Oikea hetki on juuri nyt

Terveisiä sairastuvasta! Jäimme kaksivuotiaan kanssa tänään kotiin, kun flunssa vielä vaivaa. Taapero tuolla tuhisee sikeitä vedellen ja itse juuri nousin puolen tunnin pikaunilta, kumpi lie nukahtanut ensin, äiti vai tytär. Lauantaina heräsin päiväunilta siihen, että päälleni oli aseteltu pehmolelujen armeija ja pienen nukkuvan ihmisen varpaat olivat viereisellä tyynyllä. Ei epäilystäkään kumpi silloin oli simahtanut ensimmäisenä. Näin niitä parin vuoden univelkoja kuitataan takaisin, hetki kerrallaan.

Ja hetki kerrallaan tätä muutakin arkea elellään. Viime viikolla maailmankaikkeus tuntui järjestävän näitä muistutuksia riittävästi, oli varsin silmät avaava viikko kaikin puolin. Olo on ollut aika pohdiskelevainen, mutta samalla elämänilo vain vahvistuu, on tämä huikeaa! Sitä on aina säännöllisesti hyvä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja miettiä, mitä kaikkea haluaa tehdä, nähdä ja kokea ja millainen ihminen haluaa muille olla. Olen viime päivinä miettinyt todella paljon elämäni tarkoitusta ja ne itselle tärkeät asiat vain tuntuvat nousevan voimakkaampina esiin. Takaraivossa kolkuttaa jatkuva tunne siitä, että ei saa jäädä odottelemaan, vaan täytyy tehdä ne asiat nyt, mitä sydämessään itselle tärkeiksi kokee. Juuri nyt on oikea hetki elää sitä elämää, jota itse haluaa elää. Ja miten paljon niitä unelmia itselläni vielä onkaan: aina hyljeretkestä kirjan kirjoittamiseen, italian kielen opiskeluun ja talven viettämiseen ulkosaariston pakkasissa.

Eräs ystäväni, jolla on ollut omat vastoinkäymisensä, tiivisti eilen tekstarissaan näin: Elämä todella on arvaamatonta. Voi kun aina muistaisi, huomaisi, miten höyhenen lailla täällä leijaillaan. Äkkiä voi tuuli kääntyä. 

Enpä olisi itse osannut sanoa paremmin. Sellaisiahan me ihmiset ollaan, pieniä hentoisia höyheniä, jotka loppujen lopuksi aika avuttomina leijailemme tässä isossa maailmassa tietämättä sitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Tahtoisin uskoa siihen, että kenellekään ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa, mutta toisinaan tuo taakan määrä tuntuu epäreilulta ja liian isolta.

Haikeaksi vetää se, että esikoistyttäreni juhlii tänään 16-vuotissyntymäpäiviään. Oooh! Mihin tämä 16 vuotta oikein on hurahtanut. Vasta muistan, kun lapsi kastettiin Kallion kirkossa. Toukokuinen päivä oli lähes helteinen. Mietin muutenkin juuri eilen, miten paljon kaikkea mahtuu tähän 16 vuoteen, minkä olemme jo saaneet viettää yhdessä. Kun ajattelen itseäni 19-vuotiaana äitinä, niin en voi kuin nostaa itselleni hattua. Kaveripiirini ainoana äitinä koin välillä suunnatonta yksinäisyyttä enkä voi sanoa, että se tie olisi ollut helpoin kulkea. Onneksi keskimmäisen tyttäreni saatuani minulla oli jo netillä varustettu tietokone (hihih!), ymmärsin verkostoitumisen lahjan ja yllättäen olinkin varsinainen äitiaktiivi. Mutta on se arjen sujuminen vain ihan yksilöstäkin kiinni: itsekin opiskelin, tentin lukion, kirjoitin ylioppilaspaperit ok arvosanoin, opiskelin lisää, aloin toimittajaksi, saavutin monet ammatilliset haaveeni, loin uraa, hoidin kodin ja lapset. Oikeasti äitiys ei siis katso ikää, vaan enemmänkin yksilöä. Ja tässä muuten tulivat pakolliset Yllätetään yhteiskunta -hankkeen hyvä minä -kehut, joista Mirka kirjoittaa blogissaan.

En ollut esikoiseni saadessani luultavastikaan samalla sekunnilla kypsä äidiksi, mutta en usko, että monet vanhempanakaan esikoisensa saavat ovat. Kyllä se vain on niin uusi ja iso asia, kun ensimmäistä kertaa saa oman lapsen syliinsä. Äitiyteen tulee varmuutta lapseen tutustumisen myötä ja ylipäänsä ajan kanssa. Itse ymmärsin kyllä heti esikoiseni synnyttyä hänen tuomansa vastuun, eikä se edes tuntunut haastavalta vaan maailman luonnollisimmalta asialta juuri sillä hetkellä. Ja jos ihmisillä on ennakkoluuloja tatuointeja kohtaan, heillä on niitä myös nuoria äitejä kohtaan. Joka tapauksessa toivon, että tyttäreni eivät seuraa jalanjälkiäni. Taidan olla todella konservatiivinen, kun lapsilleni aina toitotankin, että ensin tulee opiskella, hankkia ammatti ja sitten vasta jälkikasvua. Ja niitä tatuointeja ei sitten kannata ottaa lainkaan, hihih. 

Ja vaikka melko työorientoitunut ihminen olenkin ja joskus teini, esiteini ja kaksvee saavatkin pinnan kiristymään, elämäni suurimpiin saavutuksiin lukeutuvat kuitenkin juuri he: ihanat, rakkaat, ärsyttävät lapseni. Ja aina olemme pärjänneet, oli tilanne ollut kuinka haastava tahansa.

Tämän viikon teemana olkoon kiitollisuus kaikista pienistä asioista, omista lapsista, terveydestä, katosta pään päällä, ystävistäni, rakkaista, vaikka sitten juomavedestä, jota ei tarvitse kantaa kilometrien päästä. Näitä kun alkaa miettiä, niin niitä löytyy enemmän kuin lähes ehtii kiittääkään.

Valon täyttämää viikkoa sinulle!

Hietaniemen rannalla noin viisitoista vuotta sitten.

Hietsussa noin viistoista vuotta sitten!

P.s. Kiitos vielä kannustavista viesteistä koskien unelmaprojektiani. Arpaonni suosi tällä kertaa Ankia ja Rauhapauliinaa, joten Naisen iholla -kirjat lähtevät teille. Kontaktoin teitä vielä meilitse!

 

 

 

 

Minun vuoteni, osa kaksi

Viime vuotinen kertomus saa jatkoa! Idean saa vapaasti kopioida.

TAMMIKUU

Tammikuussa mä osasin jo kävellä ja mä diggailin räpeltää kaikkee, mihin mä vain yletin. Loppiaisena me käytiin landella ja tää vintagehella oli tosi hauska juttu. Mutsi oli ihan kreisi, se pulahti uimaan Korpijärveen. Onneks se ei ollu kovin kauaa siel, ehkä noin kolme sekuntii. Meitsi kyl jäi venailee parempii uimakelejä tai jotain etelän aurinkoo.

HELMIKUU

Helmikuussa mä kyllästyin tsiigailee sitä kalakirjaa, jonka mä olin saanut joulupukilta. Mä päätin alkaa sivistää itseeni ja valitsin vähän korkealentosempaa kirjallisuutta. Oikeesti mä yritin päästä mun mutsin pään sisälle, mut tää teos oli kyl jo vähän liikaa meitsin makuun. Palasin kalakirjan pariin.

MAALISKUU

Maaliskuussa mä olin saanu tsiljoona hammasta, ja mä valvoin koko ajan! Mutsil meinas mennä hermot ja se googletteli koko ajan netis hakusanoilla yksivuotias ei osaa nukkua. Sillä haulla muuten tullaan tähänkin blogiin melkein harva se päivä.

HUHTIKUU

Huhtikuussa mutsin ote siivoomisen suhteen alko selkeesti lipsuu. Se ei enää imuroinu kolmesti viikossa, vaan vain kerran viikossa. Aijjettä mä rakastin niitä päiviä. Mä kuljin imurin perässä ja annoin ilmavirran löyhytellä mun hentoja hiuksia. Se imurifiilistely oli parasta, mitä mä tiesin. Mut täs mä voin tarkentaa, et sillon mä en tienny kovin paljost vielä, ku olin kuitenkin vast 1 v 4 kk.

TOUKOKUU

Toukokuus me oltiin mummolassa  ja siel oli myös mun 6 päivää vanhempi serkku. Mut arvaa ku otettii haalari veks ni mä huomasin, et mutsi oli unohtanu pukee mulle housut jalkaan! Meinasin pyörtyy häpeästä ku yritän aina olla tosi cooli itteeni vanhempien seuras, mut onneks mul oli sentää systerin helmet kaulassa ja Kenzon sukkahousut, ne snadisti kompensoi tätä kreisii tilannetta.

KESÄKUU

Kesäkuus mä kävin taas mummolassa ja kelatkaa, mä jouduin pihatalkoisiin. Koska noi haravointihommat ei oikeen napannu, mut nakitettiin vahtii naapurin koiraa. Siel me sit mentiin pitkin pihamaata. Koirat on tosi kivoja, niin kauan kun ne ei oo omia, se on mun mielipide.

HEINÄKUU

Mun yks snadisti vanhempi frendi asuu Idäs ja me lähettiin hengaa sinne. Meil oli rantsukamat messis ja tarkotus oli ottaa brunaa, mut siel tuuli ihan pirusti vähän ku Islannissa. Mua nauratti kun mä katsoin mun systereit jotka makas bikineissä iho kananlihalla, ihan höperöitä.

ELOKUU

Elokuus must tuli osa yhteiskuntaa ku mä alotin dagiksessa. Se oli tosi outoo, et sen ekan viikon mutsi luuli, et sekin käy tarhaa!! Se vain aina jäi sinne, vaik se mesta on vaa skideille. Mä olin tosi helpottunu kun se vihdoin tajus alkaa lähtee sielt aamusin ja meni duuniin, kyl työ on aikuisten leikkiä ja rahaa pitää tienata. 

SYYSKUU

Syyskuussa me lähettiin Berliiniin, joka on tosi siisti mesta. Mun reissusta voitte muuten lukee enemmän tammikuun Vauva-lehdestä, mä annoin sen jutun niille yksinoikeudella. Makee kaupunki, mut voi olla, et ens kerralla mä jätän noi vanhukset himaan ja lähen reissuun kaiffareiden kaa. Voitteks kuvitella, mutsi ja faija halus joka ilta hotelliin viimeistään seiskalta. Booring.

LOKAKUU

Lokakuus oli meitsin ekat isot kuvaukset dagiksessa ja mutsi ja faija hiffas onneks viedä mut parturiin. Se täti oli tosi kiva, mut meitsi alko tsiigaa et nyt lähtee snadisti liikaa, joten kyl se veti hiljaseks. En kuitenkaa saanu mitää ihan pikkuvauvojen kampausta, vaan tyylikkään ranskalaishenkisen potan.

MARRASKUU

Marraskuus must alko tuntuu, että mä oon valvonu tarpeeks ja mä aloin vihdoin nukkua. Mä olin saanu oikeen sängyn ja sinne mahtu mun kaveritki goisimaan. No hei kelaa ite millast on nukkuu 1960-luvun pinnasängys melkein pari vuotta, se oli mun faijan vanha ja se oli liimannu siihen jotai tarroja! Iltaisinkin mä aloin ite haluu tutaamaan ja ku mä näin miten iloseks mutsi siitä tuli, niin se oli ihan hauskaa itestki. Kyl mä oon sitä mieltä, et se valvominen ja yöheräily on kyl skidisti pikkuvauvojen hommaa. Nyt mä pystyn vetää jo 12 tuntii unta kuulaan ja helposti. 

JOULUKUU

Synttärikuukaus! Vuos sit ei ollu tota valkost juttuu maassa. Mä tykkäsin buussata kauheesti, ja famuki sano, et mä oon vähän villimmän puoleinen. Buussaaminen on sitä, mitä mun lempityyppi, Eemeli tekee. Mutsi ja faija aina kysyy, et oonks mä snäll. Mä vastaan niille, et ei, Ida är snäll, men Emil är buusse ja mäki oon buusse. Tää vuos oli tosi hyvä ja ens vuonna aion olla snadisti villimpi!

Uhmaikäinen taapero…

on mitä mainioin kärsivällisyyden opettaja! Suosittelen hankkimaan sellaisen joko ihan itselleen tai sitten lähipiiriin. En siis todellakaan halua laittaa vahinkoa kiertämään, mutta pakko on sanoa se, että uhmaikäinen jos kuka tarjoaa loistavat puitteet niin itsetutkiskeluun kuin itsensä vahvistamiseenkin. Myös neuvottelu- ja suostuttelutaidot kehittyvät kovasti. Uhmaikäisen kanssa joutuu myös tekemään nopeita ratkaisuja. Esimerkiksi kun taapero ei suostukaan istumaan autossa omaan turvaistuimeensa, vaan ahtautuu etupenkkien ja takapenkin väliselle lattialle mielellään makuuasennossa ja kun hänet vihdoin saa noukittua lattialta turvaistuimeen hän jännittää kehonsa niin jäykäksi pötköksi että hänen taivuttamisensa istuimeen on mahdotonta, ei ole ollut itku kaukana. Erityisesti kun tämä tapahtuu kaatosateessa kaupan pilkkopimeällä parkkipaikalla jalkaan nojanneen ostoskassin sisällön kaatuessa pitkin poikin kuralätäkköön. Siinä on tekemistä, että äänen volyymi pysyy samana ja lempeän rauhallisena. Välillä sitä siis on ihan ihmeissään, että mitä oikein tapahtuu ja kuinka kannattaisi toimia. Hermostuminenhan ei kannata, sillä se vain pahentaa tilannetta. Huvittavinta tässä on se, että taapero kyllä tuntuu tietävän, mitä tekee. Toisinaan hän vaikuttaa jopa hetken päästä olevan pahoillaan siitä, että asia hoitui taas vaikeimman kautta.

Tähän asti olen lähinnä lueskellut kavereideni facebook-päivityksiä heidän ihastuttavista riiviötaaperoistaan, mutta nyt viime viikkoina meilläkin siis on ollut tosi kyseessä. Vanhempien tyttärieni pikkulapsiajasta on jo sen verran kauan, että olin onnellisesti unohtanut, mitä uhma voi olla. Voi minua parkaa.

Viime yönä lapsi kellahti sängystään niin, että hän jatkoi nukkumistaan samalla seisoen lattialla ylävartalon ollessa kylläkin sängyssä. Kun sitten nostin lapsen puolikasta takaisin sänkyyn, hän heräsi ja päättikin istua lattialle. Alkoi kiivas, arviolta 10 minuuttia kestänyt maitopullon kovaääninen vaatiminen. Kuitenkin jo toista yötä ja ties kuinka monetta maitovieroitusta pidin pääni enkä taipunut maitotarjoiluun. Vesipullo oli jo illalla varattu sängyn viereen, mutta se ei kelvannut. Lopulta lapsi ilmeisesti äitiinsä kyllästyneenä päätti hiljentyä ja kävi lattialle pitkälleen. Kun ehdotin, että hän menisi takaisin sänkyynsä nukkumaan, vastaus oli täpäkkä ei. Kun tarjosin tyynyä pään alle, vastaus oli ärsyyntynyt ei. Noin kymmenen minuutin lattialla nukkumisen jälkeen hän kuitenkin luovutti, huokaisi syvään, kipusi itse sänkyynsä ja nukkui aamuun asti. Ihastuttava vesseli!

Viime öinen lähinnä huvitti, mutta toisinaan uhmailu nostaa itsessäni ärsyyntymisen tunteita pintaan, vaikka lapsi on toki rakas ja elämäni valo. Olen kuitenkin huomannut, että pitkäjänteisyyteni suhtautumisessa tuollaisiin pieniin arjen ongelmiin kasvaa kohisten. Näinhän se on, elämässä on siedettävä myös epämukavaa oloa. Asiat eivät mene aina niin kuin toivoisi, erityisesti, jos neuvottelukumppanina on toimelias kaksivuotias. Uskon kuitenkin siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Asiat lopulta menevät kyllä niin kuin niiden kuuluu mennä.

Välillä vain on niin vaikeaa antaa toisen olla sellainen kuin hän on, oli kyse sitten aikuisesta tai uhmaikäisestä. Uhmailevaan taaperoon tai kehen tahansa muuhunkaan on ihan turha tuhlata energiaa siltä kannalta, että häntä pyrkisi muuttamaan. Taaperon kanssa on vain ajateltava, että tämä on tämä elämänvaihe ja sitten tulee seuraava. Kun lasta opastaa, neuvoo, rakastaa ja on loputtoman kärsivällinen, niin eräänä päivänä huomaa sen, että kaikki on ohi. Uhma on hellittänyt! Kun antaa toisten ihmisten vain olla sellaisia kuin he ovat, pääsee helpoimmalla. Sillä se, mitä väkisin yrittää pakottaa tapahtuvaksi tai olevaksi, lipuu vain kauemmaksi.

Ja oli kyse mistä tahansa, taaperon uhmailusta, työhön tai parisuhteeseen liittyvästä ongelmasta, ongelmana eivät suinkaan aina edes ole pelkästään se ympäristö, ne ihmiset ja tosiasialliset tapahtumat. Itse usein aiheutamme itsellemme lisäprobleemia sillä, miten me asiat ymmärrämme, mitä niistä ajattelemme ja mitä tunteita ne meissä herättävät. Ongelman äärelle pysähtyminen auttaa.

Helppoa ja vaivatonta viikon alkua!

Mutsi just pyysi mua olee hiljaa, että sisko saa soitettua sen nokkahuiluläksyt, mut mä en siis vain kertakaikkiaan voi sille mitään, että just nyt mua naurattaa ihan kauheesti!

 

 

 

Taas nukutaan!

Eilen alkoi loppua usko. Istuin illan lattialla rakentelemassa legoja ja vain huokailin. Tuossa väsymyksen tilassa alkaa itse diagnosoida kaikkia maailman oireita. Minäkin olin aivan varma, että sydämeni tykytti oudosti, hengittäminenkin kävi raskaasti ja entä se huimaus sitten.

No, väsyneen päivän väsyneen nukkumaanmenon kruunasi taaperon 1 v 9 kk raivarit, jolloin hillittömän huutamisen lomassa vaadittiin peittoa (hänellä oli päällään niin oma kuin minunkin peittoni), taituu (maitopullo oli omassa kädessä) paipai (silti läheisyyteni näytti vain ärsyttävän häntä entisestään ja pienet, paksut reidet antoivat tujuja potkuja). Oli pakko poistua viereiseen huoneeseen laskemaan kymmeneen. Lopulta istuimme hetken aikaa kaksin olohuoneessa ja kun ehdotin jo siinä vaiheessa rauhoittuneelle lapselle uudestaan nukkumaanmenoa, hän oli suostuvainen ja nukahti sitten omaan sänkyynsä. Ja nukkui 10 tunnin unet aamukuuteen asti! Jei! Olen kiitollinen jokaisesta minuutista.

Kun tarpeeksi koetellaan (valvotaan ja heräillään) niin lopulta saapuu palkinto (yhtenäiset unet). Että kyllä se tästä taas! Toissa yönä nimittäin emme enää päättäväisesti antaneet lapselle hänen vaatimaansa unimaitoa. Huutoa kesti tuolloin parikymmentä minuuttia. Ilmeisesti lyhyt ja ytimekäs vieroitus riitti. Tässä vaiheessa tekisi mieli sanoa, että olisipa tehnyt tämän toisen maitovieroituksen aikaisemmin, mutta turha jossitella. Kaikella on aikansa. 

Nyt kun taas virtaa riittää yhden erinomaisesti nukutun yön jälkeen, kaikki valitus huonoista unista tuntuu typerältä. On paljon ihmisiä, jotka kamppailevat suurempien ongelmien kanssa. Mutta sitten ajattelen, että jokaisella meillä on ne omat murheensa, jotka koskettavat juuri omaa elämää ja kutakin elämäntilannetta. Ne, jotka tekevät omasta arjesta ainutlaatuista.

Pahimman valvomisen keskellä en tosin aina jaksanut ymmärtää, kun ystäväni satunnaisen yhden yön valvottuaan valittivat väsymystään. Muistan, kun Facebookissa kiertäneessä hyvinvointikampanjassa kehotettiin yksinkertaisesti nukkumaan enemmän, minua otti todella kupoliin, hahahhahaha! Tuonkin kampanjan otin lähes henkilökohtaisena vattuiluna. Sama ärsyyntymisreaktio muuten sihahti usein pintaan, kun asuin kahden vanhemman tyttäreni kanssa yksin muutaman vuoden ja ihan oikeasti hoidin heidän asiansa aivan itse työn päälle. Kun on oikeasti yksinhuoltaja ja lasten ainoa kuvioissa oleva vanhempi, ei kaverien voivottelut oooooh taas on yh-viikonloppu edessä, kun mies työmatkustaa, saaneet minulta kovin suuria sympatioita. Sori vain. Ja tähän kohtaan voinkin sitten muistuttaa itseäni, että jokaisella meistä on ne omat ongelmamme, eikö.

Olenkin vähän sitä mieltä, että mitä tahansa ihmiselle onkaan tapahtunut, vain toinen saman kokenut osaa ymmärtää häntä täysin. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi yrittää asettua toisen ihmisen saappaisiin ja olla tukena. Se on ehdottoman kannattavaa!

Kun aamulla ajelin kohti aamuseiskan Bodypump-ohjausta, mietin, että vaikka pinna on palannut ja raskasta on ollut, en varmasti olisi selvinnyt mistään elämäni vastoinkäymisistä näin hyvin ilman tätä myönteistä asennetta. Vaikka elämä tuntuisi kuinka sysipimeältä, aina on kuitenkin valoa. Ensin se on ehkä pilkahdus, mutta jossain vaiheessa yhtäkkiä huomaa, miten se valaisee koko taivaan. Että sitä vain on selviytynyt (minkä tahansa asian) läpi ja kaikki on ohi.

Aamulla oli upea auringonnousu. Kiinnitetään huomiota pieniin ihmeisiin! Ja nukutaan, aina kun voidaan.

No nyt kyllä tuntuu tältä! (Kuva:FB/Visual statements)

 

 

 

 

 

 

Vertaistuen voima…

…on valtava.

Eilisaamuna lähtiessäni keikalle olin niin väsynyt ja loppu taaperon sinnikkään valvomisen takia, että olisin voinut oksentaa. Kamalasti sanottu, mutta jo pelkkä valvominen ja heräily saa krapulaisen olon eikä pääkään silloin toimi ihan skarpisti. Liikennevaloissa Hakaniemessä naputin kännykällä Facebookiini lähinnä retorisen kysymyksen, että miksi mun lapsi ei osaa nukkua. Keikalle silmät ristissä. Alkaa loppua usko. 

Vastaukseksi sain liudan kannustavia viestejä. Sain vertaistukea. Sain myös biisin.

Kiitos.

Tuli hyvä mieli. Väsymys alkoi tuntua toisarvoiselta ja keikkakin sujui hienosti, sain haastatella kiinnostavaa ihmistä. Loppupäivän sitten siivosin ja pesin pyykkiä ja viihdytin lapsia eli virtaa riitti sittenkin. Tänään on taas paljon helpompi päivä, sillä nappula (1 v 9 kk) heräsi ensimmäisen kerran kuudelta. Jo eilen illalla ajattelimme, että täytyy olla tyytyväinen, sillä tilanne voisi olla haastavampi. Meillä sentään on vain lapsi, jonka ainoa vaiva on huonounisuus ja heräily. Ja kyllä vain saan olla kiitollinen. Valvominen on kuitenkin pientä verrattuna monen muun vanhemman kokemiin vaikeuksiin.

Useammilla ongelmilla ei ole ratkaisua. Ihminen selviytyy niiden läpi, ja eräänä päivänä ne ovat ohi. 

Tuon yllä mainitun olen kirjoittanut blogipostaukseeni lähes tismalleen vuosi sitten, kun tilanne oli… no, samantyyppinen mutta paljon rankempi.

Tuolloin mietin myös, mikä sen kaiken valvomisen opetuksena voisi olla. Nyt tiedän, mikä. Vielä vuosi sitten minun oli vaikea olla iloinen, kun olin väsynyt. Saatoin olla todella kiukkuinen ja senhän tietää, miten voimakkaat tunteet vaikuttavat kanssaihmisiin. Ne tarttuvat. Enää ei ole sitä ongelmaa! Olen oppinut sen, että oli olosuhde tai elämäntilanne mikä tahansa, itse voi aina valita olotilansa ja minä useimmiten valitsen hyväntuulisuuden.

Eli ei niin huonoa, jottei jotain hyvääkin! Valvominen on opettanut minulle paljon ja muuttanut minua ihmisenä myös kärsivällisemmäksi.

Silti, toivon, että ensi yönä nukumme yhtä hyvin kuin viime yönä.

Leppoisaa sunnuntaita, varokaa, ettei tuuli tartu ja vie mennessään.

Kyllä meillä osataan nukkuakin. Tässä takapenkkiläisen taidonnäyte reilun vuoden takaa.

 

 

 

Luopumisen tuskaa

Ihastuttavien hellepäivien jälkeen tuli harmaa ilma ja myös hermojen kiristys. Voisi melkein luulla, että minä olen aloittamassa päiväkotia, kun niin jännittää. Voi myös olla, että tämä pienimuotoinen ahdistus johtuu luopumisen tuskasta. Iltatähteni 1 v 7 kk ei ole enää vauva, vaan yhteiskunnassa päiväkotiuransa aloittava taapero. Ja vieläpä lisäksi sellainen taapero, joka nukahtaa nykyään vartissa niin päikkäreille kuin yöunillekin. Kaikki se valvominen ja tuntikausien nukuttaminen jäivät historiaan kuin sormia napsauttamalla. Toivoa siis on, tiedoksi kaikille lapsen kanssa valvoville vanhemmille. Koittakaa kestää! Vielä se lapsi nukkuu! Ja tähänkin minulta löytyy ihan omakohtaista tutkimustietoa, teini-ikäinen tyttäreni ei juuri muuta tekisikään nyt lomalla kuin nukkuisi.

Taapero siis kasvaa ja kehittyy huimaa tahtia ja oppii joka päivä uusia sanoja ja asioita. Ja jos hänellä ei ole sanoja, hän on keksinyt näyttää elein, mitä haluaa. Aika hurjaa, että kun jossain vaiheessa vauvavaihetta toivoin, että menisipä aika nopeammin ja tulisipa helpompaa, niin nyt kun on helpompaa ja aika on mennyt nopeasti, iskee syyllisyys. Olen miettinyt kaikkea aina siitä lähtien, olenko ollut riittävästi läsnä ja olenko todella osannut elää hetkessä. Teinkö oikein, kun aloitin työt niin pian ja jätin lapsen puolisoni hoidettavaksi?

Samalla tiedän, että jossittelu on niiiin turhaa.

En oikein ymmärrä sitäkään, miksi tämä päiväkotiin meneminen tuntuu nyt niin haastavalta, sillä olenhan sen kokenut jo kahdesti aiemminkin. Samalla arjen alkaminen tuntuu helpottavalta, pääsen tekemään taas täysillä töitä ja saan keskittyä kirjan tekemiseen. En ole koko kesänä viettänyt omaa aikaa kuin ohjatessa tai työkeikkoja tehdessä. Nyt kun se kuuluisa oma aika vihdoin tulee ehkä enemmän mahdolliseksi, en ole enää niin varma siitä, kaipaanko sitä edes lainkaan. Ehkä vain mietin liikaa. Nuorena äitinä vain tuli mentyä elämän virran mukana. Nyt sitä tekee asioista isompia kuin ne ovatkaan. Ja hei toki tiedän, että monella vanhemmalla ei ole omaa aikaa vuosikausiin. (Joku varmaan ajatteli, että voi voi, ei omaa aikaa koko kesänä, voi poloista.) Nostan todella hattua heille, jotka ovat pitkään kotona. Se on hienoa ja tärkeää työtä, mutta jokainenhan meistä tekee omat valintamme.

Toinen asia, mikä muuten selkeästi vaikuttaa fiilareihin, on liikunta. Tai viime päivinä oikeammin sen puute. Viime viikolla vedin vain yhden Bodypumpin kesäflunssan takia. Jalat tahtoisivat jo pinkomaan ja habaakin olisi kasvatettava, mutta vielä himmailen huomisen. Ja ennen kaikkea, kupolia kiristää. Sehän onkin ykkössyy sille, miksi liikun.

Onneksi löysin hyvän selityksen stressiin omasta blogistani. Joskus olen kirjoittanut näin järkevästi:

Stressi on usein omien ajatusten seurausta eikä johdu ulkomaailmasta. 

No näinpä. Sen kuin muistaisi.

Onneksi on vielä huominen ennen arjen aherrusta. Ihanaa alkanutta viikkoa!

Jaa, tällaista täällä maailmassa siis on. No toivottavasti noi tyypit ei vielä laita mua päiväkotiin.

Ai dagikseen, no kyllä kiitos! Olis kiva saada jotain ikäistään seuraa noiden ikäloppujen yli 11-vuotiaiden lisäksi, joita perheeseen kuuluu. 

Ja vielä yksi juttu, jonka piirsin hiekkaan viikonloppuna. Tämä jeesaa aina, oli kyse mistä tahansa.

Kyllä! Hengitän!

Leppoisaa retkeilyä

Onpas taapero pitänyt minut kiireisenä! On ollut ihan mahtavaa hengata hänen kanssaan ulkona, kun on niin upeat ilmat.

Tiistaina retkeilimme Porkkalanniemellä. Sinne päästyämme rattaista hajosi rengas ja lopulta emme oikein löytäneet avomerta. Tai sitten sinne ei päässyt rattaiden kanssa. Tuli kuitenkin käveltyä vehreässä metsässä. Ei sentään satanut. Aurinko alkoi nimittäin paistaa vasta, kun olimme autossa matkalla kotiin. Eväsviinerit söimme parkkipaikalla. Tie oli kovin mutkainen. Kotimatkan sitten kruunasikin matkapahoinvoivan taaperon megalomaaniset oksennukset syliinsä, turvaistuimeen ja auton takapenkille, juuri kun olimme mahdottomassa paikassa pysähtymistä ajatellen keskellä Hangontien tietöitä. Että sellainen rentouttava retkipäivä.

Ajatus on tärkein.

Illat sitten ovat kuluneet työjuttuja naputellessa, haastateltavia etsiessä ja haastatteluaikoja sopiessa. Nyt on tulossa niin kiinnostavia juttuja jälleen, että voijettäsentäs! Erityisesti lämmittää mieltä, että Kodin Kuvalehden uusperhejuttu on ollut kovin tykätty.

Eilen kirjoitin Hidasta elämää -sivustolle puhetavan merkityksestä.

Tänään pääsen taas polkemaan, ah, 75 minuutin sisäpyöräilysessio odottaa.

Ihanaa päivää kaikille! Nautitaan auringosta nytku, ei sitku!

Pakollinen kenkäkuva, terveisiä Porkkalanniemeltä.

 

Energiaa kerrakseen!

Ooh, mikä äitienpäivä. Pastellinsävyinen ja rakkaudentäyteinen, kyl.

Ihastuttavan aamiaisen jälkeen homma alkoi rullata jostain syystä väärään suuntaan. Puoliso lähti töihin, kuopus oli tajuttoman väsynyt ja kireä, esiteini ja teini alkoivat riidellä. Teini repäisi sivun kortilleen esiteinin uskonnonvihosta, mikä totta kai pilasi koko vihon. Esiteini repi kostoksi teinin kortin. Ja nämä kaksi herranterttua eivät nykyään edes juuri enää riitele, joten johan päivän valitsivat.

Minun olisi pitänyt pysyä coolina ja tasoittaa tunnelma. Mutta kuinkas sitten kävikään, löysin itseni suihkusta kiljumasta voimasanoja. Suihkun suutinosio nimittäin oli rikkoutunut ja veden voimakkuus on nyt jumiutunut asteelle kehitysmaa. Yrittäessä korjata suutinta sain haavan sormeeni.

Dominoefekti oli valloillaan.

Siellä liruttelevan suihkun alla seistessäni elämäni vilahti silmieni edessä ja mietin, miten helvetissä päädyin rakenteilla olevaan espoolaislähiöön kolmen kiljuvan pennun kanssa, heh. Että ihanko totta en voisi olla kymmenen vuotta nuorempi punavuorelaissinkkuhipsteri, joka juuri nyt istuisi lattemuki kädessään ja keskustelisi henkeviä trendibaarin brunssilla jaeltuaan ystävilleen ensin ne ah niin luontevat vai ehkä sittenkin enemmän pakolliset poskisuudelmat?

Väänsin liruloruveden jääkylmälle ja tulin järkiini. Lapset ovat tietenkin tärkeimpiä ihmisiä elämässäni. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö saisi ärsyyntyä heihin tai he minuun. Lapset osaavat olla myös raivostuttavia, aivan kuten ketkä tahansa muutkin ihmiset. Esimerkiksi me itse.

Seuraavaksi lähdin ulos hengittelemään ja katsomaan merta. Kun palasin ulkoa nukuttamasta taaperoa, nenääni leijaili vieno paskanhaju. Olin tietenkin unohtanut vaippoja sisältävän roskapussin eteiseen. Voila!

Keskimmäinen osoittaa yhä mieltään loppuperheelle. Mahtaako lie olla samaa mieltä enää, mitä taiteilemassaan kortissa luki, että olen äideistä parhain.

Joten Elisa, I feel you.

Joskus homma vain voi mennä totaalisen pieleen, ja huono energia tarttuu yhdestä ihmisestä toiseen. En tiedä, onko siihen mitään muuta ratkaisua kuin oppia jokaisesta kerrasta. Nyt jo hihityttää.

Onpa tullut tässä muutenkin mietittyä viime päivinä sitä, että levitämme jatkuvasti joko hyvää tai huonoa energiaa ympärillemme. Siis jokaiseen tapaamaamme ihmiseen ja jokaiseen tilanteeseen, jossa olemme osallisina. Energia leviää sanoin, teoin, äänensävyin, ilmein ja myös elein.

Tokihan sitä toivoisi levittävänsä vain hyvää energiaa. Mutta, ihminen tekee virheitä ja erehtyy. En tiedä, voiko siinä ikinä edes täydellisesti onnistua ellei ole tyyppiä Dalai-Lama. Mutta se on ainakin varma, että elämä opettaa. Ja jos antiikin aikojen filosofi Epiktetosin mielikin ailahteli, niin miten voisinkaan odottaa aina tyyntä oloa itseltäni. Itseäni ehkä useimmiten eniten auttaa se, että mietin, miltä minusta tuntuisi, jos joku tekisi tai sanoisi minulle niin kuin itse hänelle. Se ei ole kyllä satavarma ratkaisu sekään.

Hyvä energia on jotain, että sen tuntee ja kokee, se vain pirskahtelee ihmisestä toiseen ja saa jokaisen vastaantulijan hyvälle mielelle. Huono energia taas lamaannuttaa ja helposti myös tarttuu, kuten tuli huomattua. Yksi paikka, jossa huono energia minun mielestäni näkyy joskus todella selvästi, on liikenne. Se tunne, kun ajaa työpäivän päätteeksi kotiin ja tuntuu, että ihmiset ajelevat miten sattuu, hätäisesti, agressiivisesti ja toisista piittaamatta.

Psykoterapeutti Juhani Laakso sanoo hyvin Mielen taito -kirjassaan (Kirjapaja 2009):

Luemme suuria viisauksia ja arvokkaita elämänohjeita, ja hyvistä pyrkimyksistämme huolimatta toistamme juuri niitä virheitä, joita tahdomme välttää. 

Laakso kirjoittaa, miten toimintaamme ohjaavat tunnetottumukset, hiljaiset sanattomat uskomukset ja jatkuvan toistamisen vuoksi lähes automatisoituneet hermoverkon kytkennät. Mielenkiintoista! Lääkkeeksi hän ehdottaa kirjoista opitun tiedon sulattelua, itsetutkiskelua ja taitoa katsoa mielen toimintaa sopivalta etäisyydeltä. Hyvät on lääkkeet, sanoisin. Mutta erityisesti tuo oman toiminnan katsominen kauempaa on todella haastavaa. Tuosta itsetutkiskelusta olen kyllä samaa mieltä. Jotkut sanovat, että jatkuva itsetutkiskelu ja muutoksenhalu on huono homma ja kertoo siitä, ettei ole tyytyväinen itseensä. Minä näen sen taas niin, että ihminen hyväksyy huonotkin puolensa ja on valmis oppimaan, miten tehdä toisin. Jos joku sanoo, että nyt on hyvä, eikä tarvetta muutokselle ole, sehän on mahtavaa. Mutta itse näen tämän koko elämän matkana. Olemme keskeneräisiä kaiken aikaa. Muutumme jatkuvasti, jopa huolimatta siitä, tahdommeko vai emme.

Uskon kuitenkin siihen, että viisaus lopulta löytyy omasta itsestämme, kun vain rauhassa kuulostelee. Ja sitten miettii hetken, ennen kuin tekee tai sanoo. Ehkä laskee kymmeneen.

Joskus on päiviä, jolloin on erityisen hyvä fiilis. Ajattelen sen olevan mielenrauhaa ja sisäistä tyyneyttä. Joskus on päiviä, kun kaikki menee aivan päinvastoin. Silti voi olla onnellinen. Onnellisuus ei poissulje murhetta ja huonoja hetkiä. Se on jotain, johon kuuluu kaikki, koko arjen kirjo. Ja mikä parasta, kun asian antaa olla, sille voi hetken päästä jo naurahtaa.

Tämän hyvän energian ja hyvän mielen kuvan myötä iloisia tunnelmia ja hyvää äitienpäivää!

Yksi lempikuviani, josta tulee hyvä fiilis. (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

Oman elämän ruuhkassa

Tänään on meinannut ärsyttää. Ei sitten tullut aloitettua aamulla hengittelemällä ja miettimällä, miltä tuntuu, sillä se oli aika päivänselvää, heh. Viime yönä taapero nimittäin heräili vartin välein ja yöunet jäivät olemattomiksi. Sen huomaa kyllä heti olotiloista. Paitsi että olin aamulla kuolemanväsynyt, olin varma, että pyörryn aamun bodypumpiin, mutta mitä vielä. Olisin jaksanut lisätäkin painoja, homma sujui ihmeen köykäisesti. Mutta heti kun pääsee nukkumisen makuun, tällainen koko yön valvominen tuntuu haastavalta.

Eilen palasimme valokuvaajan kanssa pienen hengähdystauon jälkeen kirjaprojektin pariin. Voi että sentään, onpa hienoa saada tehdä sitä, mikä innostaa! Olen tavannut ja tulen tapaamaan kirjan tekemisen parissa niin kiinnostavia tyyppejä, että en voi kuin ihmetellä, että mistä näitä ihmisiä tulee! Ei ainakaan Saunalahdelta, se on varma. Hommaa on vielä aivan valtavasti, mutta olen luottavaisin mielin. Tiedän, että kaikki valmistuu ajallaan.

Huomasin tosin eilen, että minulla on ollut viime päivinä pieniä vaikeuksia pitää kaikki elämäni nuorat käsissäni. Onkin aika tehdä muutama to do -lista, jotta homma ei ryöstäydy hanskasta. On lapsia, töitä, jumppaa, kirjaprojektia ja vaikka mitä. Kuulostaa kiireiseltä hoitovapaalta, mutta onneksi tämä hektisyys loppuu kuun vaihteessa. Pari viikkoa kuitenkin menee vaikka millä aikataululla. Olen kuitenkin ansainnut pienen hengähdystauon, ainakin omasta mielestäni. Välillä sitä miettii, että kun elämän parasta aikaa tulee olla juuri nyt, niin oi miksi minua siunataan tällaisella oman elämäni ruuhkalla. Toki tämä on pitkälti itseaiheutettua.

Mutta, vielä siitä ärsyyntymisen tunteesta piti sanomani. Mitä silloin kannattaa tehdä, kun ottaa päähän? No lukea omaa blogia! No niinhän tein ja olin ihan että herramunjee, näinkö tosiaan olen fiksuja kirjoittanut. Tässä muutama muistutus siis:

Ilo voi olla luonnollinen olotilamme. Kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään, mutta silloin kun väsyttää, ahdistaa, masentaa, riitelyttää tai kiukuttaa, kannattaa muistaa, että sellaisten tunteiden ei tarvitse ohjailla meitä kovin kauaa. Jos negatiiviset tunteet eivät meinaa kadota, mietin, mitä hyötyä niistä on. Aivan. Useimmiten sellaisista tunteista on vain haittaa.

Stressi voi olla omien ajatusten seurausta eikä johdu ulkomaailmasta. Negatiiviset ajatukset ovat haittana iloisten ja hyvien asioiden tapahtumiselle. Olen kuolemanväsynyt, huono duunissani, minusta ei kukaan välitä, olen täysin surkea tapaus -tyyppiset ajatukset vetävät puoleensa lisää samanlaisia keloja. Oikeasti, jos saa olla terve ja pään päällä on katto, se on jo paljon. Näin ajattelen itse aina, kun ajatukseni uhkaavat paisuttaa pikku ongelmani maailman suurimmiksi.

Omia ajatuksia voi muuttaa milloin tahansa. Teen sen tänään, en ensi maanantaina. En edes jätä sitä iltaan, vaan aloitan nyt.

Heti helpotti!

Iloista perjantaita, heja heja!

Oooh, olisipa aina olo tuollainen: täynnä rakkautta ja valoa. Joskus olo on vain pirun kiukkuinen, sellaista se on, elämä. No, sovitaan, että valoon ja rakkauteen pyrkiminen on kuitenkin parempi kuin ei mitään.

 

 

 

Lapsen paikka on kotona

Kärjistettyä, tiedetään. Tämä lausahdus siksi, että joidenkin mielestä lapsen paikka ei tunnu olevan ainakaan taidenäyttelyssä. Tylsää!

Kaikki lapselliset ja/tai taiteen ystävät, käykääpä lukaisemassa Oi mutsi mutsi -blogista keskustelua siitä, saako lapsen ottaa mukaan näyttelyyn. Mitäs tykkäätte?

Itse olen ollut aina kärsimätön leikkimään ja askartelua lähes inhoan, joten isompia tyttöjäni olenkin mieluummin kuljettanut jo pienestä mukanani kaikenlaisissa tilaisuuksissa, myös näyttelyissä ja museoissa. Mielestäni on mahtavaa, kun on mahdollisuus tutustuttaa lasta kaikenlaiseen kulttuuriin.

Toki pitää olla elämässä balanssia. Kotonakin pitää olla ja rentoutua, ei voi vain luuhata kylillä, mutta ajattelen niin, että on hyvä, että lapset myös näkevät ja kokevat monenlaista kulttuuritarjontaa jo pienestä pitäen. Sehän lisää myös lasten sosiaalisuutta ja he oppivat käyttäytymään eri tilanteissa.

Kuopuksen kanssa näyttelyt ovat jääneet vähemmälle, mutta tarkoitus on aktivoitua nyt kesän aikana.

En siis aio jäädä kotiin neljän seinän sisälle, vaikka lapsi joidenkin mielestä epätoivottu näyttelyvieras onkin.

Viikonloppuna aukeaa muuten mahtava WDC-Paviljonki. Siellä järjestetään kuulema tapahtumia myös lapsille.

Siellä nähdään!

Kyl toi mutsi saa kans laittaa pyhäkledjut päälle, niin mä vien sen kaikkiin kiinnostaviin tapahtumiin ja näyttelyihin! Ihan ekana mä vien sen WeeGeehen katsomaan Futuroa.