Tag Archives: haastateltava

Onni on saada kirjoittaa

Posted on by

Aijettä sentään, tänään mietin, miten onnellista on, että saan kirjoittaa työkseni! Saan kirjoittaa kirjaa, saan kirjoittaa lehtijuttuja, saan kirjoittaa tätä blogia kuin myös Hidasta elämää -sivustolla sijaitsevaa Onnen äärellä -blogiakin. Jälkimmäisen suksee on muuten ollut täysi yllätys, tykkääjiä on ollut satoja, oohhoh. Tiedän, etten saisi olla riippuvainen tai innostua liikoja siitä, mitä toiset ajattelevat, mutta kyllä vain palaute vaikka sitten tykkäilyjen muodossa lämmittää mieltä ja motivoi kirjoittamaan lisää. Tuntuu kliffalta!

Viime päivinä olen kirjoittanut valittamisesta, liikuntaa harrastavista äideistä, odottajan terveellisestä ruokavaliosta ja vuokra-asumisesta. Koska olen osittaisella hoitovapaalla, en yli kuukauteen ole ehtinyt Kaapelitehtaalle työhuoneelleni. Sujuu se työskentely näinkin, vaikka sitten hieman ääriolosuhteissa. Tänäänkin aamulla tein puhelinhaastattelua parvekkeelle suljettuna, persus jäässä kylmällä lattialla istuen, läppäri ja vihko sylissäni ja leikin, että en ole kotona. Jos taapero (josta muu perhe huolehti) nimittäin olisi tiennyt, että olen silläkin hetkellä mestoilla, homma olisi mennyt hankalaksi. Mielessäni kyllä naureskelin, että onpa ollut mukavempiakin asentoja ja paikkoja tehdä haastattelua, ja että pöytä olisi kyllä tosi jees juttu. Sitten päätin, että ääriolosuhteissa työskentelystä selviytyminen kertoo vain rautaisesta ammattitaidosta, hih.

Asiat rullaavat ja kun olen ottanut rennosti, haastateltavatkin ovat löytyneet vaivatta. Yhtä onnistunutta asiaa on seurannut toinen samanmoinen. Olen huomannut taas elävästi sen, miten rentous lisää rentoutta. Iloisuus lisää iloisuutta, innostus lisää innostusta, hyvä fiilis lisää hyvää fiilistä. Ja mikä parasta, olen huoletta tuhlannut näitä tuntemuksia myös ympäristööni. Saammehan takaisin sitä, mitä ympärillemme jakelemme. Uskon myös täysin siihen, että jos jauhaa aina niistä pieleen menneistä asioista, lisää asioita menee pieleen. Joskus sellainen vatvominen on ihan ok, mutta omaa oloani se ei ikinä paranna, enemmänkin päinvastoin. Mutta niitä huonoja hetkiäkin tarvitaan: jos huonoja fiiliksiä ja epäonnisia sattumuksia ei olisi lainkaan, tuskin tietäisimme, miten mahtavalta hyvä olo ja onnekkaat tapahtumat tuntuvat.

Elämän tulisi pääosin olla iloista, hauskaa ja onnellista. Se ei olekaan mikään hullumpi tavoite tai aikomus. Just do it!

Kiinalaisfilosofi Laotse on sanonut, että kun tajuat, ettei mitään puutu, maailma on sinun.

Juuri näin. (Kuva: Pinterest)

Hulluna virtaa!

Posted on by

Aurinko ja treeni antavat ihan järkyttävät määrät virtaa! Tällä viikolla urheilin vain kolme tuntia, mutta hyvällä fiiliksellä ja täysin treeniin keskittyen. Tosin uuteen Spin75-ohjelmaani en ollut aivan täysin tyytyväinen, muutama biisi koitoksesta menee vaihtoon ensi torstaiksi. Kas, pieni perfektionisti minussa nosti päätään, pitkästä aikaa.

Maanantaiksi pitää opetella myös uusi Bodypump-ohjelma, sen ohjaamistakin odotan innolla. Olen päättänyt ottaa liikunnallisesti joka toisen viikon kevyemmin ja joka toisen viikon reippaammin. Jos sitten alkaisi niitä tuloksiakin syntyä, kun keho saa uusia ärsykkeitä. Olen myös ajatellut alkaa käydä kuntosalilla tekemässä puhdasta voimatreeniä, isoilla painoilla lyhyitä sarjoja. Se auttaisi varmasti myös lisäämään painoja pumppitunneilla. Ensi viikolla onkin taas se reipas viikko, kun kaiken muun ohjelman lisäksi olen lupautunut tuurailemaan.

Katselin juuri seuraavien kahden tulevan viikon kalenterimerkintöjäni, ei käy kateeksi. Taitaa mennä iltatöiksi. Toisaalta minua ei haittaa ollenkaan, sillä kaikki on mieleistä, mielekästä ja kiinnostavaa. Enemmänkin olen tosi innostunut, sellainen vaikea pysyä paikoillaan -olo on pahasti päällä. Ja mikäs siinä, kun pyrkii keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, niin hommat kyllä hoituvat. Oikeastihan homma tulee menemään niin, että kirjoitan useampaa juttua päällekkäin, etsin haastateltavia ja buukkaan kuvauksia, mutta joskus on vain hauskaa olla tehokas ja saada paljon aikaan. Selkeästikään en myöskään ole talvi-ihmisiä, vaan alan heräillä heti kun kevät ilmoittelee tulostaan. Tekee mieli alkaa tehdä kesäsuunnitelmia ja kaivaa flip flopit esiin. Tai pomppia, kuten kuvasta näkyy!

Eilen ilmestyi uusin Vauva-lehti, jossa on kolme kirjoittamaani juttua. Ja iloa lisäsi se, että jokainen jutuistani oli päässyt kanteen, jei!

21-vuotias Jenni kertoo, miten hän on synnyttänyt kahdesti tukihenkilö seuranaan ja kolmannen lapsensa yksin. Hänen miehensä ei ollut innokas osallistumaan synnytyksiin, neuvola- tai ultrakäynteihin. Jenni sanoi hienosti, että vaikka synnytys on ainutlaatuinen kokemus, hän ymmärtää miehensä näkökannan, eikä edes yrittänyt pakottaa häntä mukaan. Toinen artikkeli kertoo Elsasta, joka on sairastanut masennusta ja sai tukea vauva-arkeen ensikodista. Ensikodissa Elsan äitiyttä ei ole kyseenalaistettu kertaakaan. Hän toteaa siellä olon olevan vain yksi elämänvaihe, joka auttaa häntä ja vauvaa. Olipas aivan mahtavaa päästä kirjoittamaan juuri Elsan ja Jennin tarinat. Juuri heidänlaisten ihmisten takia tätä työtä on upeaa, mahtavaa ja ihan mielettömän siistiä tehdä. Tulee hyvä fiilis, kun saavuttaa haastateltavan luottamuksen ja hänelle tulee olo, että minulle on helppoa puhua. Lisäksi lehden Näin me asutaan -sarjassa oli vielä juttuni nuoren perheen kodista. Yksiössäkin mahtuu asumaan vauvan ja koiran kanssa, kun karsii tavaran minimiin. Itse pystyn hyvin samaistumaan heihin, vaikka emme yksiössä asukaan. 80 m2 ei nimittäin ole paljon viidelle ihmiselle.

Uusin Vauva-lehti nyt lehtikipsalla!

Eipä tässä muuta kuin että mikä intohimosi sitten ikinä onkaan:

 

15 minuuttiani julkisuudessa

Posted on by

Lupauduin kesällä kertomaan tatuoinneistani Hyvä Terveys -lehdessä, ja nyt juttu oli tullut ulos. Lehteä en ole vielä itse saanut, mutta selailin tekstiä äsken ruokakaupassa. Pikku kuva minusta ja Piksusta oli muuttunut sivun kokoiseksi, heh. Kuvatekstissä puhuttiin Piksu-kuopuksesta, joten voipi olla, että joku voi ihmetellä lapsen erikoista nimeä. Muistelen kyllä, että puhuin hänestä oikealla nimellään, mutta eipä tuo niin vaarallista. En olisi suostunut juttuun, ellei tuttu ihminen olisi kysynyt. Sitä saa oman 15 minuuttia julkisuudessaan, kun on kiltti. Mutta ajattelin tuolloin kaikkia niitä omia tuttaviani, jotka ovat ystävällisesti lupautuneet haastateltaviksi. Vuoroin vieraissa, sano.

Viimeksi sain selitellä tatuointejani Kreetan lentokentän naistenhuonejonossa. Eräs parivuotiaan lapsensa kanssa takanani seissyt suomalaisäiti päätti avata keskustelun ja kyseli, että montako niitä on. Sen jälkeen hän sitten niitä kovaan ääneen ihmetteli ja esitti asiasta omia näkemyksiään. Pitäisi varmaankin oppia sanomaan, että tatuoinnit ovat henkilökohtainen asia. Nyt kun olen kuitenkin avautunut jo aikakauslehdessäkin, niin samapa tuo.

Kuviani on tehty muutamaa lukuun ottamatta noin 7 vuoden ajan. Pisimmillään olen ollut tatuoitavana 4,5 tuntia kerrallaan. Tatuoiminen ei tee minulle juurikaan kipeää, mutta monen tunnin jälkeen tylsistyn. Suurin osa kuvistani on Punavuoressa sijaitsevan Legacy Tattoon tatuoijan Antonin käsialaa. Myös samassa paikassa työskentelevä Jussi on tehnyt minulle useamman kuvan.

Itse otin ensimmäiset, huonosti tehdyt tatuointini 18-vuotiaana. Sen jälkeen meni vuosia, ennen kuin otin seuraavat. Siitä se sitten lähti, mopo käsistä. Tuli himo saada lisää. Jokainen kuva on harkittu ja niitä on mietitty. En kadu edes niitä kahta vanhaa scheissea, joita nyt olen poistattanut laserilla.

Tiedän, että läheskään kaikki ihmiset eivät ymmärrä ratkaisujani, mutta en minäkään ymmärrä kaikkia. En ole ikinä kokenut tarpeelliseksi selitellä sitä, miksi päätin ottaa tatuointeja. Inhoan kysymystä, että kaduttaako. Ei. Mutta hei, kaduttaako itsensä sataviiskytkiloiseksi lihottanutta tanttaa se, että hän ei ole käynyt lenkillä? Erään lempiystäväni lausahdusta lainatakseni: Turha rupsia, kun on bausat housuissa.

Osa kuvista liittyy tiettyihin elämäntilanteisiin. Toiset kuvista ovat rakkaampia kuin toiset. Suojelusenkelitatuointi on minulle erityisen tärkeä. Minulla on paljon tekstejä ihossani, sillä pidän miete- ja voimalauseista. Minuun on tatuoitu lintuja, kukkia, kaloja, tähtiä, pääkallotyttö, leppäkerttu, isokokoinen risti köynnöksellä, timantteja, pin up -tyttö, pelikortteja, sydän ja myös muuta.

Aina kesän koittaessa ja t-paitakelien alkaessa mietin hetken, miksi ihmiset tuijottavat. Sitten muistan, että ai niin. Tatuoinnit ovat minulle niin normaali asia, että en edes muista tai ajattele niiden olemassa oloa. Sitä paitsi olen lätkäissyt hihat täyteen kuitenkin kypsemmällä iällä, en ihan parikymppisenä, mitä monet tytöt tekevät nykypäivänä. Tiedän, että ne sulkevat minulle joitain ovia, mutta ovat myös yhtä lailla avanneet niitä. En tahdo lentoemännäksi tai pankkitoimihenkilöksi. Luovan työn tekijälle sallitaan enemmän, se on tietenkin totta.

Ja ei. Lapseni eivät häpeä minua, vaikka keskimmäinen tytär onkin ilmoittanut, ettei ikinä aio ottaa yhtäkään tatuointia. Hyvä niin. Aivan kaikkea mitä äiti tekee edellä, sitä ei lapsen tarvitse tehdä perässä.

Toinen hiha ei ole vielä valmis, eikä ole kiirettäkään. Kuvia on lisäksi myös rinnassa, olkapäissä, kyljessä, jalassa.

Wilman jalan jäljissä, hihhii. Keesiä en kyllä ota. (Kuva: Laura Iisalo)

Minä ja Piksu. (Kuva: Laura Oja)

 

Juhannuslukemista!

Posted on by

Viime aikoina minusta on tuntunut lähinnä vain siltä, että olen kirjoittanut, mutta mitään ei ole ollut lehdissä toviin. Tänään asia korjaantui, kun uusin Fit-lehti kolahti postiluukusta. Lehdessä oli kirjoittamani artikkeli BED-syömishäiriöstä, johon minulla oli ilo haastatella turkulaista Emmiä. BED oli minulle itselleni vieras ennen jutun kirjoittamista. Haastateltavaa etsiessäni sain lukuisia kommentteja, että “Onpa hyvä, että BEDistäkin puhutaan, eikä aina vain klassisista syömishäiriöistä kuten anoreksiasta tai bulimiasta.”

Lisäksi lehdessä on juttuni onnellisista sinkuista. Vaikka en sinkku olekaan, juttua oli hauska kirjoittaa, sillä tahdoin nimen omaan tuoda esiin yksin asumisen ja itsekseen olemisen positiivisia puolia. Minua ärsyttää se, että hyvin usein sinkkuuden nähdään olevan vaihtoehto vain siksi, ettei olla tavattu ketään sopivaa, ja että moni olisi mukamas sinkkuna vastoin omaa tahtoaan. Ja ihan kuin sinkkujen mielessä ei olisi mitään muuta kuin parisuhteen löytäminen… hohhoijaa. Toki varmasti joillain on näinkin, mutta minusta oli ilo kirjoittaa ihmisistä, jotka näkevät sinkkuudessa rutkasti hyvää ja ovat löytäneet yksin olon kautta enemmän itseään kuin ikinä parisuhteessa ollessaan. Edesmennyt mumminikin eli vuosikymmeniä (5) sinkkuna miehensä kuoltua sodassa. Itsekin olisin miljoona kertaa mieluummin sinkku kuin huonossa parisuhteessa, aivan kuten eräs haastateltavistani totesi.

Viime ja tällä viikolla olen kirjoittanut näppis sauhuten uusia kotijumppaohjeita. Uudessa lehdessä ihastuttava ryhmäliikunnanohjaaja Katri näyttää, kuinka venyttelet itsesi ryhdikkääksi. Tässä tapauksessa ainakaan suutarin lapsella ei ole kenkiä, sillä olen itse maailman laiskin venyttelijä. Ehkä nyt innostun siitä taas itsekin… Joskus ammoisina aikoina venyttelin joka ilta 20 minuutin ajan, ja olin notkea kuin bambi konsanaan.

Ja onhan näitä muitakin juttuja tullut ulos: digitaalisessa Kulttuurilehti Illuusiossa on juttuni Liian tavallista taiteeksi?, jossa ensimmäisen kuvataidenäyttelynsä pitänyt vaatesuunnittelija Hanna Perälä ja omaa Muru-merkkiä luotsaava tekstiilitaiteiden maisteri Anna Etula kertovat mielipiteensä siitä, miltä tuntuu, kun tekstiilitaiteita tai vaatesuunnittelua ei arvosteta kovin korkealle taiteen yhtenä muotona, vaikka ne ilmiselvästi sitä ovat.

Last but not least: SATOn Kotona-lehdestä poimit viime hetken vinkit parvekkeelle!!

Ennen kun itse sain Fit-lehden käsiini, Piksu oli ahminut ahmimishäiriöstä kertovaa juttuani ihan kirjaimellisesti. Taisi olla lehden maukkain tarina.

Töissä rannalla

Posted on by

Vietin tänään tovin hiekkarannalla. En bikinimallina, kuten ehkä ehditte jo kuvitella, vaan kävin haastattelemassa hiljattain Varpu Tavin kanssa Maanantaisoturit-kirjan julkaissutta urheilija Kukka Laaksoa. Kukkahan voitti pari vuotta sitten MM-kultaa kahvakuulailussa. Koska ilma oli kuin morsian, istuimme Lauttasaaren rannalla juttelemassa. Kukka oli ottanut matkaan myös yhden paristakymmenestä kahvakuulastaan.

Kysymysten ja jutustelun lomassa istuskelin penkillä, katselin Kukan treenaamista ja grillauduin auringossa. Fiilis oli erinomainen myös työkeikan jälkeen. Aktiivisten ja aikaansaavien ihmisten tapaaminen on aina inspiroivaa, siitä saa itsekin vauhtia. Ja sporttisten ihmisten katselu on myös ehdottoman motivoivaa, mitä tulee liikuntaan.

Siellä istuin, alkukesän helteessä ja mietin, että vau. Kyllä mulla on sitten hauska työ. Olen kiitollinen. Ja ettei kukaan kuvittelisi minua turhan onnekkaaksi, voin kertoa sen, että olen tehnyt kovasti töitä tämän eteen. Ja pyrkinyt aktiivisesti tavoitteisiini.

Mieletön treenipaikka! Kuka kaipaa enää hikistä kuntosalia tämän jälkeen?

Koska en ole vielä saanut raijattua työpöytääni Kaapelille, olen vielä tämän viikon kotona töissä. Pidinkin sitten pidennetyn lounastauon puolison ja Piksun kanssa lähipuistossa. Hups, kaksi tuntia lisää auringossa ja sisälle tultua huomasin kärähtäneeni. Alkukesästä ikävää on se, että palaa helposti kun ei tajua suojautua auringolta ja sitten muistuttaa seepraa, kun punoitus alkaa tasaantua.

Piksun valtakunnassa on kaikki hyvin. Tänään hän kokeili ensimmäisen kerran kukkakaalia ja sametinpehmeä sose hupeni suuhun vauhdilla.

Voi namskutti mä sitten tykkään näistä soseista.

 

Summa summarum

Posted on by

Tämä viikko meni melko reisille kirjoittamisen suhteen. Ohjelmassani oli niin paljon kaikkea töihin liittyvää oheistoimintaa, että en yksinkertaisesti ehtinyt. Mutta nimenomaan siis, se on töihin liittyvää oheistoimintaa. Eli työtä sekin.

Alkuviikosta tosin palautin muutaman jutun. Sitten vain pressipäiväilin ja minglailin, haastattelin ja myös metsästin haastateltavia. Tämä päivä kului auton huoltotoimenpiteiden parissa. Loppuillan siivosin ja toimin pyykkimuijana. Piksu taitaa olla yksi värikkäimpiä ilmestyksiä tulevana kesänä.

Kesän kuumin trendsetteri kenties? Piksu suosii erityisesti kotimaista ja tanskalaista lastenmuotia. Pyykkinarulla kuivuu parhaillaan pinkkiä, punaista, keltaista, mintunvihreää, ruskeaa, sinistä. Raidat ja erilaiset painokuosit ovat yhä erittäin in.

Jos en tahdo viettää äitienpäivää töitä tehden, saankin naputtaa erästä juttua kasaan huomenna. Tänään aion kuitenkin nyt loppuillasta noudattaa mottoa Älä tee mitään tänään, minkä voit tehdä huomenna. Heh.

Olen ottanut tavakseni tarkistaa tulevan viikon ohjelman kalentereistani jo perjantai-iltana. Sillä tavoin vietän viikonloppuni huolehtimatta, että mitäs sitä tulevalla viikolla pitikään tehdä. Ensi viikolla työohjelmaa on riittämiin ja kirjoituskoulun deadlinetkin paukkuvat. Minulla on ainakin tapaaminen mahdollisen uuden toimeksiantajan kanssa, muutama haastattelu, yksi pressipäivä ja uniryhmän tapaaminen. Minun on myös sisustettava työpisteeni: Aloitan sen rohkeasti viemällä paikalle ikivanhan Billnäsin pöydän ja työtuolin. Wow, vähänkö kreisiä.

Mitä uniryhmään tulee, seuraavalla kerralla lienee minun vuoroni kertoa unestani ja käydä sitä läpi ryhmän ja terapeutin kanssa. Olen viime päivinä nähnyt jälleen aivan huikeita ja jännittäviä unia, mutta typeryyttäni en ole kirjannut niitä ylös. Nyt olisi siis suotavaa saada joku ajankohtaisiin asioihin pureutuva uni paperille. Eli yksi sellainen, kiitos.

Kaikesta hässäkästä, muutoksesta ja menosta huolimatta minulla on todella rauhallinen ja hyvä fiilinki. Koko ajan tuntuu siltä, että elämä on juuri niin kuin pitääkin. Ja että se on tässä ja nyt.  Vaikka päivät ovatkin melko aikataulutettuja, ei pukkaa lainkaan stressiä. Okei, yksi asia on pielessä: Urheilemaan pitäisi päästä. Senkin aion ottaa ohjelmaani asap. Ensi maanantaina.

Puolisoni tietää, miten paljon rakastan erilaisia kylttejä. Hän päätti ilahduttaa minua tällaisella, joka sijaitsee Kaapelitehtaan vieressä. Hihi, ajatus on tärkein.

Tämä tosiasia kolahti ihan hippusen enemmän kuin yllä olevan kyltin asia, sekin tärkeä tosin. Kuva: 365q.ca

 

Pikku apuri

Posted on by

Facebook on kyllä kätevistä kätevin, mitä tulee haastateltavien etsintään. Olen löytänyt sen avulla viime aikoina niin isojalkaisia naisia, uuden kielen opiskelijoita, lasitettuja parvekkeita, alkoholistivanhempien lapsia, retrotyyliin sisustettuja koteja kuin vauvamallin jumppajuttuunkin (Hanna B. tällä en tarkoittanut sitten sinua, hihi).

Itsekin olen jaellut kommenttejani tiuhaan facebookin kautta niin kollegoille kuin muillekin avun tarvitsijoille. Ja jos kaupungissa tapahtuu jotain uutta, tieto siitä leviää kyllä nopeiten fb:ssä. Kuinka moni uusi kahvila, kiinnostava mielenosoitus, tyylikäs putiikki, pakko nähdä -näyttely ja muu tapahtuma olisikaan jäänyt huomaamatta ilman tätä amerikkalaista ihmekeksintöä.

Ja vähintäänkin aina joku upea tyyppi omalta kaveri-tuttava-kollega-työkontakti-sukulainen-ystävä-perheenjäsenlistaltani tuntee jonkun, joka sopii johonkin juttuun tai jolle on käynyt jotain, josta e h d o t t o m a s t i pitää kirjoittaa. Juuri minun. Kliffaa! Jatkossakin otan mielelläni kaikenlaisia vinkkejä vastaan.

Jos ihmistä ei saa kiinni meilillä tai puhelimella, hänet saa usein kiinni facebookista. Erään kerran olin sopinut siskoni kanssa tapaamisen kotiini aamupäiväksi. No, hän oli sitten aamuyhdeksän jälkeen yrittänyt tavoitella minua puhelimitse, mutta paha vastata, kun puhelin on äänettömällä. Sitten luinkin vielä aivan yöasuisena ja hyvin valvotun yön jäljiltä naamakirjasta, että sisko tyttärineen posotti jo vauhdikkaasti pitkin Länsiväylää kotiamme kohti. Ehdin kuin ehdinkin suihkuun, hätäisesti. (Ja kyllä, meillä on a i v a n eri käsitys siitä, mikä on aamupäivä!)

Kun ennen ihmeteltiin, miten hommat hoituivat ilman nettiä, niin nyt voimme kai ihmetellä, miten hommat hoituivat ilman facebookia.

No hoituivathan ne, mutta se aika tuntuu lähinnä yhtä kaukaiselta kuin aika ennen Kristusta.

Viime viikot ovat kuluneet laiskoissa merkeissä töitä ajatellen. Olen tehnyt henkistä valmistautumista kunnolliseen töihin paluuseen. Hieman jännittää, miten maltan olla erossa Piksusta, joka muuttuu päivä päivältä hurmaavammaksi.

Hän on oppinut jälleen uuden taidon: raikuvan räkänaurun.

Se tarttuu!

Ensi viikosta on lisäksi pehmeä lasku kaukana, mutta ei haittaa, nastoja juttuja tiedossa. Eikä yhtään stressiä ilmassa!

P.s. Entinen työkaverini ehdotti, että tekisin Piksulle omat fb-sivut. Kannattajia tulisi kuulema takuuvarmasti enemmän kuin persuille konsanaan. 9-vuotiasta tytärtäni ei naamakirja kiinnosta eikä 14-vuotias tyttäreni hänkään ole enää facebookissa, sillä se on “Ihan no life -mesta. Kuka siellä nyt tahtoo olla, kun mutsikin on siellä.” Kelatkaas sitä!

 

Life is good

Posted on by

Tänään oli kaikin puolin mahtikiva päivä. Kirjailija Paulo Coelhon lausahdus piti paikkansa täysin: Onnellinen on se, jolla on aikaa elää.

Tänään oli aikaa elää. Me Piksun kanssa nautittiin elämästä täysillä.

Tässä viisi ilon aihettani tältä päivältä:

1) Sain kaksi kirjoittamaani juttua haastateltavilta takaisin, eikä kumpaankaan tullut kuin pari pikku korjausta. Toinen haastateltavistani lisäksi kirjoitti, että “Sinulle oli helppo puhua ja juuri totesin parille ihmiselle, että sinunlaisellesi toimittajalle tahdoinkin tarinani kertoa.”

Tuosta kommentista minulle tuli superhyvä mieli ja jälleen kerran mietin, että miten voinkaan olla näin oikeassa ammatissa. Tapaan jatkuvasti mahtavia tyyppejä ja saan kuulla koskettaviakin elämäntarinoita. Minulle suodaan se kunnia, että saan muuttaa kerrotun sanoiksi. Olen siitä hyvin kiitollinen.

2) Kävimme Piksun kanssa lounaalla Moko Marketissa Punavuoren hehkeimmän blondin kanssa. Oli mukavaa nähdä ystävää. En enää ihmettele, mistä ruotsalaiskaunotar September ammentaa vivahteita tyyliinsä. Punavuoren hehkeimmältä blondilta tietenkin.

3) Tapasimme serkkutyttöä pullacapuccinon merkeissä. Cafe Caruselin megacappucino oli kuumaa, pulla tuoretta ja Kaivarissa paistoi aurinko.

Superhyvää. Namskutti!

Jäätelökiska oli avannut luukkunsa ja näimme 4 poliisia jäätelöllä. Lakisääteinen tauko kenties?

Ilahduin siitä, että Piksua vain kuusi päivää vanhempi serkku oli nukkunut ensimmäistä kertaa koko yön läpeensä. Nukkuminen on aina hyvästä.

Keksimme myös piipahtaa Kaivarin Kanuunassa, jossa tein mainioita löytöjä: Piksulle hankin 10 paria sukkia (3 e) ja 9-vuotiaalle tyttärelleni löysin maiharityylisen, vihreän takin, juuri sellaisen, millaista hän oli toivonut (4 e). Lisäksi ostin Anne Frankin päiväkirjan englanninkielisenä (1 e) ja elämäntaito-opuskuningatar Sonia Choquetten Toteuta sydämesi toiveet -kirjan (1 e). Kyllä nyt kelpaa!

4) Piksu matkusti bussissa hereillä, mutta tutkivin katsein. Siinä ilon aihetta riittävästi. Karjuminen olisikin kanssamatkustajista ollut salettiin big no-no.

Äiti on pukenut mut taas pojaksi.

5) Olin varannut pyykkituvan vahingossa vasta ensi viikon tiistaille. Pesuvuoron oikea omistaja, naapurin täti vain vilkaisi pyykkikuormaani ja yllättäen luovuttikin oman vuoronsa minulle. Ystävällistä, sanoisin.