Jännä, miten ulkonäkö voi ärsyttää toisen ihan kierroksille.
Tänään olin ensimmäistä kertaa liikkeellä lyhythihaisessa paidassa ja fiilistelin kesää Kalliossa taaperon nukkuessa vaunuissa päiväuniaan. Vaikka hihat ovat olleet lähes tehtynä jo monta vuotta, silti kesän koittaessa ujostuttaa. Naureskelinkin mielessäni, että Kallio on hyvä paikka antaa itselleen siedätyshoitoa, sillä joka toisella vastaantulijalla on tatuoitu vähintään toinen käsi. Ei siis ole pelkoa, että olisi jotenkin erikoinen näky katukuvassa.
Kävin ensin kirjastossa lainaamassa luettavaa ja sitten suuntasin Karhupuistoon nauttimaan kesästä. Kysäisin noin viisikymppiseltä mieheltä, oliko hänen penkillään vapaata ja istahdin alas. Vaihdoimme muutaman sanan. Lueskelin kirjaa toista tuntia ja samalla odotin kahta vanhempaa tytärtäni kouluistaan saapuviksi. Taapero nukkui vaunuissa ja väki vieressäni vaihtui. Vanhempi pariskunta keskusteli omiaan, mutta pariskunnan naisen kanssa juttelimme tovin vaunuista pilkistävistä jaloista ja niiden omistajasta.
Aurinko paistoi. Luin lisää. Tarkkailin ihmisiä. Oli ihan mahtava fiilis. Elämä tuntui hetkellisesti niin ihanalta, että mietin, ettei se voisi olla parempaa. Tyttäreni saapuivat ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Kävelimme pois puistosta, kun kuulin takanani äänen. Ai kauhee totakin naista, kamalan näköinen. Käännyin, ja näin noin kuusikymppisen siististi pukeutuneen miehen osoittelevan minua silmät suurina. Hän istui penkillä itseään reilusti vanhemman rouvan kanssa, oletan, että nainen oli hänen äitinsä. Nainen istui hiljaa ja mies jatkoi päivittelemistään.
Tunsin, miten kiukku ja pettymys kuohahtivat sisälläni. Pysähdyin ja sanoin miehelle, että ai kauhee, pitäisikö sun vähän laihduttaa. Miehellä oli näyttävä kaljamaha, jota siinä sitten typeränä osoittelin. Taisi olla arka paikka sedälle, sillä siitäpä hän sitten vasta innostui. Me jatkoimme jo matkaamme kun hän huusi vielä kovaan ääneen perääni, kuinka olen yhteiskunnan elätti ja epäkelpo kansalainen ja kumma kun minun näköisten ei tarvitse vaivautua edes töitä tekemään ja jotain painokelvotonta.
Ai että sentään, kylläpä tuli huono mieli. Mahtifiilikseni oli poissa ja kyllä voin kertoa, että pikkuisen keitti. Näin se taas nähtiin, miten voimakkaat tunteet todella tarttuvat. Olin todella pahalla päällä seuraavan tunnin ajan.
Minua harmitti lasteni puolesta, että he jälleen kerran joutuivat kuulemaan, kun joku ventovieras arvostelee ulkonäköäni. Eniten ärsyynnyin itseeni, että alennuin miehen kanssa samalle tasolle ja provosoiduin hänen kommenteistaan. Uskon, että mies oli niin epävarma tai vähintäänkin sisäisesti niin epätasapainossa, että hänen piti purkaa pahaa oloaan vaikka sitten ulkonäkööni. Minun olisi pitänyt olla meistä se fiksumpi osapuoli, pysytellä hiljaa ja vain kävellä pois. Eihän minun tarvitse todistella valintojani kenellekään. Minua kuitenkin vatutti suunnattomasti se, että joku täysin ulkopuolinen ottaa asiakseen kommentoida ulkonäköäni. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt olla välittämättä hänen mielipiteestään, johon hänellä totta kai oli oikeus.
Jos olisin istunut pyörätuolissa, jos minulla olisi ollut mustan tukan sijaan punaiset hiukset, jos käteni olisivat olleet tatuointien sijaan palovammojen peitossa, jos olisin ollut lyhytkasvuinen, jos minulla olisi ollut naamassani akne, jos olisin ollut sataviiskytkiloinen, olisiko mies silloin ottanut asiakseen kommentoida ulkonäköäni? En tiedä.
Ymmärrän sen, että kun olen ottanut runsaahkosti tatuointeja, ne voivat herättää huomiota. En kuitenkaan mielelläni puhu niistä, sillä en ikinä juuri edes ajattele niitä. En ymmärrä sitä, että joillekin ihmisille tatuointini tarkoittavat sitä, että he saavat luvan unohtaa käytöstavat, arvioida ulkonäköäni ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä. Oikeasti olen jo kauan ollut lähes immuuni sille, että ihmiset tuijottavat, mutta yhä edelleenkin voin kertoa, että ulkonäköni negatiivinen kommentointi loukkaa minua. Se tuntuu ikävältä. Vaikka minulla on paljon tatuointeja, minullakin on tunteet. En tietenkään halua miellyttää kaikkia, mutta en myöskään tahdo kuulla, jos jonkun mielestä olen sitä tai tätä.
Kyllä, saatan vahingossa itsekin tuijottaa jonkun toisen ihmisen poikkeavaa ulkonäköä hetkellisesti, mutta en ikinä uskaltaisi arvostella ketään päin naamaa. Pyrin olemaan arvostelematta myös selän takana. En menisi ikinä tivaamaan keneltäkään, että miksi hän näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei.
Tatuoinnit vain tuntuvat häiritsevän joitain ihmisiä. Epäilen, että se johtuu siitä, että silloin “erilaisuus” on itse aiheutettua. Tiedän, että meillä kaikilla on asioista ja ihmisistä oma mielikuvamme, mutta on typerää luokitella toinen vain sen perusteella, miltä hän näyttää.
Usein toisessa voi ärsyttää jokin sellainen, mikä itseltä puuttuu.
Peräkammarin pojalta taisi puuttua rohkeus.
Rohkeus olla oma itsensä.
Aion pukeutua lyhythihaiseen vastaisuudessakin. Jos joku ei kestä sitä, pysyköön kotonaan.
