Viime päivinä olen joutunut miettimään sitä, että tahdonko olla oikeassa ja päteä, vai annanko sittenkin periksi ja yritän pitää hyvän tuuleni. Loppujen lopuksi kyse oli aika mitättömästä ristiriidasta, mutta tekipä hyvää tutkailla taas tunteita, joita se herätti itsessä.

Joskus olisin varmasti puolustanut oikeuksiani ja tehnyt naurettavan vastahyökkäyksen, ehkä hetken mielijohteesta ja sen enempää miettimättä. Ooh, sellaisesta olisikin seurannut morkkis. Onkin aika huikea tunne, kun huomaa, että ensinnäkin a) pystyy helposti laskemaan ensin kymmeneen ja olemaan tekemättä mitään, vaikka ärsyyntyminen suorastaan kohahtaa kehon läpi. b) Ja olemaan vielä parin päivän päästäkin tekemättä mitään, sillä on päättänyt itse valita, ettei anna moisen asian vaivata itseä.

No, kyseinen asia saatiin kuitenkin jokaisen osapuolen taholta käsiteltyä loppuun hyvässä yhteisymmärryksessä. Hyvä niin, sillä en pidä epätietoisuudesta tai siitä, että välit jäävät johonkin suuntaan ikään kuin puolitiehen.

Mikä minua sitten auttoi olemaan jankuttamatta omaa mielipidettäni asiasta? Ensinnäkin uskon, että asian hyväksyminen. Ymmärsin, että toinen on nyt tätä mieltä eikä hän muuta mielipidettään, vaikka sanoisin mitä. Ja jos antaisin tulla täydeltä laidalta, alentuisin aivan samalle tasolle hänen kanssaan. Asian hyväksyminen kun ei tarkoittanut sitä, että olisin ollut asiasta samaa mieltä. Pidin vain mölyt mahassani ja kun olin tarkistellut asiaa enemmän, en enää välittänyt siitä. Päätin, että olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa.

Sitten aloin myös kelailla sitä, että miksi edes ajattelin, että asian pitäisi olla jollain lailla. Tämä pätee oikeastaan mihin tahansa seikkaan. Toisinaan mietimme, millainen jonkun asian, ihmisen tai meidän itsemme pitäisi olla. Miksi? Ehkä kannattaisi mieluummin selvittää, millaisia asiat, ihmiset tai me itse oikeasti olemme, eikö. Ja sitten aloin miettiä sitäkin, että oikeasti ongelmana useinkaan ei ole se ympäristö tai ne ihmiset siinä, vaan miten itse ymmärrän ne, mitä itse niistä ajattelen ja millaisia tunteita ne minussa herättävät.

Eli tähän alkuperäiseenkin ongelmaan eli ärsyyntymiseen olisin saanut heti helpotusta siitä, että olisin ajatellut ajatusteni olevan vain ajatuksia. Sanonut itselleni, että hei, minun ei tarvitse olla oikeassa. Minua nyt vain ärsyttää, mutta oikeasti minusta vain tuntuu siltä. Ja sitten päästänyt irti tunteesta ja vilkuttanut iloisesti sen perään.

Meidän kaikkien olisi niin paljon helpompi olla, jos sallisimme meitä ärsyttävien ihmisten ja asioiden olemassaolon, emmekä kelaisi niitä liikoja. Koska faktahan on, että heitä tai niitä löytyy aina. Minä tiedän, että minäkin ärsytän toisia. Tiedän sen, että sinäkin ärsytät toisia. Ja hah, kaikki sehän on vain tunnetta ja omaa tulkintaamme. Sitä paitsi muistelen lukeneeni, että mitä vähemmän tuomitsemme ketään, sitä vähemmän ajaudumme tunteidemme vietäväksi.

Yllä olevia ja muita teemaan liittyviä asioita käsitellään muuten mainiolla tyylillä Anna Kåverin kirjassa Elämää – ei taistelua: hyväksyminen elämänasenteena.

Annastina Vrethammarin kirjasta Ajattele elämäsi hyväksi mieleeni on jäänyt oivallinen lause, jota pitäisi muistaa käyttää arjessa enemmänkin.

Anna periksi niin saat mitä tahdot. 

Ja samasta kirjasta toinen muistutus: Elämäsi voi muuttua ratkaisevasti paremmaksi itsellesi ja sen myötä kaikille, jotka kohtaat, kun opit tietoisesti valitsemaan ajatuksesi ja mielikuvasi.

Kyl. Ja ah, siitä tulee niin voittajaolo, kun ei lähde riitelemään. Ei turhaan eikä lainkaan. Suosittelen. Ja yritänpä pitää sen itsekin mielessäni.

Kehen lie lapsi tullut, kun väkisin piti pitää päänsä ja ängetä nukenrattailla paikasta, mistä ne eivät olleet mahtua!