloa. Olen muuten ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tulisi saada nauttia yhtä taivaallisesta päähieronnasta kuin minä kampaajalla ja mielellään joka päivä. Jos muuten etsitte Helsingistä osaavaa tukkataituria, suosittelen lämpimästi omaani.

Olen miettinyt paljon onnellisuutta teidän ajatusta herättävien onnellisuusvastaustenne innoittamana. Arvonta on siis jo päättynyt, onnekkaat voittajat ilmoitan viimeistään huomenna maanantaina. Pysykää linjoilla siis.

Jostain monista muistivihoistani löysin seuraavan lauseen: Onnea on se, että saa olla siellä missä haluaa ilman, että haluaa olla muualla. 

Juuri näin, osuvasti sanottu! Onnellisuutta on se, että on hyvä olla siinä missä on, juuri nyt, paikasta riippumatta. Onnea on myös se, että saa viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa on helppoa olla oma itsensä. Että saa tehdä asioita, jotka ovat itselle mielekkäitä ja tuovat merkitystä omaan arkeen. Että on tyytyväinen siihen mitä itsellä on, ilman, että haikailee jatkuvasti jotain lisää. Että saa olla muille avuksi ja antaa jotain itsestään ilman, että odottaa mitään vastapalveluksia. Että ymmärtää sen, että myös huonot hetket kuuluvat elämään, mutta sateen jälkeen paistaa aurinko. Aina. Että tuntee löytäneensä oman elämäntehtävän. Ja se muuten on makea tunne se, erityisesti kun kyseinen tehtävä stressaavina aikoina on kadonnut kaiken (turhan) murehtimisen alle.

Olen myös pistänyt merkille, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän kaipaan asioita ja tavaraa ympärilleni. Totta kai on paljon juttuja, jotka ilahduttaisivat minua ja helpottaisivat arkea, mutta se tuo hyvää fiilistä, kun ei ole asioita, jotka olisi pakolla saatava. Ihminen tottuu niin nopeasti uusiin asioihin, että jo kuukaudessa niiden merkitys unohtuu, ellei kiitollisuutta muista vaalia. Tämä on oma kokemukseni.

En tiedä, mitä minulle on tapahtumassa, mutta tuntuu kuin olisin tekemässä oivallusten saralla jonkinlaista läpimurtoa monessa asiassa. Asiat vain kirkastuvat itselleni jatkuvasti ilman, että yritän pakolla päästä niistä perille. Jo pidempään minun on ollut helppoa nähdä kauneutta ja iloa niin monissa, täysin arkisissakin asioissa. Kohta kai löydän itseni viettämästä jotain hiljaisuuden retriittiä autiolla saarella ja puhumassa palmuille tuntikausia meditoiden. Tosin ei sekään kuulostaisi hullummalta, mutta onneksi lapset pitävät äitinsä jalat maassa ainakin joltain osin! Kiitos siis heille.

Kiinalaisfilosofi Laotse on sanonut, että kun tajuat, ettei mitään puutu, maailma on sinun.

Minusta tuntuu vahvasti siltä, että olen vihdoin oikeasti alkanut ymmärtää, mitä tuo yllä oleva tarkoittaa. Kaikki on hyvin, juuri nyt.

Rauhallista sunnuntaita, minä syön nyt lasagnea!

Ajatelkaas, ihan kohta on kesä!

Ajatelkaas, ihan kohta on kesä!

 

 

 

 

 

Kiitollisuudesta

Posted on by

Onpas taas viikko hurahtanut nopeasti ja ollut tapahtumarikas. Koska minulla ei ole toistaiseksi tätä aamua lukuun ottamatta ollut autoa käytössä, olen matkannut kantojuhtana pitkin pääkaupunkiseutua raahaten laukkujani ja työntänyt rattailla hankirallia hiki päässä. Kuulostaa houkuttelevalta, eikö! Ei ehkä, mutta minä olen todella nauttinut tästä hyötyliikkumisesta ja siitä, että saan luukuttaa musiikkia korvakuulokkeilla bussissa ja katsoa ikkunasta, kun maisemat vilahtavat ohitse sen sijaan, että istun ruuhkaan jumiutuneessa autossa joka matelee eteenpäin 15 km/tunti. Edes eilen ei harmittanut, kun matkasin ohjaamasta kotiin monipuolisella spåra-metro-bussi-triplayhdistelmällä, kahta kassia raahaten ja totta kai kaupan kautta. Minusta on ollut sitä paitsi suoranaisen ihanaa tarkkailla kanssamatkustajiani, ajatella heitä rakkaudella ja hyvällä energialla, sitten hihitellä salaa että huomaako kukaan mitään ja mahdollisesti vaihtaa hymy tai jopa muutama sananenkin. Tämä on varmasti sitä, että näkee hyvää joka asiassa, eikö.

Toinen asia, mitä eilen mietin taaperoa nukuttaessani, on kiitollisuus. Jo kuukausia olen iltaisin luetellut mielessäni päivän aikana tapahtuneita asioita, joista olen kiitollinen. Aina välillä kirjaan ajatuksia ylös muistivihkoon, niitä on hauska lukea myöhemmin. Suosittelen! Ai, tuolloin olin kiitollinen siitä, että sain hyvää palautetta haastavasta työjutusta! Kas, tuolloin olin kiitollinen siitä, että kahvi ei ollutkaan loppu, vaikka herätessäni niin muistelin. Jaaha, tuolloin kiitollisuutta herätti se, että olin saanut nukkua 5 tuntia yhteen menoon. Ja tämä on ehkä paras ikinä: Kiitos, että juuri tänään kun jouduin ottamaan kengät pois haastateltavan kotona niin olin onnistunut löytämään aamulla samaa paria olevat sukat. Kuten näette, kiitollisuuden aiheita on monenlaisia, heh.

Kiitollisuus on noussut esiin myös onnellisuusvastauksissanne. Eräs kommentoija mainitsi, että hän opettelee kiittämään myös niistä hankalammista asioista. Itse harjoittelen samaa. Hankaluuksista voi kai kiittää vaikka siksi, että usein niistä oppii jotain. Olen myös samaa mieltä kanssanne: ne pienet isot asiat ovat juuri niitä suuria kiitollisuuden tunteen herättäjiä. Kukkakimppu pöydällä, lapsen nauru, se, että ei myöhästynyt aamun bussista, se, että ehti urheilemaan, pääsi hikoilemaan ja hengästymään. Sen sellaiset herättävät isoja tunteita, ei tarvita lottovoittoa (vaikka sekin olis tosi jees!).

Ja koettakaapas muuten olla samalla kiukkuisia, huolissaan tai huonolla tuulella, kun olette kiitollisia! Ei onnistu, ei sitten mitenkään. Huonot fiilarit katoavat samantien, kun saa päähänsä yhdenkin, vaikka sitten pienen kiitollisuuden aiheen. Kun on kiitollinen, ei kerta kaikkiaan samaan aikaan vain voi olla negatiivinen, hermostunut tai huonolla tuulella.

Tällä hetkellä olen hyvin kiitollinen erittäin sujuvasta aamusta ja siitä, että työjutut ovat aikataulussa ja kaikki muutenkin mallillaan. Kevät on tulossa ja linnut laulavat aamuisin. Olen kiitollinen siitä, että tulin vastaan yhdessä ystävääni koskevassa asiassa enkä jäänyt sinnikkäästi pitämään puoliani ja olemaan “oikeassa”, sillä oikeasti, mitä väliä.

Eli kiitos, kiitos, kiitos vain näistä! Arvostan!

Minua huvittaa, kun kirjoitin kiitollisuudesta heinäkuun helteillä ja mietin, että miten saman fiiliksen saa siirrettyä marraskuun pimeyteen. Nyt ollaan jo helmikuussa ja kyllä vain, fiilis on yhä vahvasti päällä.

Kiitollista perjantaipäivää!

Tästäkin voi olla kiitollinen!

Tästäkin voi olla kiitollinen!

 

 

 

Enkulit vauhdissa?

Posted on by

Tänään sain jälleen konkreettisesti huomata, että kyllä vain joku tuntuu järjestelevän asioitamme, oli se sitten maailmankaikkeus tai enkulit tai molemmat yhdessä.

Joulun, kirjanteon, kolmen viikon “sairausloman” ja muutaman muun ylimääräisen jutun takia kukkaro on ammottanut jälleen tyhjyyttään jo toista viikkoa ja mielessä on siintänyt ylihuominen, palkkapäivä. Tänään aamulla päätin pitää kotityöpäivän ja arvoin, kävelenkö tunnin suuntaansa päiväkodille vai uskallanko lähteä sinne autolla, kun tankkivalo on palanut iloisesti jo 40 kilometrin ajan. No mutta kas, tilillä olikin viisi euroa, jolla sai kolme litraa bensaa! Se oli ensimmäinen ilonaiheeni tänään.

Entä se toinen ilonaiheeni sitten? Palatessani kotiin tekemään töitä nostin kukkaroni kirjahyllyn päälle, ja massiivinen kirjakasa (elämäntaitokirjapostauksia on tulossa!) romahti totta kai suoraan varpailleni. Pirhana sentään. Siinä sitten kyykkiessäni ja kirjoja nostellessani takaisin paikalleen mietin, että miksihän tämäkin piti sattua. No piti tietenkin, sillä yhden lattialla maanneen kirjan välistä pilkotti kirjekuoren kulma, jossa oli 40 euron lahjakortti Stockalle! Aiettä! Olin saanut lahjakortin kiitokseksi avustani ennen joulua ja laittanut sen niin hyvään piiloon, että en enää itsekään löytänyt sitä saati muistanut koko korttia.

Istuin lattialla ja hihittelin äänekkäästi, että näin ne hommat hoituvat. Jeesiä tulee, kun hätä on suuri. Joskus elämäntilanteet vain ovat nihkeämpiä, mutta silloinkaan ei kannata menettää toivoaan. Toki tulee hetkiä, jolloin ottaa kupoliin kaikki, mutta sekin kuuluu tähän juttuun, elämään.

Ajattelen, että tärkeää on jaksaa uskoa ja luottaa siihen, että ei ole yksin. Kenenkään ei tarvitse selvitä mistään elämän haasteista itsekseen. Oli kyse mistä tahansa asiasta, aina on apua saatavilla jotain kautta. Joskus se apu yllättää, kuten tänään. Elämässä tapahtuu monenlaisia ihmeitä.

Eilen illalla surffailin netissä ja törmäsin australialaisesta Nick Vujicicista kertovaan videoon, jota en ollut vielä nähnyt. Suosittelen lämpimästi tuon yhdeksänminuuttisen pätkän katsomista. Vujicic on kyllä mainio tyyppi! Hän on kiitollinen siitä, mitä hänellä on eikä mieti sitä, mitä häneltä puuttuu. Nick on myös Facebookissa, jossa hänen postauksiaan välillä seurailen.

Vielä tuohon aikaisempaan liittyen. Yksi onnellisuuden “salaisuuksista” on varmasti hyväksyminen. Kun hyväksyy oman tilanteensa ja toimii parhaansa mukaan niillä eväillä, mitä juurikin tällä kyseisellä hetkellä on, se riittää. Asiat muuttuvat, jos tarve vaatii. Mutta mikään ei muutu märehtimällä sitä, mitä ei ole, vaan hyväksymisen ja myös kiitollisuuden kautta. Unelmoida ja mielikuvaharjoitella toki saa ja niitä teen paljon itsekin!

Kepeää keskiviikkoa!

Kyllä, juurikin näin!

Kyllä, juurikin näin!

 

 

Grazie sentään!

Posted on by

Ulkona pyryttää siihen tahtiin, että kohta ei näy ensimmäisen kerroksen asuntomme ikkunoista ulos! Mahtava talvisää. Olen koko aamun nautiskellut erityisesti talvimaisemakuvista, joita ympäri Suomea reissaavat Facebook-kamuni ovat postitelleet sivuilleen.  Kiitos, kiitos, kiitos!

Tunnelma kotona on rauhallinen, joulujännitystä ei juuri vielä ole ilmassa edes pienimmillä. Eikä yhtään harmittanut edes se, että nukutin taaperoa lähes kolmatta tuntia päiväunille. Ei haittaa sekään, että lentsu vaivaa yhä. Olo on kiitollinen. Kiitos, kiitos, kiitos.

Kiitollisuus on myös teemana Rhonda Byrnen Taikavoima-kirjassa (Wsoy 2012), jota olen selaillut pitkin aamua. Kirja oli todellinen heräteostos, joululahja itselleni, joka sattui silmään ja vain tarttui käteeni ja yhtäkkiä oli kassissani kuitin ja parin muun teoksen kera.

Eilen kirjaa hypistellessäni kiinnitin muuten ensimmäistä kertaa huomioni siihen, että enkelikirjailija Lornalla ja Salaisuuden äiti Rhondallahan on sama sukunimi! Miten tämä olikaan jäänyt itseltäni huomaamatta, en voi käsittää. No, anyways, Taikavoima-kirjassa puhutaan paljon kiitollisuudesta ja siinä on muun muassa ohjelma 28 päivälle, jota noudattamalla ja samalla kiitollisuutta vaalimalla kaikki hyvä alkaa suorastaan tulvia elämään. Olen valmis, täällä ollaan! Eli antaa tulla vain!

Kiitollisuus on nykyään osa normaalia arkipäivääni. Se on läsnä heti aamulla kun herään ja myös viimeisenä illalla kun suljen silmäni. Joitain vuosia sitten en asiaa sen kummemmin ajatellut. Sitten huomasin, että kun opettelee olemaan kiitollinen siitä mitä on, elämä muuttuu helpommaksi. Ei ole enää jatkuvaa tunnetta siitä, ettei mikään riitä. Ei tarvitse olla kateellinen, pettynyt tai toivoton. Ei tarvitse hamuta jatkuvasti lisää, vaikka on saanut jo paljon. Ei tarvitse takertua siihen, mitä itseltä puuttuu. Silloin ymmärtää senkin, ettei kukaan muu voi olla oman onnen tiellä. Tajuaa myös sen, ettei toisen onni ole itseltä pois, vaan toisen onnessa voi olla mukana ihan täysillä. Ja se on parasta iloa se.

Vielä pätkä Elif Shafakin Rakkauden aikakirjasta (Gummerus 2011), joka on yksi lempikirjoistani.

Mitä tahansa elämässä tapahtuu, huolimatta siitä kuinka huolestuttavilta asiat vaikuttavat, älä astu epätoivon läheisyyteen. Jopa silloin kun kaikki ovet pysyvät kiinni, Jumala avaa uuden polun vain sinua varten. Ole kiitollinen! On helppoa olla kiitollinen, kun kaikki on hyvin. Suufi ei ole kiitollinen vain siitä, mitä on saanut, vaan myös kaikesta siitä, mitä häneltä on evätty. 

Näin. Tärkeää on pyrkiä vaalimaan kiitollisuutta myös hetkinä, jolloin elämä lyö avokämmenellä päin pläsiä. Jälkeenpäin olen itse huomannut sen, että myös tai ehkä jopa erityisesti ne kurjuuden hetket ovat olleet ihmeitä, jotka ovat johdattaneet minua kohti sitä itseä, joka olen ja olen kai sisimmässäni aina ollutkin. Ne epätoivon synkeät hetket ovat työntäneet ja pakottaneet minut kohti uudenlaista valoa ja iloa, jollaista en ollut siihen astiseen elämääni mennessä kokenutkaan. Tai ainakaan en ollut osannut ymmärtää kyseisten tuntemusten mahtavuutta ja suurta vaikutusta arkeeni.

Joskus kiitollisuuden tunne vain tuntuu ihan pakahduttavalta, vaikka ongelmat ovat vakio eikä mitään erityistä ole tapahtunut. Joskus tuntuu siltä, että sitä voisi ihan räjähtää tästä kaikesta ilosta ja onnesta.

Juuri nyt on sellainen hetki.

Iloa jouluaattoosi!

No juurikin näin!

No juurikin näin!

 

Rakkaudesta elämään

Posted on by

Ooh, viime viikon työrutistus tai ehkä koko syksyn aina muutamia öitä myöten kolottaa kolmevitosta. Lisäksi en ole vieläkään aivan täysissä ruumiinvoimissa, aamulla tuntui jälleen kaktus kurkussa ja huomenna pitää mennä ohjaamaan. Reilun viikon liikkumattomuus väsähdyttää entisestään, urheilun tarjoamat virkistävät endorfiinipläjäykset tulevat todellakin tarpeeseen. Olen istunut niin paljon koneella kirjoittamassa töitä, kirjaa ja blogia, että minusta tuntuu kuin kehoni olisi veltto, voimaton ja vain löllyisi joka suuntaan! Energiani yrittää piiloutua minulta, hetkellisesti. Mutta onneksi nämä ovat pieniä harmeja ja olen jo lähtenyt suuntaamaan uuteen nousuun. Ja kas, minulle tuli vain hetkellinen ja yllättävä tarve valittaa, joka poistui samantien kun olin yllä olevan kirjoittanut. How weird is that.

Usein joku valivalivali-tyyppinen asia menettääkin merkityksensä ja lakkaa vaivaamasta, kun sen saa tunnustettua vaikka sitten vain itselleen. On niin täysin ookoo tuntea itsensä joskus kulahtaneeksi ja toisinaan joku päivä nyt vain on ihan syvältä, vaikka mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan. Mieluummin sen huonon fiiliksen sitten saa ulos kertalaakista kun patoaa fiilikset sisälleen, kunnes ne ehkä purkautuvat toisen kerran ja vieläpä isommassa mittakaavassa. Tärkeää on, ettei päästä itseään vellomaan pahoinvointiin, niin, että hukkaa näkökulman asioihin, jotka ovat hyvin. Olen nimittäin ollut siellä. Voin myös kertoa empiirisen tutkimustiedon, että mitä pitempään sellainen meno jatkuu, sitä enemmän ihminen tarvitsee pelastusrenkaita päästääkseen sieltä pois!

Urheileminen on kyllä tässä mielessäkin mainio keino, suuttumusta tai ahdistusta ei itselläni enää juurikaan edes esiinny, käynhän säännöllisesti päästelemässä liikoja höyryjä megapainojen myötä Bodypumpissa tai poljen raivokkaasti spinning-pyörää. Minä uskon, että meidät on luotu liikkumaan ja paitsi keho myös mieli kaipaa hikoilua ja hengästymistä.

Mutta vielä niistä epämieluisista tunteista, kuten suuttumuksesta, väsymyksestä ja kireästä pinnasta. Nor-maa-lia! Kun kaikki toimii, on helppoa olla kiitollinen. Kun itse ja läheiset saavat olla terveitä, on niin helppo tuudittautua siihen, ettei mitään satu. Arjessa niin helposti luisuu pitämään asioita itsestäänselvyyksinä. Monestihan itsestäänselvyyksien arvon ymmärtää vasta sitten, kun asiat menevät päälaelleen. Mutta se on vain inhimillistä! Olemme ihmisiä. Ja kiitollisuudesta: vaikka tilanne olisi kuinka hankala, olen ottanut tavaksi kiittää myös siitä. Vastaan ei ole tainnut tulla asiaa, josta ei olisi voinut oppia jotain.

Mutta on tämä elämästäkin iloitseminen välillä tällaista opettelemista! Kuitenkin jokaisesta päivästä olisi suotavaa tehdä hyvä kokemus sekä itselle että muille, joiden kanssa on tekemisissä. Sen takia tämän viikon teemaksi nostankin elämän rakastamisen.

Tässä muutama kysymys, joilla leikkimällä itse kohotan mielialaani silloin, kun kaikki on ihan plääh, enkä hetkellisesti tahdo nähdä muuta.

1 Jos sinulla olisi vain puoli vuotta elinaikaa jäljellä, miten muuttaisit elämääsi?

Irtisanoutuisitko työstäsi, olisitko ystävällisempi, kertoisitko jollekulle rakastavasi häntä, lähtisitkö haaveidesi matkalle, lopettaisitko katkeruudessa lillumisen, antaisitko anteeksi?

2 Jos voisit aloittaa elämäsi aivan toisenlaisena ihmisenä erilaisilla luonteenpiirteillä ja kehon ominaisuuksilla varustettuna kuin millainen nyt olet, millaisena ihmisenä elämäsi aloittaisit? Jos persoonallisuuden ja ulkonäön voisi poimia kaupan hyllyltä, millainen olisit? Olisitko itsevarmempi, hoikempi, lihaksikkaampi, iloisempi, positiivisempi, empaattisempi, luottavaisempi, puheliaampi, rakastavampi?

Millaiseen tyyppiin ja millaiseen elämäntilanteeseen sitten päädytkään, ajattele, kaikki on mahdollista nytkin. Juuri sinulla on oikeus ja vapaus heikentää omia epätoivottuja piirteitäsi vahvistamalla niitä hyviä puoliasi. Sinä itse olet ainoa ihminen, joka voi muuttaa elämäntilannettasi. Ei ole esteitä, on vain hidasteita.

Vau, ajattelepa!

Joskus on ihan hyvä vetäytyä omaan rauhaan miettimään asioita, erityisesti silloin, jos on huono päivä. Viimeistään silloin sitä huomaa, että elämässä moni asia on aika kivasti.

Harjoituksen alla! Myös niiden huonojen hetkien rakastaminen. (Kuva: Pinterest)

Harjoituksen alla! Myös niiden huonojen hetkien rakastaminen. (Kuva: Pinterest)

 

 

 

Vertaistuen voima…

Posted on by

…on valtava.

Eilisaamuna lähtiessäni keikalle olin niin väsynyt ja loppu taaperon sinnikkään valvomisen takia, että olisin voinut oksentaa. Kamalasti sanottu, mutta jo pelkkä valvominen ja heräily saa krapulaisen olon eikä pääkään silloin toimi ihan skarpisti. Liikennevaloissa Hakaniemessä naputin kännykällä Facebookiini lähinnä retorisen kysymyksen, että miksi mun lapsi ei osaa nukkua. Keikalle silmät ristissä. Alkaa loppua usko. 

Vastaukseksi sain liudan kannustavia viestejä. Sain vertaistukea. Sain myös biisin.

Kiitos.

Tuli hyvä mieli. Väsymys alkoi tuntua toisarvoiselta ja keikkakin sujui hienosti, sain haastatella kiinnostavaa ihmistä. Loppupäivän sitten siivosin ja pesin pyykkiä ja viihdytin lapsia eli virtaa riitti sittenkin. Tänään on taas paljon helpompi päivä, sillä nappula (1 v 9 kk) heräsi ensimmäisen kerran kuudelta. Jo eilen illalla ajattelimme, että täytyy olla tyytyväinen, sillä tilanne voisi olla haastavampi. Meillä sentään on vain lapsi, jonka ainoa vaiva on huonounisuus ja heräily. Ja kyllä vain saan olla kiitollinen. Valvominen on kuitenkin pientä verrattuna monen muun vanhemman kokemiin vaikeuksiin.

Useammilla ongelmilla ei ole ratkaisua. Ihminen selviytyy niiden läpi, ja eräänä päivänä ne ovat ohi. 

Tuon yllä mainitun olen kirjoittanut blogipostaukseeni lähes tismalleen vuosi sitten, kun tilanne oli… no, samantyyppinen mutta paljon rankempi.

Tuolloin mietin myös, mikä sen kaiken valvomisen opetuksena voisi olla. Nyt tiedän, mikä. Vielä vuosi sitten minun oli vaikea olla iloinen, kun olin väsynyt. Saatoin olla todella kiukkuinen ja senhän tietää, miten voimakkaat tunteet vaikuttavat kanssaihmisiin. Ne tarttuvat. Enää ei ole sitä ongelmaa! Olen oppinut sen, että oli olosuhde tai elämäntilanne mikä tahansa, itse voi aina valita olotilansa ja minä useimmiten valitsen hyväntuulisuuden.

Eli ei niin huonoa, jottei jotain hyvääkin! Valvominen on opettanut minulle paljon ja muuttanut minua ihmisenä myös kärsivällisemmäksi.

Silti, toivon, että ensi yönä nukumme yhtä hyvin kuin viime yönä.

Leppoisaa sunnuntaita, varokaa, ettei tuuli tartu ja vie mennessään.

Kyllä meillä osataan nukkuakin. Tässä takapenkkiläisen taidonnäyte reilun vuoden takaa.

 

 

 

Terveys on..

Posted on by

..aivan liian aliarvostettua. Tai ainakin moni pitää sitä itsestäänselvyytenä. Usein myös minä.

Juuri nyt olen erittäin onnellinen! Melkein neljä viikkoa sitten satuttamani käsi kesti tänään Bodypumpin ohjaamisen. Jouduin hieman himmailemaan painojen kanssa, mutta ei se mitään. Pääasia on, että käsi alkaa toimia kuten ennenkin.

Olenkin tässä viime aikoina tiuhaan muistanut olla kiitollinen terveydestäni. Nykytilasta ja myös siitä, että olen selvinnyt elämässäni ilman isompia vaivoja. Paitsi että luettelen kiitollisuuden aiheita iltaisin mielessäni ennen nukahtamista, olen nyt ottanut saman tavaksi myös aamuisin. Terveydestä iloitseminen kun unohtuu arjessa usein tyystin, jos ei ole mitään sairautta tai muuta kremppaa. Esimerkiksi liikuntakykyä sitä pitää itsestäänselvyytenä. Entä kuinka moni osaa olla kiitollinen siitä, että pystyy vaikkapa juoksemaan? Paljon useammin tulee valiteltua sitä, että ooo valivalivali enpä jaksais tänään lähteä juoksemaan voivoivoi kun väsyttää niin äääh pakko mennä. Silloin ei tule ajateltua heitä, jotka tekisivät mitä tahansa jotta pääsisivät lenkille, mutta eivät jostain syystä pysty siihen. Menen itseeni. Itse ainakin olen arvostanut näitä “arkipäiväisyyksiä” ihan liian vähän, vaikka ne välillä mieleen popsahtavatkin. Niin se vain usein menee, että kun jotain menettää, sen vasta silloin ymmärtää. Olisi upeaa, kun oppisi sellaisen kiitollisen asenteen, joka olisi arjessa läsnä ilman, että tapahtuu jotain epämukavaa. No, harjoitus tekee mestarin.

Kun on toiminut lähes yksikätisenä useamman viikon ja kaikki, kuten turvavyön vetäminen itsensä ympärille tai ovenkahvan painaminen on ollut tuskallista, kyllä sitä vain tajuaa, mikä etuoikeus terve keho on.

Pidetään itsestämme huolta! Eikä vasta sitten, kun jotain on jo sattunut.

Ja tässä vielä kuvia lietsomaan treenimotivaatiota:

(Kuva: fit4livin.wordpress.com)

(Kuva: fit4livin.wordpress.com)

(Kuva: fit4livin.wordpress.com)

Tämä on hyvä kysymys! Pätee myös monessa muussa asiassa kuin treenaamisessa!

P.s. Hidasta elämää -sivustolla kirjoittamani Onnen äärellä -blogi alkaa heräillä pitkäksi venähtäneeltä kesätauolta tällä viikolla. Siihen asti voi käydä tutustumassa vanhoihin, onnellisuutta käsitteleviin kirjoituksiini, jos et niihin vielä ole tutustunut!