Category Archives: Hyvä elämä

Murehtiminen…

Posted on by

…oli taas niin turhaa!

No niin! Näinhän ne asiat usein järjestyvät kuin itsekseen. Pari viikkoa sitten tuskailin ja hämmästelin töiden vähyyttä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Mutta niin se meni, kuten itseäni fiksummat osasivat ennustaa, että jotain muuta tulee tilalle. Ja tulihan sitä. Tiistaina olin Yle 1 -radiokanavalla Kultakuume-ohjelmassa puhumassa tatuoinneista ja Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjasta. Eilen nauhoitimme Livin Jaksa paremmin -hyvinvointiohjelmaa, jossa kerroin omasta elämänmuutoksestani. Huomenna olen Huomenta Suomi -ohjelmassa puhumassa jälleen tatuoinneista ja kirjasta. Showtime on muuten kello 7.05, joten tulee vallan aikainen aamu. Ja ensi viikolla jatketaan taas radiohommia ja mikä minun olisi pitänyt arvata ellei jopa tietää, niitä omiakin töitä on jälleen tippunut tässä pääsiäishiljaisuuden jälkeen päivittäin lisää.

Tässäpä taas sain henkilökohtaisesti nähdä, miten turhaa asioista murehtiminen on. Ei ole mitään järkeä hermostua sellaisista asioista, joihin et voi vaikuttaa, mutta ei ole järkeä huolestua niistäkään, joihin voit vaikuttaa. Sillä jos voit kerran vaikuttaa niihin, ei ole mitään syytä huolestua. 

Vaikka tiedänkin nämä asiat hienosti käytännössä, välillä vain en osaa lakata hätäilemästä. Joskus vastoinkäymisten kierre tuntuu loputtomalta. Se johtunee siitä, että se, mihin kohdistamme huomion, suurenee. Silloin on äärimmäisen helppo ajatella niin, että mitään hyvää ei tapahdu, ikinä. Silloin tosin kannattaa nipistää itseään ja kysyä, että eikö ikinä? Eikö mitään hyvää? Jaahas. Useimmiten huomaa, että oikeasti niitä hyviä asioita on tapahtunut paljon, paljon enemmän kuin huonoja. Huonoihin juttuihin vain on helppo jäädä jumiin ja ne hyvät tulee kuitattua toisinaan jotenkin ohimennen. Oikeasti tämän kannattaisi olla päinvastoin. Negistelyyn ei kannata tuhlata huomiota, aikaa tai energiaa. Surullinen saa toki olla, mutta se on eri juttu.

Aina välillä on ihan hyvä tehdä  inventaariota siitä, mitä hyvää itsellä jo on. Sitä voi aloittaa vaikka ihan perusasioista: omasta olemassaolosta, siitä, että pystyy urheilemaan, on katto pään päällä ja ihmisiä ympärillä. Kun on ollut juuri siinä omassa mittakaavassaan riittävän syvällä suossa, suoraan sanottuna kontallaan (tämän hienon termin kuulin tänään ja se kolahti, siellä on oltu), edellä mainitut asiat alkaa nähdä eri näkökulmasta. Niitä ei pidä itsestäänselvyytenä. Ne ovat oikeasti merkittäviä. Ja kun alkaa arvostaa enemmän sitä mitä itsellä jo on, lisää myönteisiä asioita alkaa tapahtua.

Tänään vilkaisin pitkästä aikaa iltapäivälehteä ja mietin hetken, mitä järkeä tällaisen blogin kirjoittamisessa edes on, kun maailmassa sattuu niin paljon ikäviä ja surullisia asioita. Fiilistä ei helpottanut sekään, että ruuhkabussissa kohti Punavuorta oli pelkoa ympärilleen luonut, sekavalta vaikuttanut henkilö, joka puhui kamalia asioita. Yritin ajatella tilanteesta ja tyypistä rauhallisesti ja myötätuntoisesti, mutta vaikeaa se oli. Minut valtasi ajatus, että miksi edes yrittää, kun maailmassa on niin paljon pahuutta ja surua. Mutta ehkä juuri se on se syy, miksi kannattaa. Ja jos jokainen meistä kantaa kortemme kekoon, on meitä jo aika paljon. Ja valoahan tarvitaan, se on varma, eikä vihaan voi vastata vihalla.

Tosi paljon olisi kirjoitettavaa, olin tänään muun muassa syvärentoutuksessa, joka oli aivan mieletön kokemus. Postaan siitä(kin) pikapuoliin. Myös alkujaan intialaisen elämäntaitoguru Deepak Chopran dokumentti herätti ajatuksia, käykää katsomassa, jos se on vielä näkemättä: http://areena.yle.fi/tv/1839091.

Näin. Toimii! (Kuva: Pinterest)

Näin. Toimii! (Kuva: Pinterest)

 

 

Hyväksyminen..

Posted on by
.. on monen tilanteen pelastus ja muutoksen alku.
Jaahas! Olin tänään matkalla tuuraamaan Bodypumpia ja paikan päällä selvisikin, että meitä olikin tuplaohjaajabuukkaus tunnille. Itse olin mennyt paikalle, koska olin ottanut kyseistä tuntia tuurattavaksi aina silloin tällöin ja eilen satuin tarkistamaan, että nimeni luki netissä, enkä siis edes epäillyt, että tieto olisi voinut olla virheellinen. Selviteltiin sitten asiaa toisen ohjaajan ja asiakaspalvelun kanssa ja lupasin tuntia pitämään tulleelle toiselle ohjaajalle, että hän voi kyllä pitää tunnin, itse tulen sinne sitten asiakkaan roolissa. Ja parempi kaksi ohjaajaa paikalla kuin ei yhtään! Asiakaspalvelussa työskennellyt tyttö sitten totesi helpottuneena minulle, että kiitos, sä otit tän kyllä tosi hyvin ja kiitteli minua hermoistani ja hyvästä suhtautumisestani. No mutta, olipas aivan mahtavaa saada tällaista palautetta! Eipä kyllä tullut edes mieleenikään alkaa rähjätä, vaikka pakkoa sanoa, että joskus aiemmin olisin saattanut polttaa moisessa tilanteessa käämit. Mutta oikeastihan mitään isoa vahinkoa ei tapahtunut, okei, minä jäin ilman palkkaa ja olin tavallaan turhaan hommannut lastenvahdin, mutta sain kunnon treenin ja tutustuin samalla uuteen kollegaan. Itse asiassa minua ei edes harmittanut, sillä ymmärsin heti, että kyse oli inhimillisestä erehdyksestä. Ja niitähän sattuu! Elämää se vain.
Tunnin jälkeen jäin sitten leikittelemään ajatuksella, että mitä jos olisinkin vetänyt herneet nenään tapahtuneesta. No, silloin olisi satavarmasti tullut huono fiilis paitsi itselleni, varmasti myös kaikille asianosaisille. Kuitenkaan itse asiahan ei olisi kiukuttelulla muuksi muuttunut. Ja huolimatta asian laadusta, aika harvoin mikään muuttuu sillä, että aukoo päätään jolle kulle tai pistää pystyyn dramaattisen kohtauksen. Olisinhan minäkin voinut väittää, että minun tulee saada ohjata tunti, koska nimeni luki netissä. Minäminäminä!! Mutta tuskinpa sellaisella käytöksellä olisi ollut hyvä fiilis olla ihmisten edessä reippaana ja iloisena ohjailemassa tuntia. Ei todellakaan. Se olisi ollut egon taistoa ja ihan turha reissu.
Mutta jännittävintä tässä oli se, että nyt pieneen mieleeni ei edes mahtunut ajatus siitä, että olisin voinut asiasta hermostua. Jatkuvasti huomaan näitä pieniä asioita arjessa, kuinka tämä henkinen työ kantaa hedelmää. Kun itse voi hyvin, suhtautuminen eri asioihin on paljon pitkähermoisempaa. Huonosti voivalla ihmisellä taas proppu saattaa kärähtää pienimmästäkin vastoinkäymisestä ja oikeasti pienetkin asiat voivat saada valtavat mittasuhteet.
Ja vaikka tällä kertaa kyse oli juurikin pienen pienestä asiasta, uskon suuressa määrin tähän mantraan: Hyväksyn asiat, ihmiset, tilanteet ja olosuhteet sellaisina kuin ne nyt ovat. Aina se ei onnistu, mutta voin kertoa, että nykyään yhä useammin.
Mitä vähemmän pistämme hanttiin ja vastustamme, sitä vähemmän ajaudumme tunteiden vietäväksi. Niin uskon.
Arvatkaas mitä! Olonkeveys-koeryhmäni kokoontuu huomenna jo toista kertaa. Itselleni jäi ekasta sessiosta todella hyvä fiilis, mutta vasta tänään rohkenin kysellä ryhmäläisten kommentteja siitä, miltä ekat sessarit heistä tuntuivat. Jokaiselle vastanneelle oli jäänyt positiivinen, hyvä fiilis ja joitain oivalluksiakin ja konkreettisia muutoksia omassa arjessa oli kuluneen viikon aikana tehty.
Aivan mahtava kuulla, mannaa korvilleni. Olen tästä uudesta haasteestani todella innoissani.
Näihin tunnelmiin, kauniita unia!
Isoissa asioissa ei todellakaan helppoa, mutta monissa asioissa sen arvoista. (Kuva: Pinterest)

Isoissa asioissa ei todellakaan helppoa, mutta monissa asioissa sen arvoista. (Kuva: Pinterest)

Lisää rakkautta, vähemmän huolia

Posted on by

Kas, siinä tämän viikon teema.

Viikonloppu menikin vähän tylsissä merkeissä. Olin pelkuri ja tunsin itseni pieneksi ihmiseksi. Itseasiassa koko viime viikko meni jotenkin alakuloisissa tunnelmissa ja erityisesti eilinen oli tosi tylsä ja apea päivä. Tulipa todettua taas kaksi varmaa faktaa, jotka jo tiesinkin: a) murehtiminen ei auta, vaan pahentaa oloa. b) Liikunta on parasta lääkettä vitutukseen.

Mutta koska ahdistuksen tunne on itselläni nykyään harvinainen ja tiedän sen, etteivät omat tunteeni valehtele, annoin ahdistuksen tulla ilman, että yritin sitä väkisin käännyttää iloksi tai muuten tukahduttaa. Ja hei luulisi, että perhe olisi ollut kerrankin iloinen siitä, että olen hiljaa ja omissa oloissani, mutta näin se menee, voimakkaat tunteet tarttuvat eikä tunnelma ollut yhtään sellainen kuin ilma ulkona, aurinkoinen, valoisa ja raikkaan keväinen.

Minä siis pyörittelin pääkopassani monenlaisia asioita aina elämäni merkityksestä siihen, mitä haluan tehdä isona. Hetkellisesti en kyennyt näkemään sitä hyvää, jota elämässäni oli, kun olin antanut murehtimiselle vallan. Myös eräs isopieni asia sai ajatuksissani valtavat mittasuhteet ja aloin epäillä sitä, kannattaako se kuitenkaan. Jaksanko, uskallanko, pystynkö, onko järkeä? Hetkellisesti tunsin olevani aivan hukassa valitsemaltani polulta, joka on niin pitkään tuntunut jo niin varmalta ja oikealta. Myös ranneke vaihtoi kättä menestyksekkään viiden päivän jälkeen eli lähtökuopissa ollaan. Onneksi nämä valitus- ja murehtimisfiilikset kestävät enää joitain tunteja entisten päivien sijaan. Jännä kuitenkin huomata, että kun arjestaan löytää yhden huolenaiheen, niin yhtäkkiä niitä huolia alkaa kasaantua magneetin lailla. Huomasin taas, miten omien ajatusteni voima on valtaisa. Sitä saan, mitä tilaan ja se vahvistuu, mihin huomioni kiinnitän. Nyt aionkin mieluummin keskittyä kaikkeen myönteiseen. Siihen muuten löytyy yksi nopea tie: kiitollisuus. Kiitollisuus terveydestä, ystävistä, perheestä, työhuoneesta, bussilipusta, siitä, että kaksi viikkoa kateissa olleet avaimeni löytyivät! Kun täyttää mieltään kiitollisuudella ja lisää siihen vielä rakkautta, on mahdotonta olla negatiivinen tai allapäin.

Loppuillasta sain tarpeekseni omasta itsestäni ja vääntäydyin kevään ensimmäiselle juoksulenkille sitten syyskuun. Juoksin reilu viisi kilometriä reiluun puoleen tuntiin, lähdin rauhallisesti liikkeelle ja jokainen askel tuntui nautinnolta. En juuri edes ollut hengästynyt, joten peruskuntoni on ihan ookoo. Juoksu tuntui todella hyvältä ja kevyeltä ja olisin voinut jatkaa vielä toiset viisi kilometriä ellei uusi juoksutossu olisi alkanut hangata jalan syrjästä. Oli vain minä, pimeä maisema, lähes täysikuuna loimottava valopallo taivaalla ja luureissa Astrix. Fiilistelin ihan täysillä ja vaatettakin oli sopivasti, ei liian vähän eikä liikaa. Jaloissa Karhun tossut sukkineen, Niken pitkät juoksutrikoot, alla jumppatoppi, hihaton Niken toppi, ohut pitkähihainen, Adidaksen juoksupaita ja tuulitakki, pipo ja hansikkaat. Sortsikelejä odotellessa!

Paikoin oli todella liukasta ja jyrkän mäen jouduin sipsuttelemaan alas todella hassulla tyylillä, joten taidan vetää näitä vitosia siihen asti, kunnes viimeisetkin lumenrippeet ovat sulaneet. Sain muuten ASA:n Joonakselta testiin juoksutossut, joista kirjoitan myöhemmin. Lenkin jälkeen fiilarit olivat paljon korkeammalla ja juoksun sujuminen hyvin antoi toivoa, tämä on se kesä kun palaan juoksijaksi ja juoksukautenihan huipentuu syyskuussa Berliinin maratoniin. Viime kesän juoksuihin verrattuna muuten mikään paikka kehossani ei enää hyllynyt, joten vaikka paino jumittaa niin ainakin osa läskistä on vaihtunut lihaksen muotoon, jipii!

Lenkki siis helpotti fiiliksiä ja sain repäistyä itseni irti ahdingostani. Tänään minua ovat suuresti ilahduttaneet ystävien ja tuttavien ihanat viestit. Kirjoitin nimittäin Facebookiini, että menen työhuoneelle pyörittelemään peukaloita, koska duunia on tosi vähän ekan kerran kolmeen vuoteen. Sain heti kasan tsemppauksia niin inboksiin kuin seinällekin ja myös työtarjouksia. Olen viime viikolla ja tänään sitä paitsi ideoinut juttuja oikein olan takaa, mutta porukka toimituksissa lienee niin kiireistä, että hommat etenevät etanavauhtia. Olen työllistänyt itseni 11-vuotiaasta (koulun ohella) ja kova tekemään duunia, joten ei varmaan haittaa, jos vedän happea päivän tai pari. Moni free-kollegani lohdutteli sanomalla, että pääsiäisviikot ovat rauhallisempia ja sitten taas alkavat hommat edetä, ja niin se taitaa olla. Täytyy vain uskoa ja luottaa, vaikka epävarmuus eilen hiipikin takavasemmalta yllättäen päälle. Ja tiedänhän minä, että freelancerina töitä on välillä liikaa ja sitten vähemmän. Niin vakkarihommissa kuin friikkuudessakin on puolensa, hyvät ja huonot. Tajusin myös sen, että olen niin tottunut painamaan sata lasissa jatkuvasti, että rauhallisempi kausi antaa aikaa ajatella jopa liikaa ja mieleni käytti heti tilaisuuden hyväkseen ja lähti vaeltelemaan urakalla. Oikeastihan olen varmasti “ansainnut” tämän seesteisemmän jakson, mutta kun on tottunut muuhun, tämä ei tunnu omalta jutulta ja säikäyttää.

Uskon, että olet siirtymässä jollekin uudelle tasolle, mutta se vähän niinkuin odottaa vuoroaan..

Ajattele vaan että tää on sulle annettu mahdollisuus pysähtyä.

Anna maailmankaikkeudelle tilaa hoitaa homma.

Feel you, nyt vaan syvähengitys ja luottoa kehiin ja ponnistusvalmius kohti parempaa tulevaisuutta.

Siis ystäväni: Luota, luota, luota! Aurinko paistaa, aina selvitään! 

Ihania, ihania viestejä, nämä ja kaikki muut. Kiitos niistä. Viimeisetkin epäilyksen rippeet katosivat, kun niin moni halusi piristää oloani.

Tuntuu, että elän vahvaa muutos- ja murrosvaihetta ja tällainen kevyt epäilyksen aalto ja alakulo kuuluvat asiaan. Uskon, että kaikesta huolimatta vihdoin kaikki viime vuosien kova työ on alkamassa kantaa hedelmää.

Summa summarum. Hengitän syvään. Luotan ja heittäydyn. Annan sen tulla, mitä tuleman pitää. Otan elämän vastaan sellaisena kuin se on, muutoksineen ja mahdollisuuksineen, helposti ja vaivattomasti. Tällä hetkellä, riippumatta siitä mitä ympärilläni tapahtuu, tunnen ylitsevuotavaa iloa.
Näissä tunnelmissa uuteen nousuun. Vähemmän murheita, enemmän rakkautta! Kevätkin on täällä just.

Tällä mennään! (Kuva: Pinterest)

Tällä mennään! (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uskomuksista, mielikuvista, unelmista

Posted on by

Arjessa joskus unohtuu, että elämän parasta aikaa on juuri nyt. Ei päivä ensi viikolla tai ensi vuonna. Ei mennyt, jonka on jo jättänyt taakseen. Ihminen vain on siitä jännä kapistus, että on helppo elää menneessä kuin myös tulevaisuudessa. Vaikeinta on elää tätä hetkeä ja tiedostaa jokainen tällä sekunnilla tapahtuva asia. Tunnistaa, miltä itsestä tuntuu juuri nyt ilman epävarmuutta tulevasta tai riesoja menneisyydestä.

Valon lisääntyminen on nostanut energiatasoni huippuunsa. Vaikka olen öisin heräillyt ja nukkunut levottomanlaisesti, väsymys ei ole vaivannut päivällä, tosin johtuen ehkä siitä, että nukkumaan olen vetäytynyt eläkeläisten aikoihin. Kevään saapuminen on ehdottomasti yksi ihanimpia asioita joita tiedän, vaikka kesäihminen olenkin. Mitä kuumempi ilma, sitä parempi, se on minun mottoni. Silti luonnon heräämisessä ja noissa toivottavasti pian meidät saavuttavissa muutamissa vähän reppanoissa plusasteissa on jotain jännittävää. Tuntuu, että itsekin alkaa herätä ja kukoistaa ihan uudella tavalla. Luonto on muutoksen myllerryksessä ja samalta tuntuu itsestänikin. Paljon asioita tapahtuu, mutta vielä en osaa kaikkia oikein jäsennellä. Ja muuten entäs se kevään ääni: viemäriin loriseva sulanut lumi ja laulavat linnut. Musiikkia sielulleni.

Viime aikoina olen ajatellut paljon sitä, että jos jotain haluaa kokea, tehdä tai saavuttaa, asiaa kannattaa alkaa edistää heti eikä vasta joskus tulevaisuudessa, kun aika on muka oikeampi. Jos jokin asia nousee jatkuvasti pintaan niin, ettei siltä saa rauhaa, aika sen edistämiseen tuskin voisi olla suotuisampi! Minulle on noussut vahva visio siitä, että itsenikin tulisi aina vain rohkeammin tarttua eteeni tuleviin tilaisuuksiin eikä jäädä odottelemaan. Odottelemaan mitä? Ja kuinka moni tilaisuus saattaakaan mennä sivu suun, jos niitä ei edes noteeraa. Aina se oma “tilaama” juttu ei tulekaan ehkä juuri siinä pakkauksessa tarjolle, missä sen ensin on toivonut saavuttavansa. Siksipä täytyy olla tarkkana! Mahdollisuudet ovat lukemattomat, jos vain haluaa ne nähdä ja noteerata. Usein vain kuljemme kuin laput silmillä. Se voi johtua tottumuksesta tai pelostakin. Meitä rajoittavat valinnat ja vaihtoehdot, joita pidämme itsellemme mahdollisina. Jos näin, niin silloin kannattaa pohtia sitä, miksi ja miten nämä uskomukset ovat syntyneet. Tarvitsemmeko niitä vielä? Vai voisimmeko vain vilkuttaa iloisesti niiden perään, sanoa kiitos, mutta ei kiitos.

Jos jokin asia tuntuu minusta vähänkään oikealta, aion toimia. Toki esteitä voi matkan varrella olla, elämäntilanteet vaihtelevat, joskus elämä tökkää suoraan tikulla silmään ja suorastaan yrittää murskata alleen ja myös rahalla ja ajalla on iso rooli, mutta mahdollisuuksien mukaan niitä haaveita kannattaa toteuttaa juuri nyt. Tai ainakin ottaa se ensimmäinen askel kohti haluaamansa, kohti sitä, mille oma sydän palaa. Ei tarvitse nähdä lopputulosta, tärkeää on vain uskaltaa. Omien haaveiden ja kaipaamien asioiden panttaaminen on vähän sama asia kuin se, että säilyttää “parempaa” astiastoa kaapissa “paremman” päivän varalle. Että nooooo näitä käytetään sitten, kun eteen tulee se oikea tilaisuus ja sopiva hetki. Entäs sitten, kun yhtäkkiä huomaa, ettei sellaista oikeaa ja sopivaa hetkeä tullutkaan ja elämä on vain vilahtanut ohitse täydellistä ajoitusta odotellessa.

Me ollaan ihmiset hauraita ja maailma on turvaton paikka. Ikinä ei voi tietää huomisesta, joten siksi joka hetkestä kannattaa ottaa ilo irti niissä määrin kuin se on mahdollista. Ja on tästä hyötyäkin, näiden asioiden pohtimisen myötä pienet asiat eivät enää hetkauta: No kas, rattaat ovat takaluukussa ja auto jossain 30 kilometrin päässä. Oho, bussilippu meni vanhaksi ja kukkaro on kotona, siis siellä kolmen vartin kävelymatkan päässä. Asioilla, niin pienillä kuin isoilla, on tapana järjestyä.

Enemmän uskoa, vähemmän murehtimista. Enemmän tekoja, vähemmän puhetta. Enemmän optimismia, vähemmän pessimismiä. Enemmän mielikuvittelua, vähemmän nojautumista tylsiin faktoihin ja eisekumminkaantuutapahtumaan-ajatteluun. Realismi on toki hyvästä, mutta siitäkin voisi vähän höllentää. Kaikki ei mene niin kuin ajattelee. Mutta moni asia voi mennä niin kuin kuvittelee.

Kuvittelukyky on tärkeintä. Se on esimakua elämän tulevista iloista, tiesi jo Albert Einsteinkin. Mielikuvatreeniä kannattaa harjoittaa ja siihen liittää ehdottomasti tunne: Miltä minusta tuntuu sillä hetkellä, kun asia, jota toivon juurin nyt eniten maailmassa on muuttunut todeksi?

Kädessäni on lasi kuohuvaa ja kohotan juuri maljaa ja pidän kiitospuhetta. Olen valinnut kynsilakkani sävyn niin, että se täsmää täydellisesti asusteisiini. Minulle tärkeät ihmiset ovat paikalla. Voin hyvinkin kuvitella kehooni sen innostuksesta ja pienestä jännityksestä johtuvan kevyen kihertävän, kuplivan fiiliksen. Ihanata.

Noin kirjoitin vuosi sitten blogiini. Tuolloin en ollut vielä saanut Naisen iholla -kirjalle kustannussopimusta. Minä vain tiesin ja luotin. Tuon yllä olevan, vuosi sitten fiilistelemäni hetken koin tässä kuussa 8.3. Kynsissäni oli pinkkiä lakkaa, joka istui täydellisesti pinkiksi punattuihin huuliin ja pinkkeihin Conversen tossuihini.

Niin moni asia voi toteutua. Kun vain uskoo, luottaa ja antautuu. 

Kyllä mahdollinen muutos pelottaa minuakin toisinaan. Helposti tulee olo, ettei jaksa ja uskalla, parempi pysytellä vanhassa, tutussa ja turvallisessa.

Nyt aion opettaa itseni ajattelemaan useammin, että jaksan, uskallan ja on hienoa hypätä uuteen, vieraaseen ja tuntemattomaan. Sillä tapaa ihminen kasvaa ja kehittyy.

Ajatuksia herättävää perjantaita!

Kaikki järjestyy!

Valoa! Koko ajan enemmän valoa.

 

 

 

 

 

 

 

Pieni, myönteinen ele

Posted on by

Voi ilostuttaa vielä tuntien päästäkin.

Aamulla kaksvee lauloi kovaan ääneen Bää bää vita lamm -kappaletta bussissa matkalla dagikseen. Moni kanssamatkustajista oli uppoutunut kuuntelemaan musiikkia kuulokkeilla tai lueskelemaan kirjaa, mutta eräs lähellämme istunut rouva kommentoi, että mahtavaa laulua, onpa kaunista. Tuli hyvä mieli! Kaksivuotiaskin oli kovin tyytyväinen, kun hänen laulutaitojaan kehuttiin. Lapset ne vain ovat niin luonnollisia ja tekevät juuri niin kuin haluavat ilman pelkoa tai häpeää. Mietinpä tässä, että jos joku aikuinen laulaisi samaa kipaletta bussissa yhtä heleällä äänellä, voisi moni luulla olevansa piilokamerassa tai arvella laulajan olevan hieman yksinkertainen. Aikuiset kun ovat niin jäykkiä toisinaan, minä mukaan lukien.

Mutta halusin vain tulla sanomaan, että puhukaa toisillenne! Tulee hyvä mieli, kun ventovieras alkaa jutella. Minua hihityttää vieläkin tuo aamuinen bussimatkamme. Ja sille bussikuskille todellakin voi sanoa huomenta.

Kun autamme tai jollain tapaa huomioimme toisia ihmisiä, teemme näkymättömiä voimatekoja, jotka jättävät meihin kaikkiin lähtemättömiä jälkiä. Kyllä vain! Ja itse kun saa apua, on paljon hanakampi auttamaan muita, kun muistaa sen oman tilanteen, kun on ollut pulassa. Ja jos ei uskalla tai kehtaa aloittaa auttamista tai “maailman parantamista” ventovieraista, sen voi aloittaa omasta lähipiiristä. Ihmisistä, joita näkee päivän mittaan: perhettä, ystäviä, työkavereita, bussikuskeja, naapureita, kaupan kassaa, päiväkodin tätiä. Aina löytyy syy hymyyn tai ystävällisiin sanoihin. Aina löytyy syy kannustukseen, aikaa kuuntelemiseen ja sen kysymiseen, mitä sulle kuuluu. Ikinä ei ole myöskään turhaa kiittää tai kehua toista. Jos sinulla on jotain hyvää sanottavaa, se ei varmastikaan ole toisesta turhaa tai vähäpätöistä. Lisää ystävällisyyttä ja valoa maailmaan! Ikinä ei voi tietää, mikä toisen tilanne on, ja silloin pienikin huomaavainen ele saattaa tuntua mukavalta. Kyllä sen aistii, jos toinen ei ole innostunut keskustelemaan.

Vajaa pari viikkoa sitten laitoin taloyhtiömme huoltoyhtiöön meiliä siitä, että kylppärin lavuaarimme oli tukossa. Iltapäivällä palatessani kotiin ovessa oli lappu, jossa ilmoitettiin, että homma on hoidettu. Tajuttoman nopeaa toimintaa ja minun piti jo silloin lähettää huoltoon kiitosmeili, mutta sitten se jäi. Näin se menee, kiitos ja kiitollisuuden ilmaiseminen usein unohtuu, vaikka yhdellä pienellä meilillä ja muutamalla lauseella tekee jonkun ehkä iloiseksi.

Siksipä kirjoitin tuon meilin nyt ja laitoin sen menemään. Ja haastan kaikki lukijat tekemään samoin! Mieti, missä asiassa sinä sait viimeksi apua tai erinomaista palvelua ja lähetä tyypille meili, tekstari tai ota puhelin käteen ja soita.

Pienellä teolla voi olla uskomaton vaikutus. Sen varmasti tietää jokainen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Iloista torstaita!

P.s. Ja entä ne tyypit, jotka ovat aina naama mutrussa, satoi tai paistoi? He tarvitsevat ystävällisiä sanoja ja pieniä eleitä luultavasti todella kipeästi!

 

Juurikin näin! (Kuva: Pinterest)

Juurikin näin! (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

Valitusvapaa elämä..

Posted on by

Täältä tullaan! Toivossa on ainakin hyvä elää.

Kävin eilen hakemassa Helsinki Day Spa:sta valituksen vastaisen rannekkeen (8 e, 1 e hyväntekeväisyyteen). A complaint free world.org:in ranneketta on siis tarkoitus käyttää 21 päivää, sillä tuo on tutkimusten mukaan se aika, jossa ihminen saa riittävästi toistoa ja pystyy muuttamaan käytösmallejaan. Kun tai jos valittaa ennen kuin tuo 21 päivää on täynnä, ranneke siirretään toiseen käteen ja päivien laskeminen alkaa alusta.

Olen käyttänyt ranneketta vasta vajaan vuorokauden, mutta jo nyt huomaan, kuinka se tukkii suuni aika näppärästi. Eilen tosin yritin löytää pääpostin sisäänkäyntiä. Kävin vanhasta tottumuksesta ensin kahden oven takana eri puolilla isoa taloa kunnes löysin nykyisen sisäänkäynnin. Kuljin yhtä matkaa naisen kanssa, joka myös etsi pääsyreittiä postiin. Ah, mikä oivallinen valituksen paikka tämä olisi ollut. Ja olikin: ranneke vaihtoi kättä ensimmäisen varttitunnin jälkeen!! Alku ei siis ollut kovin lupaava. Voi minua.

No, illalla sitten lukuisia marmatuksen aiheita olisi löytynyt ihan tiskaamatta jääneistä astioista muutamaan muuhun aineelliseen seikkaan, kuten saamatta jääneeseen palkkaan, mutta ranneke sulki suuni oivallisesti ja päivällä hetkellisesti vaivannut alakulokin poistui. Vaikka illalla nukahdin jo ennen kymmentä, aamulla oli vaikeaa nousta. Kevätväsymystä ilmassa! Sen sijaan, että olisin valittanut väsymystäni, olin hiljaa. Ja varsinainen yllätys tapahtui juuri, kun olin alkamassa pukea kaksivuotiasta ulkovaatteisiin ja bussi, jolla vielä ehtii dagikseen aamupalalle, olisi pysäkillämme noin 13 minuutin kuluttua. Sitten tulikin suunnitelmiin muutos, lapsi auliisti kertoi, että vahinko oli käynyt eikä se ollutkaan mikään pieni vahinko. No, ei muu auttanut kun äkkiä vaatteet vaihtoon, pesulle, uudet vaatteet kaapista, ulkovaatteet ja sitten rattaita työntäen ja reppu selässä juosten pysäkille. Ah, suorastaan pakahduin tarpeesta lähettää edes valivalivali-tekstari puolisolleni, joka oli jo pelastautunut töihin, mutta kas, ranneke oli liimaannut huuleni yhteen enkä siis näpyttänyt viestiäkään. Hyvä minä!! Ja sitä paitsi oikeasti olen kaksveestä ylpeä, vahinkoja sattuu hyvin harvoin, kun ottaa huomioon, että tyyppi vasta harjoittelee vaipattomuutta ja ikää on tänään 2 v 3 kk!

Ranneke sai minut olemaan myös yhtymättä sääkeskusteluun, joka oli… no, aika turhaa valittamista. Kyllä se kevät sieltä vielä tulee, ikinä se ei ole jäänyt tulematta! Minullekin alkaa talvi riittää, mutta olen pyrkinyt ajattelemaan asiaa niin, että kevään ja kesän tuleminen tuntuu varmasti aivan mahtavalta tämän hyytävän tuulen ja kylmyyden jälkeen.

Olen tästä valittamisesta kirjoittanut ennenkin niin blogissa kuin aikakauslehdissä ja faktahan on, että valittaminen on meille myös helppoa ja turvallista small talkia. Vaikka valittaminen yhdistää, ajatelkaapas, miten paljon virkistävämpää on puhua hyvistä asioista. Toki aiheesta saa sanoa, mutta monelle valittaminen on vain huono tapa. Sitä paitsi oli tilanne kuinka haastava tahansa, valittamisella se ei parane, vaan usein oma olo vain pahenee valittamisen myötä. Kun pyrkii ajattelemaan valoisasti, voi itsekin paremmin, vaikka tilanne olisi vaikea.

Mielestäni en valita kovin paljon, mutta rannekkeen myötä huomaan, että vielä on karsimisen varaa valittamisessa ja siitä irtipääsemisessä tällainen muistuttaja on oivallinen. Kaverini totesi, että jos hän alkaisi käyttää kyseistä ranneketta, työkaverit ihmettelisivät miksi hän on kolme viikkoa puhumatta, heh! Nooooo, hienoa on jo se, että turhan valittamisen tiedostaa. Jos sitä ei edes huomaa, miten muutostakaan voisi tapahtua. Jokaisen pikku asian ei kuitenkaan kannata antaa vaivata itseään. Buu, ihan turhaa! Enemmänkin elämän kannattaa antaa virrata sellaisena kuin se on. Emme tietenkään voi pitää joka asiasta, ihmisestä tai tilanteesta johon joudumme, mutta useimmilla asioilla on vähintään kaksi puolta. Elämä ei ole vain mustaa ja valkoista.

Tänään muuten vietetään onnellisuuspäivää. Tosi hyvä, että tällainen teema nostetaan esiin, mutta itse hieman ihmettelin tuota nettilehtien otsikointia, että “Tänään on lupa olla onnellinen.”

Kyllä se vain niin on, että onnellisuuteen ei kukaan taida lupia jaella, paitsi me itse. Itse olenkin antanut itselleni luvan olla onnellinen ihan joka päivä. Ja samalla todellakin tiedostaen sen, ettei se arki ole aina niin ruusuilla tanssimista. Onnellisuuteen, unelmiin ja elämään yleensäkin lukeutuu koko tunteiden kirjo ja hyvä niin. Itse voi valita, ja pitääkin. Kukaan muu ei pysty tekemään päätöksiä puolestamme.

Kepeää keskiviikkoa!

Hieno on! Jännä, että tällaisella kumirannekkeella voi olla niin iso vaikutus.

Hieno on! Jännä, että tällaisella kumirannekkeella voi olla niin iso vaikutus. Ja kas, joku tarvitsee litran käsirasvaa ja jonkun ihanan käsihoidon tämän hyytävän pakkaskauden jälkeen!

Lainasin ranneketta kaksveelle siksi aikaa, että saatiin vaatteet päälle. Kekseliäs lapsi!

Lainasin ranneketta kaksveelle siksi aikaa, että saatiin vaatteet päälle. Kekseliäs lapsi!

P.s. Tässä vielä kaverini blogi, joka laittaa miettimään myös omaa arkea ja elämän realiteetteja. Minusta on upeaa, miten Marika pukee rohkeasti ja koskettavasti ajatuksiaan ja tunteitaan sanoiksi, vaikka elämäntilanne juuri nyt on haastava.

 

 

 

Onnellisuusprojektia pukkaa

Posted on by

Tällä kertaa lukuhommina siis.

Olen lueskellut viime viikonloppuna kiinnostavaa kirjaa, nimittäin Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektia (Nemo 2013), joka vastikään on suomennettu. Olen tilaillut Gretchenin uutiskirjeitä sähköpostiini jo jonkin aikaa, hän on paitsi entinen lakinainen, myös kirjailija ja ahkera bloggaaja. Olen Onnellisuusprojekti-kirjassa nyt noin puolivälissä ja huvittuneena olen tunnistanut itseni tai ainakin entisen itseni useasta eri kohdasta. Tosin onnellisuuden miettimiseen havahtumisen alku meillä on erilainen: Gretchen heräsi miettimään arkeaan ruuhkabussissa ja pohti sitä, keskittyykö hän oikeisiin asioihin, onko hän niin onnellinen kuin voisi olla. Siitä Onnellisuusprojekti-kirja itse asiassa sai sitten alkunsa. Gretchenillä oli kaikki ihan hyvin, mutta siltikään elämä ei tuntunut tyydyttävältä. Tiedän tunteen, olen itsekin kamppaillut joskus tässäkö tää nyt oli -tunteiden kanssa. Gretchen myös kertoo nälvivänsä puolisoaan, menettävänsä malttinsa helposti ja potevansa alakuloa: Minulla oli kaikki, mitä saatoin toivoa, mutta en osannut arvostaa sitä. Olin juuttunut pikkumaisiin valituksiin ja ohimeneviin kriiseihin, väsynyt taistelemaan omaa luonnettani vastaan. Liian harvoin käsitin, miten suurenmoisesti kaikki oli. Haluan nähdä kaiken tutun, mutta uusien linssien läpi, Gretchen kirjoittaa.

Minun onnellisuusprojektini, jota todellakaan en edes ole nimennyt onnellisuusprojektiksi, on ollut enemmänkin vain omaa kasvamistani elämässä ja tämä on tapahtunut vaivihkaa viimeisten vuosien aikana. Kaikista jännittävintä tässä on se, että vaikka itse omaa muutosta ei oikeastaan juuri edes huomaa, ihmiset, joiden kanssa en ole tekemisissä välttämättä kovin aktiivisesti, ovat antaneet siitä palautetta, pyytämättä ja yllätyksenä. Itsellänihän kaikki alkoi siitä, kun elämäni meni aikalailla joka saralla uusiksi viitisen vuotta sitten. Sitä ennen olin vain porskuttanut eteenpäin sen enempää miettimättä pitkässä parisuhteessa parin lapsen, auton, vasta rempatun omistuskämpän, nousujohteisen uran ja joka kesäisten Italian-matkojen ja muiden huvireissujen kanssa. Elämä nyt sattui olemaan sellaista, eikä minulle edes tullut mieleen ajatella mitään henkistä. Enkä missään nimessä tuolloin osannut edes ajatella, millaisen aarrearkun ihminen voi löytää omasta itsestään, kun alkaa itseä ja omaa elämää tiedostaen tutkia. Olen vieläkin lähes päivittäin aivan haltioitunut tästä, että vau sentään!

No, palataanpas Gretchenin projektiin. Hänen tilanteessaan tuo projektiluontoisuus vaikuttaa juurikin olevan oivallinen tapa oppia arvostamaan omaa arkea enemmän. Tammikuussa Gretchen menee aikaisemmin nukkumaan, liikkuu enemmän, kunnostaa, heittää pois ja järjestelee, toimittaa epämieluisan askareen ja on aktiivisempi. Helmikuussa hän panostaa rakkauteen ja avioliittoon, lakkaa odottamasta kehuja, riitelee oikein ja jakelee rakkaudenosoituksia. Ristiriitatilanteesta Gretchen kirjoittaa näin: käyttäydyin huonosti oman mittapuuni mukaan ja tunsin syyllisyyttä huonosta käyttäytymisestä, minkä vuoksi käyttäydyin entistä huonommin. 

Jajajajaja, bingo! Kirjassa ehkä juuri itseeni iskeekin sen rehellisyys. On ilahduttavaa huomata, että myös muut sortuvat samaan, ihmisiä kun olemme. Ja että esimerkiksi ihmiselle nyt vain on aika normaalia valittaa, vaikka kaikki olisikin ihan ok. Olen huomannut sen, että kun elämä muuttuu radikaalisti, myös turhasta valittaminen minimalisoituu. Tämä on myös empiirinen tutkimustieto. Asian ei kuitenkaan tarvitse olla niin, että vasta jokin kriisi herättää meidät näkemään sen, mikä oikeasti on tärkeää, vaikka näin se taitaa usein mennä.

Joskus aiemmin olisin varmasti hyötynyt Onnellisuusprojekti-kirjasta huisisti, mutta nyt se toimii enemmänkin hyvänä muistuttajana. Olen monesti itsekin miettinyt näin jälkeenpäin sitä, miten vähän osasin aikaisemmin arvostaa joitain asioita elämässäni ja kyllä vain, olen pitänyt montaa asiaa härskisti itsestäänselvyytenä alkaen unelmakodista mielekkääseen duuniin ja kunnossa olevaan terveyteen. Uskon kuitenkin siihen, että ihminen havahtuu juuri silloin kun se hänelle on mahdollista ja kaikella on aikansa. Eikä katumus tai itsensä syyllistäminen todellakaan kannata, sillä se ei vie ihmistä millään tapaa eteenpäin. Uskon myös vahvasti siihen, että ikä tuo oman lisänsä erityisesti ymmärrykseen ja tiedostamiseen ja myös henkisyydestä kiinnostumiseen. Nyttemmin taidan olla kyllä muuttunut jo vanhaksi sieluksi. Olin nimittäin juuri haastateltavana erääseen aikakauslehteen, ja sain samalla muistella tähän astista elämääni. Seuraavana päivänä jutun tehnyt toimittaja laittoi minulle meiliä, että ei uskoisi, että olet vasta 35. Hih. Kerrankin näin, otin sen kohteliaisuutena. Aatelkaapas, vasta 35!

Onnellisuusprojekti-kirja on mainio idea, ja jos teema vähänkään kiinnostaa, suosittelen lukemaan. Lopulta kuitenkin uskon, että useimman meistä ei todellakaan tarvitse eikä ehkä edes kannata tehdä onnellisuudesta mitään projektia. Muutos ja kasvu meissä on väistämätöntä, mutta uskon, että kaikista parasta on antaa sen tulla lempeästi ja vähän kerrallaan, juuri oikealla ajallaan. Onnellisuus ei tule pakottamalla, itse asiassa uskon, että mitä vähemmän edes koko asiaa ajattelemme tai pakolla yritämme saada, sitä onnellisempia olemme. Jos yritämme hallita väkisin jotain, mikä ei ole hallittavissa, se tekee meidät enemmän onnettomaksi kuin onnelliseksi. Eihän elämääkään voi loppuun asti ohjata, kukaan ei voi täysin tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Omalla kohdallani arjen laatu on muuttunut kuitenkin moninkertaisesti paremmaksi ja minä itse onnellisemmaksi sen jälkeen, kun todella aloin nähdä nämä arjen pienet iloiset hetket merkittävinä. Toki haaveilen yhä isommasta autosta ja ullakkoasunnosta merinäköalalla, mutta arvoasteikollani ne eivät nouse läheskään samalle tasolle ilon, myönteisyyden, terveyden, ystävällisyyden, anteeksiannon, myötätunnon tai vaikkapa rakkauden kanssa.

Sitä paitsi ihmisellä, joka tietää mitä tahtoo, on aikaa odottaa.

Mikä sinut tekee onnelliseksi? Oletko sinä pitänyt, jollei jopa suorittanut, joskus omaa onnellisuusprojektia?

Tehdään toisemme hitusen onnellisemmaksi ja laitetaan ihanat arjen pienet hetket jakoon muiden luettavaksi.

Mahtavaa alkanutta viikkoa sinulle!

Uusi kynsilakka!! Pääsiäisen vihreää sen olla pitää!

Uusi kynsilakka!! Pääsiäisen vihreää sen olla pitää!

 

 

 

Motivaatiosta ja unelmistakin

Posted on by

Keskiviikkona Facebookkasin oivalluksestani, joka kolahti minuun hyvin vahvasti alkuviikon kurssin aikana. Alitajunnastani kumpusi seuraava lause: ei tarvitse tietää, riittää, että uskoo ja luottaa. 

Olen paljon kirjoittanut unelmista, tavoitteista ja haaveista ja omat unelmanihan ovat olleet sitä luokkaa, että ne ovat vain vahvasti kummunneet esiin jostakin itsestäni. Olen saanut jonkin idean, päättänyt saavuttaa sen ja alkanut järjestelmällisesti urakoida homman eteen. Vaikka olen toki myös kurssittautunut ja opiskellut, niin loppujen lopuksi esimerkiksi niin liikunnanohjauksen kuin kirjoittamisenkin olen lopulta oppinut kyseisiä töitä tekemällä: ohjaamalla ja kirjoittamalla. Ne ovat sama kuin autoa ajaisi, hyväksi kuskiksi oppii vain kokemuksen kautta.

Ajattelen vahvasti niin, että unelmien toteuttamisessa on aivan yhtä tärkeä tehdä paljon töitä kuin myös uskoa unelmaan ja ennen kaikkea itseensä. Esimerkiksi Naisen iholla -kirjan alkumetreiltä lähtien uskoin vahvasti ideaani ja siihen, että kustannussopimus heruu jostakin. Ei ehkä ensimmäisestä kustantamosta johon otan yhteyttä, mutta sitten jostain toisesta. En olisi ikinä ryhtynyt koko kirjaa tekemään, jos en olisi uskonut itseeni ja ideaani.

Olen siinä suhteessa onnekas, että olen aina suurinpiirtein tiennyt, mitä haluan. Toki tilanteet ovat muuttuneet oman kasvamisen ja elämäntilanteiden muuttumisen myötä. Aina se oma intohimo ei ole kuitenkaan ollut kestävää laatua. Esimerkiksi täysi-ikäiseksi tultuani opiskelin ravintolakoulussa ja olin töissä baarissa. Ihan jees, mutta nopeasti tajusin, ettei se ollut minun juttuni ja yötyö oli mahdotonta pienen lapsen kanssa. Ei muuta kuin seuraavan intohimon pariin: urheiluopistoon liikunnanohjaajaksi lukemaan. Ihan jees, mutta ei sekään ollut minun juttuni, en kokenut saavani koulussa riittävästi haasteita. Sitten otinkin aikalisää ohjaamalla jumppaa ja tenttimällä lukion ja kirjoittamalla ylioppilaaksi. Hengähdystauko on hyvä, jos ei tiedä, mitä haluaa. Sitten löysin lapsuuteni kirjoittamisen uudelleen. Sillä tiellä olen yhä edelleen 10 vuoden jälkeen enkä usko luopuvani tästä ikinä.

Monia eri asioita kannattaa kokeilla. Aina ei ole niin selvää, mitä itse haluaa, mutta kun se oma kiinnostuksen kohde löytyy, sen vain tietää. Ei kuitenkaan kannata lannistua, jos oma juttu on vielä hakusessa. Ei se ole jokaiselle mikään itsestäänselvyys. Kuitenkin jos joku asia tuntuu pakolta, se tuskin on se oma juttu. Silloin voi olla, että motivaatio asian tekemiseen on tullut ulkoapäin eikä kanna kovin pitkälle. Motivoituminen ja inspiroituminen ovat meidän jokaisen omalla vastuulla ja se tulee sisältämme. Toki esimerkiksi raha voi motivoida ja itsekin menestyn mielelläni myös rahallisesti, mutta raha ei todellakaan ollut esimerkiksi se juttu, minkä takia vaikkapa Naisen iholla -kirjan pusersin kasaan. Suomessa ei liene kovin montaa kirjailijaa, joka todella elättää itsensä kirjoja kirjoittamalla.

Noita omia motivaation lähteitä on hyvä miettiä aina välillä. Teenkö asioita siksi, että itse haluan tehdä niitä? Teenkö asioita siksi, että minun on pakko? Jos, niin kuka pakottaa? Mitä haluan elämääni juuri nyt? Mitä olen valmis tekemään saavuttaakseni haluamani? Ja mikä tärkeintä, aina kannattaa miettiä, mikä on se minun ensimmäinen askeleeni kohti minun unelmaani. Ensimmäinen askel nimittäin on usein se vaikein ottaa, koska päässämme saattavat soida niin epäilys, pelko kuin häpeä epäonnistumisesta – ja ajatelkaa, jo ennen kuin on pannut tikkua ristiin asian eteen! Emmä kato viitti ku mä kuitenkin mokaan ja kaikki menee pieleen. Ääh ei se onnistu kuitenkaan niin ihan turha ees yrittää. Ne ovat vain vanhoja uskomuksia, jotka on mahdollista karistaa lopullisesti pois harteiltamme.

Jos ihminen ajattelee, että hänellä ei ole motivaatiota, sitten on aika löytää jotain uutta tekemistä tai miettiä, miten se motivaatio voisi löytyä. Otan esimerkiksi kaksi kuukautta sitten aloittamani elämäntaparempan. Vaikka jo aikaisemminkin tiesin, että kun pidän itsestäni parempaa huolta, syön terveellisemmin, liikun enemmän, lisään arkeeni aktiivisuutta, voin varmasti paremmin. No, kuitenkaan en toiminut niin, vaikka tiesin, että se olisi varmasti hyvä juttu.

Vasta kun löysin motivaation itsestäni ja halu elämäntapojen muuttamiseen kumpusi omista toiveistani, ryhdyin hommiin ja nyt parin kuukauden jälkeen työ kantaa tulosta: voin paremmin kokonaisvaltaisesti, olen entistä energisempi ja jopa hoikistunutkin. Itsellä tulee olla se tahtotila, oli kyse sitten mistä tahansa asiasta aina kirjan tekemisestä laihtumiseen tai tupakoinnin lopettamiseen.

No entä sitten, jos ei tiedä lainkaan, mitä haluaa tehdä ja mikä itseä motivoi? Silloin olen ajatellut, että kannattaa etsiä omasta arjesta niitä asioita, mistä nauttii. Minkä asian tekeminen tuntuu itsestä hyvälle? Mikä on se juttu, josta itse saan iloa? Tunnen lukemattomia ihmisiä, jotka ovat olleet esimerkiksi työssään tyytymättömiä, mutta ovat luoneet rakkaasta harrastuksesta lopulta uuden työn. Itsekin taidan olla sellainen.

Itselleni sisäinen motivaatio merkitsee seuraavia asioita: Teen asioita, koska itse tahdon tehdä juuri niitä. Olen löytänyt oman polkuni, koen, että elämäni on vahvasti merkityksellistä kaikin puolin, niin työssä kuin vapaalla. Itse asiassa en edes haluaisi erotella noita kahta, siis työtä ja vapaata, sillä ne ovat niin lähellä toisiaan. Ja sitä paitsi saman pääkopan kanssa olen täällä työhuoneella kuin kotonakin. Ja toki annan mielelläni kaiken hyvän, kuten rahan ja menestyksen virrata elämääni, mutta ne eivät ole ne asiat, jotka minua motivoivat tekemään itselle tärkeitä juttuja. Niitä paljon paljon tärkeämpää on se, että tiedän, mitä haluan tehdä ja tiedän, miksi olen täällä tällaisena ihmisenä kuin juuri nyt olen. Teen asioita sydämestäni ja ilolla, en siksi, että minun olisi pakko. En myöskään tee asioita muita miellyttääkseni tai asettaudu kenenkään kynnysmatoksi.

Itseäni on auttanut motivaation kartoittamisessa ja niiden omien mieltymysten kohteiden löytämisessä ehkä eniten juuri se, että olen miettinyt, miltä jonkin asian tekeminen tuntuu. Jos oma duuni tuntuu jähmeältä, matalaenergiseltä ja siltä, että en usko siihen tai ole valmis ottamaan vastuuta, olen väärässä paikassa. Jäädäkö kitumaan vai lähteäkö? Jokaisen oma valinta.

Jos oma työ tai vaikka sitten koko arki taas tuntuu useimmiten iloiselta, kepeältä, energiseltä, ja oman konkreettisen panostuksen lisäksi uskon, otan vastuuta, toivon ja luotan, tiedän, että olen siellä missä pitääkin. Kun otan haasteetkin vastaan ajatuksella, että ne ovat vain hidasteita, eivät esteitä, teen sitä omaa juttuani, mistä nautin.

Kun uskallan heittäytyä ja oivallan, että kaikki järjestyy ja elämä kantaa, se on makea fiilis. Ja jos sinusta ei juuri nyt tunnu siltä, ei hätää, se löytyy vielä!

Iloista ja energistä perjantaita!

P.s. Radio Helsingin Kyselytunti-ohjelman, jossa olen mukana, voit kuunnella täältä.

Tänään! Heti voi aloittaa! (Kuva: Pinterest)

Tänään! Heti voi aloittaa! (Kuva: Pinterest)

 

 

 

Ai mikä pelko?

Posted on by

No näin jälkeenpäin ajatellen kuinkahan monta tuntia elämästäni olen tuhlannut turhaan jännittämiseen tai pelkäämiseen? Aika hemmetin monta. Onneksi ikinä ei ole liian myöhäistä muuttua, oli kyse sitten oikeastaan mistä tahansa.

No niin, täällä siis taas! Alkuviikon vietin jälleen Valmentamossa Olonkeveys-valmentajan kurssilla ja pakko sanoa, että kyseinen kohti elämänmuutosta johdatteleva Olonkeveys-konsepti on huikea. Toki olen tehnyt itse noita kurssilla runsaasti tehtäviä mielikuvaharjoituksia jo jonkin verran, joten vastaukset eri teemoihin löytyvät sieltä omasta alitajunnasta aina vain vauhdikkaammin. On muuten kiinnostavaa kuunnella mielikuvaharjoituksia tehdessä oman pään sisällä jylläävää keskustelua: välillä tuntuu kuin kaksi eri tyyppiä väittelisi asioista, heh. Onneksi se hyvis on aina jäänyt voitolle. Ja huomenna on se päivä, kun alan vihdoin järkätä koeryhmääni. Olkaa kuulolla, meiliä tulossa kiinnostuksensa ilmaisseille.

Olin tänään erään aikakauslehden haastateltavana ja myös Radio Helsingissä suorassa lähetyksessä Kyselytunti-ohjelmassa. En olisi itsekään uskonut, mutta tunnin lähetys kului kuin siivillä! Helposti olisi mennyt kaksikin tuntia, heh. No, lehtihaastattelussa sain sitten pohtia myös sitä, miten olen muuttunut näistä henkisistä hyvinvointiasioista innostuttuani ja huomasin monta asiaa. Yksi merkittävimpiä asioita oli se, että olen päässyt esiintymisjännityksestä eroon. Vaikka olen asettanut itseni ihmisten eteen alttiiksi jo vuosia sekä toimittajan että liikunnanohjaajan työssäni, huomaan, että siedätyshoito ja itsetutkiskelu ovat tuottaneet entistä parempaa tulosta. Perjantaina Naisen iholla -kirjan julkaisujuhlissa (huomatkaa hienot, uudet nettisivut!) jossakin vaiheessa tajusin sen, että minähän olen se tyyppi, joka saa kunnian puhua siellä julkisestikin. Ennen olisin varmasti jännittänyt kuollakseni, mutta perjantaina tuo esiintyminen, kuten myös tänään, tuntui täysin luonnolliselta. Ja mikä ihmeellisintä, olen todella alkanut nauttia ihmisille puhumisesta. Uskonkin, että nuo valmentajan ja luennoitsijan hommat ovat täysin minun juttuni ja tervetullut lisä tähän muuhun rumbaan. Kirjoitin esiintymispelosta myös syksyllä, jolloin astelin tuttujen rutiinien ulkopuolisia ja oikeastaan ensimmäisiä askelia epämukavuusalueellani. Nyt on saattanut tosin käydä niin, että se kammoamani epämukavuusalue on muuttunut todelliseksi nautintoalueeksi. Niin, ja pääsinpä tänään tutustumaan treenimallin roolissa myös itselleni uuteen lajiin, fustraan. Aivan huikea laji! Ehdottomasti kokeilen fustraa uudelleen, jotta saan kroppani jälleen tasapainoon ja selän kondikseen.

Yhä edelleen uskon siihen, että omien rajojen rikkominen ja omien itse synnyttämien rajoittavien uskomusten rysäyttäminen hajalle kannattaa. Kun voittaa jonkun pelkonsa, sitä tulee sellainen olo, että selviytyy mistä tahansa. Jos aina vain lilluu siellä tutussa ja turvallisessa, jää moni mahtava tilaisuus kokematta. Jos elämässä ei tee jotain toisin, mikään ei mene toisin. Jos aina tekee samalla tapaa, on aika turha odottaa erilaista lopputulosta. Muutos ja kasvaminen ihmisenä ovat hyvästä ja arjessa kannattaa ottaa rohkeasti vastaa uudet haasteet. Eikä kaikkea tarvitse tehdä missään maailmaa mullistavassa mittakaavassa, vaan edetä voi pieninkin askelin. Ja jos emme itse järjestä noita kasvumahdollisuuksia, elämä kyllä järjestää.

Buddhalaisnunna Pema Chödrön sanoo viisaasti kirjassaan Pelosta vapauteen (Basam Books 2003):

Tunnusta piilevät vikasi.

Tutustu siihen, mitä inhoat.

Auta niitä, joita et luule voivasi auttaa.

Päästä irti kaikesta, mihin olet kiintynyt.

Käy paikoissa, jotka pelottavat sinua.

Näillä mennään! Antoisaa viikon puoliväliä sinulle.

Amen. (Kuva: Pinterest)

Amen. (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastuu omasta hyvinvoinnista…

Posted on by

… on todellakin jokaisella itsellämme! Aijettä, mikä juhlajännityksen jälkeinen väsymys täällä painaa energioita alas. Olo on kuitenkin helpottunut ja iloinen.

Perjantaina nimittäin juhlistettiin Naisen iholla – kirjan julkaisua, joten nyt voin henkisestikin siirtyä uusiin projekteihin. Arkeen on ihana palata. Huomenna jatkuu Olonkeveys-koulutus, jonka jälkeen kasaan harjoitusryhmän kokoon kahdeksan viikon ajaksi. Te, jotka olitte kiinnostuneita ryhmään tulosta, meiliä on tulossa viimeistään keskiviikkona!

Perjantaiset juhlat menivät hienosti, porukkaa oli kivasti paikalla ja kirjoja sain signeerata kynä sauhuten, joten en ehtinyt ottamaan lainkaan valokuvia. Vaikka yritin revetä joka suuntaan, en ehtinyt jutella läheskään kaikkien kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Kirjassakin esiintyvän Bettie Blackheartin burleskiesitys oli viehättävä ja myöskin Sunday in Siberia -tiimin steppishow oli upea. Eilen sitten heräsinkin jo ennen kellonsoittoa ja lähdin samalla lookilla vielä töihin viettämään viimeistä lauantaita Fit-lehden Fit250-muuttujien kanssa.

Viikolla osallistuin myös todella kiinnostavaan infoon, ja pääsin tutustumaan yrityksille hyvinvointipalveluja järjestävän Common Love -yrityksen toimintaan. Kiinnostava aamu alkoi Pertti Ratilaisen ohjaamalla syvärentoutuksella. Makasimme joogamatoilla Joogakoulu Shantissa ja rentouduimme gongien ja äänimaljojen ytimiin asti menevien soundien vaikutuksesta. Vaikka parikymmentäminuuttisen rentoutuksen alussa mieli pälpätti ja ajatukset singahtelivat asiasta toiseen, loppuvaiheessa aloin todella rentoutua ja kylmät väristykset kulkivat välillä päänahassa asti. Tuolla tapaa voisi aloittaa jokaisen työpäivän! Ratilainen on rentouttanut äänimaljoillaan monenlaisia ihmisiä taviksista jääkiekkoilijoihin, ja totesi, että läheskään kaikki meistä eivät osaa edes rentoutua, vaikka niin luulemme. Stressipohjainen tila on monelle tässä hektisessä arjessa niin automaatio, että vaikka luulee olevansa rento, ei sitä ehkä olekaan. Täytyy ehdottomasti tutustua myös tuohon äänimaljahierontaan, jossa maljaa soitetaan ihmisen kehoa vasten, jolloin maljan värähtely menee solutasolle asti. Hyvin kiinnostavaa!

Infossa käytiin läpi minulle tuttuja asioita ja muun muassa puhuttiin oivalluksista ja yleensäkin hyvinvoinnista. Olen Common Love -yrityksen tyyppien kanssa täysin samaa mieltä siitä, että monella ei ole työkaluja hoitaa omaa hyvinvointiaan ja usein hyvinvoinnilla käsitetään vain fyysinen harjoittelu ja ehkä myös painonhallinta, mutta silloinkin ravitsemuksellisesta näkökulmasta. Toki nekin ovat tärkeitä asioita, mutta silloin kun keho, mieli, sielu ja ajatukset ovat synkassa, voimme oikeasti elää sitä unelmiemme elämää, toteuttaa itseämme ja myös voimme kokonaisvaltaisesti hyvin. Kukaan muu ei voi ottaa vastuuta toisen hyvinvoinnista, vaan olemme jokainen itse oman elämämme arkkitehti. Vaikka ulkopuolelta saammekin opastusta ja ohjausta, oivalluksia ei kukaan voi tehdä puolestamme. Eikä muutos tule ulkoapäin, vaan se on jotain, mikä syntyy sisällämme. Vanhoista ajatusmalleista irtipäästämisestä, henkisestä kasvusta ja omasta muutoksestani puhun muuten pian myös telkkarissa! Minut nimittäin pyydettiin vieraaksi hyvinvointiohjelmaan. Kerron sitten lisää, kun homma on purkissa. Epämukavuusalueella on hyvä vierailla säännöllisesti, se kasvattaa lisää.

Infossa puhuttiin myös syvän hengittämisen tärkeydestä ja siitä, miten palleahengitys palauttaa meidät omaan keskukseemme. Niin totta! Monesti vain se kunnollinen hengitystekniikka pääsee itseltäkin unohtumaan ja hengitys jää turhan pinnalliseksi. Kuitenkin tuo syvä hengitys on taito, joka meillä kaikilla on hallussamme ja voimme aloittaa sen vaikka heti, jo 10 minuutin hengittelytuokiolla on tutkittu olevan vaikutuksia fiiliksiin. Mahtavaa onkin se, että itse voi vaikuttaa omaan arkeensa pienillä asioilla, juuri tältä istumalta. Ei tarvitse siirtää vuoria, jotta voisi paremmin. Kun kiinnitämme pitkin päivää huomiota siihen, mitä tapahtuu, olemme enemmän läsnä.

Iloista ja energistä aurinkopäivää! Täällä pyritään pääsemään uuteen nousuun kaiken tuon perjantaisen riekkumisen jäljiltä. Ei sitä enää tässä iässä oikeasti jaksa valvoa, vaan mahtava on huomata se, että kaikista ihaninta on chillata kotona.

Tässä vielä ennen juhlahuumaa! Nyt on juhlat juhlittu ja aika siirtyä uusiin haasteisiin.

Tässä vielä ennen juhlahuumaa! Nyt on juhlat juhlittu ja aika siirtyä uusiin haasteisiin. Juhlakuosiin minut laittoi ihana Riia.