Minun ihoni on minun

Jännä, miten ulkonäkö voi ärsyttää toisen ihan kierroksille.

Tänään olin ensimmäistä kertaa liikkeellä lyhythihaisessa paidassa ja fiilistelin kesää Kalliossa taaperon nukkuessa vaunuissa päiväuniaan. Vaikka hihat ovat olleet lähes tehtynä jo monta vuotta, silti kesän koittaessa ujostuttaa. Naureskelinkin mielessäni, että Kallio on hyvä paikka antaa itselleen siedätyshoitoa, sillä joka toisella vastaantulijalla on tatuoitu vähintään toinen käsi. Ei siis ole pelkoa, että olisi jotenkin erikoinen näky katukuvassa.

Kävin ensin kirjastossa lainaamassa luettavaa ja sitten suuntasin Karhupuistoon nauttimaan kesästä. Kysäisin noin viisikymppiseltä mieheltä, oliko hänen penkillään vapaata ja istahdin alas. Vaihdoimme muutaman sanan. Lueskelin kirjaa toista tuntia ja samalla odotin kahta vanhempaa tytärtäni kouluistaan saapuviksi. Taapero nukkui vaunuissa ja väki vieressäni vaihtui. Vanhempi pariskunta keskusteli omiaan, mutta pariskunnan naisen kanssa juttelimme tovin vaunuista pilkistävistä jaloista ja niiden omistajasta.

Aurinko paistoi. Luin lisää. Tarkkailin ihmisiä. Oli ihan mahtava fiilis. Elämä tuntui hetkellisesti niin ihanalta, että mietin, ettei se voisi olla parempaa. Tyttäreni saapuivat ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Kävelimme pois puistosta, kun kuulin takanani äänen. Ai kauhee totakin naista, kamalan näköinen. Käännyin, ja näin noin kuusikymppisen siististi pukeutuneen miehen osoittelevan minua silmät suurina. Hän istui penkillä itseään reilusti vanhemman rouvan kanssa, oletan, että nainen oli hänen äitinsä. Nainen istui hiljaa ja mies jatkoi päivittelemistään.

Tunsin, miten kiukku ja pettymys kuohahtivat sisälläni. Pysähdyin ja sanoin miehelle, että ai kauhee, pitäisikö sun vähän laihduttaa. Miehellä oli näyttävä kaljamaha, jota siinä sitten typeränä osoittelin. Taisi olla arka paikka sedälle, sillä siitäpä hän sitten vasta innostui. Me jatkoimme jo matkaamme kun hän huusi vielä kovaan ääneen perääni, kuinka olen yhteiskunnan elätti ja epäkelpo kansalainen ja kumma kun minun näköisten ei tarvitse vaivautua edes töitä tekemään ja jotain painokelvotonta.

Ai että sentään, kylläpä tuli huono mieli. Mahtifiilikseni oli poissa ja kyllä voin kertoa, että pikkuisen keitti. Näin se taas nähtiin, miten voimakkaat tunteet todella tarttuvat. Olin todella pahalla päällä seuraavan tunnin ajan.

Minua harmitti lasteni puolesta, että he jälleen kerran joutuivat kuulemaan, kun joku ventovieras arvostelee ulkonäköäni. Eniten ärsyynnyin itseeni, että alennuin miehen kanssa samalle tasolle ja provosoiduin hänen kommenteistaan. Uskon, että mies oli niin epävarma tai vähintäänkin sisäisesti niin epätasapainossa, että hänen piti purkaa pahaa oloaan vaikka sitten ulkonäkööni. Minun olisi pitänyt olla meistä se fiksumpi osapuoli, pysytellä hiljaa ja vain kävellä pois. Eihän minun tarvitse todistella valintojani kenellekään. Minua kuitenkin vatutti suunnattomasti se, että joku täysin ulkopuolinen ottaa asiakseen kommentoida ulkonäköäni. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt olla välittämättä hänen mielipiteestään, johon hänellä totta kai oli oikeus.

Jos olisin istunut pyörätuolissa, jos minulla olisi ollut mustan tukan sijaan punaiset hiukset, jos käteni olisivat olleet tatuointien sijaan palovammojen peitossa, jos olisin ollut lyhytkasvuinen, jos minulla olisi ollut naamassani akne, jos olisin ollut sataviiskytkiloinen, olisiko mies silloin ottanut asiakseen kommentoida ulkonäköäni? En tiedä.

Ymmärrän sen, että kun olen ottanut runsaahkosti tatuointeja, ne voivat herättää huomiota. En kuitenkaan mielelläni puhu niistä, sillä en ikinä juuri edes ajattele niitä. En ymmärrä sitä, että joillekin ihmisille tatuointini tarkoittavat sitä, että he saavat luvan unohtaa käytöstavat, arvioida ulkonäköäni ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä. Oikeasti olen jo kauan ollut lähes immuuni sille, että ihmiset tuijottavat, mutta yhä edelleenkin voin kertoa, että ulkonäköni negatiivinen kommentointi loukkaa minua. Se tuntuu ikävältä. Vaikka minulla on paljon tatuointeja, minullakin on tunteet. En tietenkään halua miellyttää kaikkia, mutta en myöskään tahdo kuulla, jos jonkun mielestä olen sitä tai tätä.

Kyllä, saatan vahingossa itsekin tuijottaa jonkun toisen ihmisen poikkeavaa ulkonäköä hetkellisesti, mutta en ikinä uskaltaisi arvostella ketään päin naamaa. Pyrin olemaan arvostelematta myös selän takana. En menisi ikinä tivaamaan keneltäkään, että miksi hän näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei.

Tatuoinnit vain tuntuvat häiritsevän joitain ihmisiä. Epäilen, että se johtuu siitä, että silloin “erilaisuus” on itse aiheutettua. Tiedän, että meillä kaikilla on asioista ja ihmisistä oma mielikuvamme, mutta on typerää luokitella toinen vain sen perusteella, miltä hän näyttää.

Usein toisessa voi ärsyttää jokin sellainen, mikä itseltä puuttuu.

Peräkammarin pojalta taisi puuttua rohkeus.

Rohkeus olla oma itsensä.

Aion pukeutua lyhythihaiseen vastaisuudessakin. Jos joku ei kestä sitä, pysyköön kotonaan.

 

Tv-tähti täällä hei

…Eikä nyt ole kyse Viidakon tähtösistä, vaikka joku varmasti, siis aivan salettiin, saattoi niin luullakin.

Tulipas tänään debytoitua tv-tähtenä. Tällä viikolla kyseisessä pätkässä nähdään lätkävalmentaja Sakke Pietilä, minun aikani koittaa myöhemmin. Täytyy sanoa, että oli kyllä hauska ja iloinen kokemus, vaikka flunssa painoi ääntä linjalle viskibasso ja niiskuttaakin jouduin hieman. Onneksi ei ollut sentään suora lähetys, koska pahin pelkoni oli se, että minua alkaa hihityttää.

Valitettavasti olin työsumasta, kuopuksen poskihampaista ja sairasteluista johtuen valmistautunut tehtävääni äärettömän huonosti, mutta lopputulos lienee ihan kelpo. Ja hei, sadan vuoden päästä sitä ei muista kukaan, jos se nyt ei niin kelpo olisikaan. Johtui varmaan kaksihenkisen filmiryhmän hyvistä energioista sekä tutusta ja turvallisesta kuvauspaikasta, mutta minua ei jännittänyt lainkaan.

Jos en tekisi jo kahta työtä ja valmistautuisi pääsykoekirjoja tankkaamalla kolmannen ammatin opiskeluun, voisin missimäisesti ilmoittaa, että haaveenani ovat tv-työt, hehee.

Hauskaa muuten, että teemana oli rakkaus. Kärlek! Sainhan juuri haasteen aiheesta pirteältä Hyvää tänään -blogin Henricalta. Siihen palaan myöhemmin tällä viikolla.

 

 

Hyvän mielen Risto Räppääjä ja viileä Venla

Paras lääke tympeään oloon on mennä katsomaan elokuvaa. Valitsimme keskimmäiseni, 10, kanssa katseltavaksi juuri ensi-iltaan tulleen Risto Räppääjä ja viileä Venla -pätkän, joka osoittautui nappivalinnaksi. Läheskään kaikkia lastenleffoja en jaksa katsoa, mutta Räppääjät ovat olleet poikkeus ennenkin. Meillä on myös jo vuosia luettu Räppääjä-kirjoja kuin myös teatterissa olemme Ristoa käyneet ihailemassa. Ristossa ja erityisesti Risto-elokuvissa on jotain mutkatonta, joka kolahtaa myös aikuiseen.

Juoni oli simppeli, mutta en siltä dramaattisia käänteitä odottanutkaan. Risto ja Nelli lähtevät kesäleirille saareen, ja paikalle saapuu myös trendikkäästi pukeutunut ja coolisti puhuva Venla, jonka kynsilakka- ja aurinkolasivarastot ovat vailla vertaa. Nelli ja Venla alkavat kaveerata, jolloin Risto jää vaille uimaseuraa. Venlaa ei uiminen kiinnosta, sillä se on noloa. Pian Nelli on kuin kopio Venlasta sekä puhe- että pukeutumistyyliltään. Venla yrittää myös kääntää Nelliä Ristoa vastaan ja saakin kaksikon tiiviin ystävyyden rakoilemaan. Alkuasetelma kun on haastava ja ärsyttävän tuttu tosielämästäkin: Jos on kolme lasta, yksi tuppaa jäämään kolmanneksi pyöräksi. Kun helpoimmalla pääsisi oikeassa elossakin, kun kaikki vain heti olisivat kavereita keskenään! Leffan opetus lienee myös se, että jokainen meistä on erilainen ja hyvä juuri omana itsenään, ilman että apinoi ketään muuta. Lopuksi selviää sekin, miksi uiminen on Venlasta noloa. Oikeassa elämässäkin on niin helppo sortua arvostelemaan jotain siksi, että se pelottaa itseä tai saa oman olon epämukavaksi. Niin myös tässä.

Nelli, Venla ja Risto valmistelevat esitystä. (Kuva: Nordisk Film)

Räppääjä-elokuvissa minua viehättää erityisesti niiden mahtavan säkenöivä värimaailma. Uusimman leffan kesäpäivät tulivat iholle asti ja ulos pakkaseen poistuessa tuntui siltä, että valkokankaan väripläjäyksen ansiosta jaksaa tsempata entistä paremmin kesään saakka. Näyttelijöiden huolellinen stailaus, kuvauslokaatioiden oivallinen valinta ja viimeisen päälle olevat ääniefektit hauskuuttivat myös aikuista. Sopivin väliajoin soineet musiikkikappaleet olivat ilahduttavan pirteitä nekin, joskin minulla ei jäänyt päähän junnaamaan yhtään ilmiselvää hittibiisiä, ehkä parempi niin.

Lasten ystävyysongelmien rinnalla kulkee tarina Pakastaja-Elvin ja hänen entisen heilansa, Venlan isän, jälleennäkemisestä. Kypsään ikään ehtinyt parivaljakko yrittää vielä kerran elää hurjaa nuoruuttaan, mutta ymmärtää sitten sen, ettei se ehkä ole tarpeellista. Jokainen kelpaa juuri sen ikäisenä kuin on.

Vaikka keho vanhenee, mieli ei. (Kuva: Nordisk Film)

Kymmenvuotiaani tykkäsi elokuvasta paljon, mutta ilmeisesti hänelle toistaiseksi riitti kertakatsominen. Itse voisin filmin katsoa milloin tahansa uudelleen. Risto Räppääjä ja viileä Venla on juuri sitä, mitä lasten tai koko perheen elokuvan tulee ollakin: Viihdyttävä, kepeä, hyväntuulinen leffa, joka saa mielen iloiseksi ja auringon paistamaan sydämessä.

 

 

Striking 12 -musiikkiteatteria Pasilassa

Minut oli kutsuttu bloggarin ominaisuudessa Helsingin Kaupunginteatterin Teatteristudio Pasilassa esitettävään Striking 12 -musiikkiteatterinäytökseen. Oli muuten jo toinen tilaisuus, jossa olin bloggarina, en toimittajana. Vaikka ensisijaisesti olen toimittaja, joka myös bloggaa, minusta on todella hauskaa, että myös tämä sivubisnekseni on noteerattu.

En ole mikään musiikkiteatterin ylin ystävä, joten epäilin, saako tämä “Pasilan liekkeihin saava” esitys minua liekkeihin lainkaan, mutta ei show huono ollut. Poikkeuksena muuten tässä genressä minuun teki joitain vuosia sitten lähtemättömän vaikutuksen Iloisiin kuulemiin ja näkemiin, jota esitettiin myöskin Teatteristudio Pasilassa. Mutta, minähän kuuntelen Iskelmäradiota ja pidän erityisesti vanhasta kotimaisesta iskelmästä.

Puolitoistatuntinen kolmen muusikkonäyttelijän, Veera Railion, Petrus Kähkösen ja Samuel Harjanteen voimin oli yllättävän viihdyttävä. Laimeahkon alun jälkeen meno lavalla parantui sitä mukaa kun kello kävi. En ollut ehtinyt itse selvittää yhtään, mitä olin menossa katsomaan, joten ehkä syytä oli minussakin. Kesti nimittäin hetken, että lämpenin mukaan. Soitinten ja näyttelijöiden lisäksi lavalla ei ollut mitään erityistä, roolia vaihdettiin pienten detaljien, kuten huivien ja silmälasien avulla. Tarinassa kulki ohella myös H. C. Andersenin satu Pienestä tulitikkutytöstä. Puhetta oli vain vähän, laulua paljon.

Kuva: Striking 12/Helsingin Kaupunginteatteri/Ville Akseli Juurikkala

Erityisesti Railion lauluääneen tykästyin, ei ollut vaikea huomata, että naisella on vahva ja pitkä tausta musiikin parissa työskentelystä. Pieni rumpalipoika, Petrus Kähkönen nousi minun ja ihastuttavan seuralaiseni Heidin suosikiksi. Hihittelin Kähkösen hassuille ilmeille vielä autoillessani kotiini! Kaikki kolme esiintyjää olivat kyllä alansa monitaitureita. Ei varmastikaan ole helppoa soittaa, laulaa, näytellä ja viihdyttää samaan aikaan.

Kuva: Striking 12/Helsingin Kaupunginteatteri/Ville Akseli Juurikkala

Suorastaan rakastan teatteria, mutta tahdon olla siellä katselijan roolissa. Tämän tyyppisissä esityksissä aina pelkään, että yleisöä otetaan liikaa mukaan esitykseen. Striking 12 -esityksessä tällaista interaktiivisuutta oli vain vähän eli minulle juuri sopivasti.

Kuva: Striking 12/Helsingin Kaupunginteatteri/Ville Akseli Juurikkala

En ole selvinnyt nimittäin vieläkään täysin traumasta, kun muutama vuosi takaperin Talvisirkuksen näyttelijä ojensi eturiviin minulle jonkin esineen, ja kuiskasi, että “laita kiertämään”. Menin niin hämilleni, että en tietenkään kuullut, mitä esineelle piti tehdä, ja kun olin aivan totaalisen hoomoilasena että mitä nyt tapahtuu, niin näyttelijä kyllästyi hitauteeni ja karjaisi KOVAA, että “LAITA KIERTÄMÄÄN”, hihih. Tyttäreni olisivat tahtoneet vajota maan alle sillä hetkellä, siitä olen varma.