Terveisiä sairastuvasta! Jäimme kaksivuotiaan kanssa tänään kotiin, kun flunssa vielä vaivaa. Taapero tuolla tuhisee sikeitä vedellen ja itse juuri nousin puolen tunnin pikaunilta, kumpi lie nukahtanut ensin, äiti vai tytär. Lauantaina heräsin päiväunilta siihen, että päälleni oli aseteltu pehmolelujen armeija ja pienen nukkuvan ihmisen varpaat olivat viereisellä tyynyllä. Ei epäilystäkään kumpi silloin oli simahtanut ensimmäisenä. Näin niitä parin vuoden univelkoja kuitataan takaisin, hetki kerrallaan.
Ja hetki kerrallaan tätä muutakin arkea elellään. Viime viikolla maailmankaikkeus tuntui järjestävän näitä muistutuksia riittävästi, oli varsin silmät avaava viikko kaikin puolin. Olo on ollut aika pohdiskelevainen, mutta samalla elämänilo vain vahvistuu, on tämä huikeaa! Sitä on aina säännöllisesti hyvä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja miettiä, mitä kaikkea haluaa tehdä, nähdä ja kokea ja millainen ihminen haluaa muille olla. Olen viime päivinä miettinyt todella paljon elämäni tarkoitusta ja ne itselle tärkeät asiat vain tuntuvat nousevan voimakkaampina esiin. Takaraivossa kolkuttaa jatkuva tunne siitä, että ei saa jäädä odottelemaan, vaan täytyy tehdä ne asiat nyt, mitä sydämessään itselle tärkeiksi kokee. Juuri nyt on oikea hetki elää sitä elämää, jota itse haluaa elää. Ja miten paljon niitä unelmia itselläni vielä onkaan: aina hyljeretkestä kirjan kirjoittamiseen, italian kielen opiskeluun ja talven viettämiseen ulkosaariston pakkasissa.
Eräs ystäväni, jolla on ollut omat vastoinkäymisensä, tiivisti eilen tekstarissaan näin: Elämä todella on arvaamatonta. Voi kun aina muistaisi, huomaisi, miten höyhenen lailla täällä leijaillaan. Äkkiä voi tuuli kääntyä.
Enpä olisi itse osannut sanoa paremmin. Sellaisiahan me ihmiset ollaan, pieniä hentoisia höyheniä, jotka loppujen lopuksi aika avuttomina leijailemme tässä isossa maailmassa tietämättä sitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Tahtoisin uskoa siihen, että kenellekään ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa, mutta toisinaan tuo taakan määrä tuntuu epäreilulta ja liian isolta.
Haikeaksi vetää se, että esikoistyttäreni juhlii tänään 16-vuotissyntymäpäiviään. Oooh! Mihin tämä 16 vuotta oikein on hurahtanut. Vasta muistan, kun lapsi kastettiin Kallion kirkossa. Toukokuinen päivä oli lähes helteinen. Mietin muutenkin juuri eilen, miten paljon kaikkea mahtuu tähän 16 vuoteen, minkä olemme jo saaneet viettää yhdessä. Kun ajattelen itseäni 19-vuotiaana äitinä, niin en voi kuin nostaa itselleni hattua. Kaveripiirini ainoana äitinä koin välillä suunnatonta yksinäisyyttä enkä voi sanoa, että se tie olisi ollut helpoin kulkea. Onneksi keskimmäisen tyttäreni saatuani minulla oli jo netillä varustettu tietokone (hihih!), ymmärsin verkostoitumisen lahjan ja yllättäen olinkin varsinainen äitiaktiivi. Mutta on se arjen sujuminen vain ihan yksilöstäkin kiinni: itsekin opiskelin, tentin lukion, kirjoitin ylioppilaspaperit ok arvosanoin, opiskelin lisää, aloin toimittajaksi, saavutin monet ammatilliset haaveeni, loin uraa, hoidin kodin ja lapset. Oikeasti äitiys ei siis katso ikää, vaan enemmänkin yksilöä. Ja tässä muuten tulivat pakolliset Yllätetään yhteiskunta -hankkeen hyvä minä -kehut, joista Mirka kirjoittaa blogissaan.
En ollut esikoiseni saadessani luultavastikaan samalla sekunnilla kypsä äidiksi, mutta en usko, että monet vanhempanakaan esikoisensa saavat ovat. Kyllä se vain on niin uusi ja iso asia, kun ensimmäistä kertaa saa oman lapsen syliinsä. Äitiyteen tulee varmuutta lapseen tutustumisen myötä ja ylipäänsä ajan kanssa. Itse ymmärsin kyllä heti esikoiseni synnyttyä hänen tuomansa vastuun, eikä se edes tuntunut haastavalta vaan maailman luonnollisimmalta asialta juuri sillä hetkellä. Ja jos ihmisillä on ennakkoluuloja tatuointeja kohtaan, heillä on niitä myös nuoria äitejä kohtaan. Joka tapauksessa toivon, että tyttäreni eivät seuraa jalanjälkiäni. Taidan olla todella konservatiivinen, kun lapsilleni aina toitotankin, että ensin tulee opiskella, hankkia ammatti ja sitten vasta jälkikasvua. Ja niitä tatuointeja ei sitten kannata ottaa lainkaan, hihih.
Ja vaikka melko työorientoitunut ihminen olenkin ja joskus teini, esiteini ja kaksvee saavatkin pinnan kiristymään, elämäni suurimpiin saavutuksiin lukeutuvat kuitenkin juuri he: ihanat, rakkaat, ärsyttävät lapseni. Ja aina olemme pärjänneet, oli tilanne ollut kuinka haastava tahansa.
Tämän viikon teemana olkoon kiitollisuus kaikista pienistä asioista, omista lapsista, terveydestä, katosta pään päällä, ystävistäni, rakkaista, vaikka sitten juomavedestä, jota ei tarvitse kantaa kilometrien päästä. Näitä kun alkaa miettiä, niin niitä löytyy enemmän kuin lähes ehtii kiittääkään.
Valon täyttämää viikkoa sinulle!
Hietsussa noin viistoista vuotta sitten!
P.s. Kiitos vielä kannustavista viesteistä koskien unelmaprojektiani. Arpaonni suosi tällä kertaa Ankia ja Rauhapauliinaa, joten Naisen iholla -kirjat lähtevät teille. Kontaktoin teitä vielä meilitse!
