..olikin tällä kertaa tunteita nostattava ja valtava asia, positiivisuudesta ja hyvistä asioista huolimatta! Ohhoh sentään! Ehdin jo itsekin säikähtää, että tämä oli juuri se, mitä halusin, miksi en osaa olla vain tyytyväinen, mitä oikein pelkään.

Terveiset Otahallin pukuhuoneesta! Uudessa kodissa nettipimento vielä jatkuu tovin ja muutenkin muuttohommat ja kaikki järjestely ovat vieneet minut hetkellisesti mukanaan ja saaneet kyllä aika puhki. Elämä on ollut viime viikon lopulta säntäilyä, siivoamista, kantamista, jätesäkkejä ja pahvilaatikoita. Olen myös kärsinyt jonkin asteisesta kriisistä, jonka paikkakunnan ja kodin vaihto ovat tuoneet mukanaan. Kuten eilen Facebookiin kirjoitinkin, että vaikka muuttaminen oli itse toivottu, itse haluttu ja itse järjestetty muutos arjessa, nosti se silti isoja tunteita pintaan ja tuntuu siltä, että vaikka ulkopuolelle olen ollut hyvin zen, sisälläni on rytissyt ihan olan takaa. Jännä, että vaikka ihminen haluaa muutosta, sen hetkellä sitä voi tuntea olonsa pieneksi hyttyseksi, joka on täysin avuton ja hukassa.

Mutta eikö ole jännä, että vaikka itse haluaa muutosta, silti se voi sekoittaa pakan täysin ja saa mielen jopa hetkellisesti apeaksi. En kaipaa entistä kotia tai sen sijaintia, mutta kylläpä olen ollut itsekin aivan yllättynyt muuttamisen aiheuttamista sisäisistä tunnekuohuista ja tuntemuksista. En muista, milloin loppujen lopuksi näin pieni asia olisi saanut energioissani ja ajatuksissani näin valtavan mittakaavan. Loppujen lopuksi olen kuitenkin tyytyväinen ja varma siitä, että itsekin totun uuteen, kunhan tavarat löytävät paikkansa. Olen huono kestämään epäjärjestystä!

Koska asioilla on kuitenkin aina taipumus järjestyä, tuurilla minuakin odotti energiahoito heti maanantaiaamuna. Oloni keveni heti saatuani selvitystä ja apua omiin outoihin fiiliksiini. Nyt jyllätään vanhoja asioita ja tuntemuksia aina pohjamutia myöten, kyse ei siis ole enää pelkästään kodin vaihtamisesta. Ja juuri nyt pitää sietää hieman epämukavuutta sitä uutta, eheämpää ja entistä tasapainoisempaa arkea ja elämää kohti mennessä. Lapset muuten sen sijaan ovat innoissaan ja tottuneet täysin uuteen miljööseen. Jälleen kerran tulisi ottaa mallia lapsista ja heidän hetkessä elämisen ja hyväksymisen taidoistaan.

Elämänmuutos on aina hyvä hetki mennä kohti uutta ihan kokonaisvaltaisesti. Nyt on hyvä hetki tarkastella omia vanhoja tottumuksia ja toimintatapoja ja antaa uusia tulla niiden tilalle. Juuri nyt kannattaa päästää irti vanhasta ja jähmeästä energiasta ja päästää itsensä uusille leveleille! Asioilla on paitsi taipumus järjestyä, niillä myös usein on jokin tarkoitus. Kunpa vain uskaltaisi luopua lopullisesti siitä huolehtimisesta ja pelkoenergiastakin, sillä niiden siivittämänä ei pitkälle pötki. Elämähän ei ikinä muutu, jos ei uskalla päästää irti siitä kaikesta, mikä on itselle epäsopivaa, turhaa tai ainoastaan negatiivisia tunteita nostattavaa. Elämän tulee olla päällisin puolin iloista ja ihanaa, vaikka toki se sisältää hetkittäin myös surua ja ahdistustakin.

Ihanaa Wappua juuri sinulle! Toivottavasti pääsen palaamaan linjoille pian säännöllisesti, olisi niin paljon asioita, joita haluan kirjoittamalla käsitellä.

No näinpä! (Kuva: Pinterest)

Ooh! En ole ehtinyt edes bloggaamaan, kun olen niin tiiviisti kirjannut ylös tunteitani viimeisen viiden päivän ajan Tiimarin pikku vihkooni. Otan siis osaa mainiolle kurssille, jossa saimme tuon tunneharjoituksen kotitehtäväksi. No, se ei liene oikea syy pikku tauolle, vaan tämä on ollut yhtä hullunmyllyä kirjan ja töiden tiimoilta, mutta diggailen kiitollisena joka hetkeä. Lauantain vietin sitä paitsi työhuoneella ja sain hirmuisan paljon aikaan, kirjoitan äärimmäisen kiinnostavaa juttua muun muassa eri uskontokuntiin kuuluvista pariskunnista ja olen myös saanut viettää aikaa Vauva-lehden bloggaajien kanssa. Eikä tekeminen suinkaan lopu töihin tai kirjajuttuihin, vaan seuravaan parin viikon aikana tulee laittaa koti lopullisesti pakettiin, sillä palaamme maitojunalla Helsinkiin. Onneksi sisustuksen suunta on ollut viime aikoina enemmän minimalistinen kuin himohamstraaja, mutta jotenkin on vaikeaa motivoida itseään kellarin siivoamiseen, wonder why. Kuitenkin muovinen muuttolaatikkotorni on erityisen innostava näky, tuskin maltan odottaa paluuta ihmisten ilmoille.

Niistä tunneasioista. Koin tuon tunnepäiväkirjan kirjoittamisen todella hyödylliseksi. Kun kirjaa ylös kellonajan, koetun tunnetilan, sen, mitä sillä hetkellä tapahtui, kun tuon tunteen koki ja mahdolliset muut selvitykset, on kaikki yhtäkkiä aika selkeää. Esimerkiksi keskiviikon kiukuttelu puolisolle näytti ja tuntui tosi typerältä, kun selityksenä luki “väsytti kovasti”. Ohhoh, olenko kaksi vai kolkytviis? Tämä aamu alkoi myös ärsytyksellä kaksivuotiaan viskattua läppärini lattialle. Tunne tosin vaihtui nopeasti helpotukseen, kun huomasin, ettei mitään mennyt rikki. Sen jälkeen pintaan nousi syyllisyys, sillä olinhan itse jättänyt tietokoneen paikkaan, josta lapsi sen sai vaivatta käsiinsä. Eli oma moka.

Kaiken kaikkiaan en oikeastaan ollut tunnepäiväkirjan lopputuloksesta yllättynyt. Viimeiset viisi päivää sisälsivät todella vähän kiukkua tai ärtymystä ja saldo jäi siis ehdottomasti plussan puolelle. Iloitsin niin onnistuneesta palaverista kustantajani kanssa, hienosti sujuneesta sessiosta valmennusryhmäni kanssa kuin koin helpotusta ja mielenrauhaa päästyäni kotiin rakkaimpieni luokse pitkän työpäivän jälkeen. Kyllä se niin on, että tässä ollaan vahvasti puolitäyden lasin kanssa ja ihan joka päivä. Kärsivällisyyteni ja kykyni iloita pienistä asioista sekä arkisista hetkistä ovat kyllä nousseet aivan huippulukemiin tiiviillä itsetutkiskelulla ja henkisellä harjoittelulla. Mutta todella siis voin suositella tuota tunnepäiväkirjan pitoa, viisi päivää oli mielestäni juuri sopiva aika, jolloin motivaatio sen kirjoittamiseen pysyi vielä nousujohteisena.

Olonkeveys-harjoitusryhmäni kokoontui viikolla muuten kolmatta kertaa ja tällä kertaa keskustelun ohella vedin mainioille koekaniineilleni paitsi meditaatioita, myös erilaisia tunneharjoituksia. Tunneharjoitukset teimme niin tuoliharjoituksena fyysisestikin paikkaa vaihtamalla kuin myös silmät kiinni paikallaan istuen pelkkänä mielikuvaharjoitteluna. Minua hieman jännitti, osaanko ohjata harjoituksia niin, että kaikki saavat niistä parhaan mahdollisen lopputuloksen, mutta pelko oli turha, jälleen kerran. Vaikka muutamat olivat aluksi hieman skeptisiä, porukka koki pääasiallisesti onnistumisen ja oivaltamisen iloa ja nousivatpa tunteet pintaan myös kyynelten muodossa. Onnistuminen toi itselleni paitsi lisää varmuutta valmentajana kuin myös huippufiiliksen siitä, että tämä on niin oma juttuni.

Perjantaina muuten luennoin klo 9 NLP-Opiston ilmaisessa messupäivässä Helsingin Lauttasaaressa. Minun luennointini aiheena on kiitollisuus ja kaikki siihen liittyvä. Olen ajatellut aloittaa aamun tuokion yhteisellä meditaatiolla ja teemme myös tuon minun tähtihetkeni aikana muutamia harjoituksia. Tervetuloa mukaan ja tule nykäisemään minua hihasta, jos on jotain sydämellä! Ja tuota perjantaita odotan tällä hetkellä todella innolla. Enpä olisi uskonut itsestäni tällaista vielä muutamia vuosia sitten, oikeastaan en edes viime syksynä. Mutta elämä on liian lyhyt jännittämiseen tai turhiin pelkoihin, se on varma.

Mahtavaa alkavaa viikkoa sinulle!

Tällä lailla! (Kuva: Pinterest)

…poistaa stressiä ja parantaa fiiliksiä. Uskon myös itsekseen hihittelemisellä olevan samanlaisia myönteisiä vaikutuksia.

Kyllä se niin on, että lukeminen edistyy hitaasti, kun perheessä on toimelias parivuotias, joka haluaa seuraa samalla hetkellä, kun itse tartun kirjaan. Toinen syy voi olla se, että minulla on jatkuvasti todella monta kirjaa kesken, enkä malta keskittyä vain yhteen kerrallaan. Kolmas syy on se, että iltaisin sitä ovat usein aivot jo niin narikassa, että tulee mieluummin surffailtua netissä kuin luettua kirjoja, joista ehkä haluisi muistaa seuraavanakin päivänä vielä jotain.

Nyt olen kuitenkin jo lähes kahlannut loppuun Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin (Nemo 2013), ja voin kyllä sanoa viihtyneeni kirjan parissa. Gretchen käsittelee kirjassaan paljon sellaisia asioita, joita olen itsekin pohtinut viime aikoina. Gretchenin käytännönläheinen onnellisuuteen suhtautuminen vinkkeineen ja mietelauseineen jotenkin kolahtaa itseeni. Lisäksi hänen rehellisyytensä on tehnyt vaikutuksen: kaikki ei ole aina erittäin ihanaa eikä edes ihanaa, vaan kaukana siitä. Näinhän se menee normiarjessakin. Koen siis monia yhtäläisyyksiä Gretchenin kanssa ja kirjan lukeminen on muistuttanut minua kiinnittämään huomiota asioihin, jotka voivat helposti jäädä taka-alalle. Erityisen ihastuttavaa minusta on ollut seurata itsensä ilmeisen vakavasti ottavan Gretchenin tutkimusmatkailua ilon, naurun ja hauskanpidon maailmaan. Esimerkiksi toukokuussa hän etsi lisää hauskuutta elämäänsä ja marraskuun teemana oli ääneen nauraminen.

Aloin itsekin oikein miettiä, että milloin olen viimeksi nauranut makeasti ja ääneen. No, perjantaina nauroin muutamaan otteeseen Huomenta Suomen -televisiohaastattelussa. Torstaina naurusta ei ollut tulla loppua, kun studiollamme oli ruokakuvaukset ja syömämme punajuurikeitto värjäsi suupielet näyttävästi: näytti siltä kuin miespuoliset työhuonekämppikseni olisivat punanneet huuliaan hieman huolimattomasti. Näky aikaansai minussa hysteeristä hihitystä, jolle ei ollut tulla loppua.

Myös perheen kanssa tulee naurettua useaan otteeseen ja monta kertaa päivässä. Jopa nuorin perheenjäsenemme on osoittanut varsinaisia koomikon piirteitä ja omaa saman kuivahkon huumorin kuin meillä muillakin. Hyvä, että naurua piisaa, sillä se poistaa paitsi stressiä, sillä on tutkitusti myös liuta muita terveysvaikutuksia. Tosin itselläni homma menee joskus niin överiksi, ettei kuulu pihahdustakaan, kun hekotan niin ylitsevuotavan riemukkaasti ja kanssaihmiset luulevat jo, että jokin on hätänä.

Joskus olin sitä mieltä, että nauraminen itselle on kaikista vaikeinta, mutta sekin sujuu nykyään hienosti. Sen taidon opin siinä vaiheessa, kun lakkasin miettimästä sitä, mitä muut minusta miettivät. Jokaisellahan meistä on oikeus mielipiteeseensä ja jos tunnemme vaikka 100 ihmistä, meillä oli sata erilaista mainetta ja luomme saman verran erilaisia mielikuvia. Kaikkia on mahdotonta miellyttää, joten miksi edes miettiä, mitä muut meistä miettivät. Kun on oma itsensä, se toimii parhaiten. Ja erityisesti omille mokille kannattaa mieluummin nauraa kuin menettää niiden vuoksi yöunensa. Sitä paitsi jos asian voi korjata vaikka sitten jälkikäteen, liikoja niitä ei kannata murehtia. Viimeksi repesin omalle mokalleni, kun Bodypump-ohjelma oli vaihtumassa ja opettelin uutta pumppia, mutta samalla ohjasin vielä vanhaa. Jossain kohtaa tein yhden pienen (mutta kohtalokkaan, hihihih) virheen ja eturivissä asiakkaana olleen kollegani näkemisen arvoisesta ilmeestä huomasin, että ohoh, taisin tehdä omiani. Muistelen yhä hihitellen vuosien takaista tapahtumaa, kun olin ohjaamassa aerobictuntia, kyykistyin lattialle nostamaan varmaankin käsipainoa ja samalla jäin housuistani kiinni stereoiden telineeseen niin, että ylös noustessani kuului vain kruts ja lopun voitte arvata.

Itselleen nauraminen onkin ihan virkistävää ja aina kannattaa muistaa se, että ei tarvitse olla täydellinen, että voisi tehdä jotain! Paljon tärkeämpää on se, että uskaltaa. Uskon täysin siihen, ettei todellakaan ole häpeällistä olla jotain muuta kuin paras. Ja sitä paitsi, ei kaiken tarvitse edes olla valmista. Riittää, että ottaa sen ensimmäisen askeleen. Mehän olemme keskeneräisiä koko loppuelämämme.

Ensi viikolla aion ottaa ilon irti kaikesta tulevasta ja nauraa kovaa ääneen mahdollisimman monta kertaa, joka päivä. Milloin sinä sait viimeksi naurukohtauksen?

Ilon kautta ja nauraen! (Kuva: Pinterest)

Onpas ollut mahtava pääsiäinen! Mutta paluu arkeen houkuttelee myös. Levätty on siis riittävästi ja ennen kaikkea nautittu elämästä. Urheiltu ei ole, mutta huomenna onkin lenkkipäivä.

Torstaina juuri ennen pyhiä vetämäni Olonkeveys-valmennusryhmä kokoontui jo toista kertaa. Vaikka kaikki eivät pääsiäisen takia päässeetkään paikalle, pakko sanoa, että ryhmähenkemme on huikaiseva. Ei uskoisi, että lähes kaikki ovat toisilleen ja osa myös minulle ennestään tuntemattomia. Tapaamistemme tunnelma on ollut todella myönteinen ja hyvää energiaa pirskahteleva.

Ensimmäisillä kerroilla kartoitimme muutostarpeita, käsittelimme niin itsen johtamista kuin mielen voimaakin ja teimme kirjallisia harjoituksia. Loimme tavoitteita ja mietimme, mistä pitää luopua ja mitä pitää lisätä, jotta tavoite toteutuu. Mietimme myös sitä, millaisia uskomuksia meillä on ja mistä ne kumpuavat. Kun näitä asioita alkaa miettiä ja ennen kaikkea kun ne sanoo ääneen, ihmeitä voi tapahtua!

Olenhan kirjoittanut itsekin päässeeni eroon esiintymisjännityksestä, joka oli yläasteajoilta asti mukanani raahaama uskomus itsestäni. Kun kerran yläasteella luin suomen tunnilla aineita luokan edessä posket helottaen ja kädet täristen, niin jostain syystä vain kuvittelin, että minun tulee aina olla sellainen. Ja tämä kuvitelma seurasi minua aina viime syksyyn saakka. Onneksi milloinkaan ei ole liian myöhäistä päästä eroon turhista uskomuksista, jotka eivät enää tai ehkä edes ikinä ole palvelleet meitä. Se, että uskalsin päästää tuosta esiintymisjännittämisajatuksestani irti ja ensin pakotin itseni puhumaan julkisesti, avasi mielettömästi uusia ovia polullani!

Valmentajana toki olen vasta vauvankengissä, mutta uskon siihen, että kehitystä kyllä tapahtuu, kunhan treenaan riittävästi. Koen kuitenkin sujahtaneen valmentajan rooliin mielestäni jouhevasti ja olen tosiaan löytänyt uuden jutun, joka tuntuu ihan omalta. Valmentajanhan ei ole tarkoitus antaa vastauksia ihmisille, sillä jokainen on oman elämänsä arkkitehti ja asiantuntija. Valmentajan tarkoitus on saada ihmiset oivaltamaan asioita itse esimerkiksi kysymyksiä asettamalla. Äärimmäisen kiinnostavaa. Ja hauskaa on erityisesti se, että ryhmäläiset saavat paljon irti myös toistensa puheista. Jo ensimmäisen kokoontumisen jälkeinen palaute oli lämmittävää luettavaa. Tuntui, että olen oikealla polulla tässäkin uudessa haasteessa.

Ryhmäläisten tavoitteet vaihtelevat ja itsekin olen asettanut tälle vuodelle isojakin tavoitteita. Viime viikolla aloitin kevyillä vitosen lenkeillä juoksutreenit, sillä syyskuussa lähden juoksemaan Berliinin maratonin. Toukokuussa osallistun myös Extreme Runiin. Myös kirjallisia tavoitteita olen asettanut itselleni, tahdon todellakin tehdä sen toisen kirjan ja edistyä muutenkin kirjoittajana. Sisäinen motivaationi eri asioiden tekemiseen on tällä hetkellä aika huimaa, olen jäsennellyt paljon omia haaveita ja tavoitteita ja miettinyt sitä, miksi ja miten tahdon niitä toteuttaa. Olen miettinyt paljon sitä, mitä haluan elämääni juuri nyt.

Viime viikkoina elämäntaparemonttini on hieman juminut paikallaan, mutta se on vahvasti työn alla. Kukaanhan ei voi tehdä asioita puolestamme, vaan ihmisen tulee itse löytää oma sisäinen palonsa omaan elämänmuutokseensa. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi laihtuminen, joka on nyt kohdallani kovinkin tapetilla, tapahtuu vain ja ainoastaan itseni arvostamisen kautta. Se ei tule mollaamalla tai murehtimalla. Meni hetki, ennen kuin saavutin painonpudotukseen tarvittavan tahtotilan, mutta nyt se on päällä voimakkaasti! Eikä tosin mikään ihme, sillä eilen olimme ystävillä syömässä ja ohjelmassa oli kahdeksan ruokalajin illallinen runsaine juomineen, heheh. Tajuan sen täysin, että en voi laihduttaa ketään muuta varten, vaan teen sen itseäni varten. Uskon, että moneen muutokseen teemasta riippumatta oikea alku on se, kun ihminen oivaltaa tekevänsä asian omasta halustaan, ei muiden tahdosta.

Hienoja asioita tapahtuu! Valloillaan on lähes dominoefekti, kiitos kiitos kiitos. Kun yksi hyvä asia tapahtuu, sitä seuraa toinen. Olen niin valmis ottamaan kaiken vastaan kiitollisena. Yksi viime kuukausien suurin haaveeni toteutuu, muutamme takaisin Helsinkiin!! Happyhappyjoyyyy!

Iloista pääsiäisen aikaa sinulle!

P.s. “17-vuotiaana menin töihin Carrolsille ja muutin kuuden naisen kommuuniin.” Uusimmassa Anna-lehdessä on osa elämäntarinaani. Ingressin pientä asiavirhettä lukuun ottamatta olin toimittajan juttuun tyytyväinen, aikamoinen suoritus tiivistää elämän pääkohdat yhdelle sivulle.

Olen viime aikoina huomannut, että vaikka kärsivällisyyteni on kasvanut huimasti viime vuosien aikana, on se silti erilainen elämän eri osa-alueilla ja esimerkiksi eri ihmisten kanssa. Perhe on mainio tutkimuslaboratorio, mitä tulee henkisten taitojen ja erityisesti kärsivällisyyden tutkiskeluun ja kasvattamiseen.

Tänään aamulla lähdin aikaisin kävelylenkille kaksveen istuessa rattaissa. Hän oli välttämättä halunnut ottaa mukaansa pienen muovisen laukun, laittanut laukun sisään siskoltaan saamansa aarteen; pienen helmen ja kuljettuamme ympyrän muotoisesta vakioreitistämme jo reilusti yli puolet, huomasin, että pikku laukku oli kadonnut. Lapsi itsekin oli hämmentynyt, kohotteli vain käsiään ja lopulta sanoi, että kasta bort. No, eihän siinä auttanut muu kuin palata samaa reittiä takaisin ja sieltä se laukku löytyi, matkan varrelta kävelytieltä. Tuli ainakin tehtyä kunnon reipas kävelylenkki ja vieläpä muutaman kilometrin pidempi kuin olin ajatellut. Hurmaava kaksivuotias joskus koettelee kärsivällisyyttäni paitsi näillä hassuilla tempauksillaan, myös sillä, että kun olisi uloslähdön ja pukemisen aika, hän vain toteaa, että ei haluu. No siinä ei sitten auta muu kuin maanitella, sillä pakottamalla tai hermostumalla ei saa aikaan minkäänlaista lopputulosta. Ja yleensä lapsi nukahtaa päiväunille helposti, mutta tänään jostain syystä yritimme nukahtaa kaksi tuntia! Siinä vaiheessa kun tyyppi hyppii ja pomppii sängyssä, kietoo huivin päähänsä ja toteaa olevansa en liten mummu, hilluu kuin Peppi Pitkätossu ja lopulta toteaa minulle kysyvästi, että tulee heemo?, niin en voinut muuta kuin nauraa. Ei mennyt hermo, ja lapsikin lopulta nukahti, mutta ah, joskus tuo asioiden tekeminen vaikeamman kautta vain on niin ärsyttävää. Mutta hermo pitää, kun tietää, että asenne zen on kuitenkin se kaikista toimivin lasten kanssa, vaikka sitten yritettäisiin nukahtaa kaksi tuntia tai puettaisiin ulos puoli tuntia.

Työjutuissa tai joidenkin kivojen asioiden odottelussa minulla riittää kärsivällisyyttä vaikka muille jakaa. Nytkin on taas kaikenlaisia projekteja viritteillä joka suuntaan, mutta yhtään en tunne malttamattomuutta niitä kohtaan, tiedän, että kaikella on aikansa. Mutta sitten tänään juuri tuolla kävellessäni oivalsin sen, että yksi asia, jossa minun tulee vielä petrata kärsivällisyyttäni on fyysinen minäni. Elämäntaparemppaa on takana nyt pari kuukautta. Vaikka olen edistynyt siitä huolimatta, että olen lipsunut toisinaan herkuttelemaan ja tämäkin viikko jäi tosi vähiin treenin kanssa, niin silti välillä fiilis on se että haluantännekaikkihetinytenkämaltayhtäänodottaa!!! Todella turhaa ja turhauttavaakin on ajatella noin, sillä eiväthän nämä ylimääräiset kilotkaan ole karttuneet minuun päivässä, vaan noin 9 kuukauden aikana ja jämähtäneet sitten paikalleen. En voi mitenkään odottaa, että päivässä tai viikossa niistä eroon pääsisinkään. Ja vaikka tiedostan tämän, niin silti olen kovin malttamaton.

Yleisesti uskon kuitenkin siihen, että asiat tapahtuvat juuri oikealla ajalla, ei yhtään liian aikaisin eikä varsinkaan liian myöhään, mutta tämän oman ulkomuotoni kanssa minulla on vielä petraamista. Kärsivällinen ihminen jaksaa odottaa, kun on varma lopputuloksesta. Kärsivällisyys on voimaa ja uskon, että sen kasvattamista todella voi myös harjoitella. Ennen olin sitä mieltä, että liikenne on oivallinen paikka harjoitella kärsivällisyyttä, mutta nykyään olen sielläkin tosi lungi, vaikka olisi kuinka urpoja kuskeja liikenteessä. Itselläni lienee parhaat kärsivällisyyden petraajat ovatkin todella nämä kaksi ihastuttavaa teinitytärtä ja hellyttävä kaksivuotias. Ja heillä on minut.

Ja hei, vielä yksi sana valittamisesta. Tänään kaikesta pikku taaperon touhuamisesta huolimatta pystyin olemaan valittamatta! Ja Helsinki Day Spa:ssa on muuten myynnissä rajoitettu erä Complaint Free World Org:in rannekkeita (hinta 8 e, 1 e menee nuorten mielenterveystyön hyväksi). Valitusvapaan rannekkeen idea on yksinkertainen: laita ranneke jompaan kumpaan käteen ja päätä olla valittamatta 21 päivää. Joka kerta kun valitat, ranneke vaihdetaan toiseen käteen ja homma alkaa alusta. Tutkijoiden mukaan ihminen voi muuttaa ajatuksensa 21 päivässä ja lakata myös valittamasta (turhista pikku asioista).

Aionkin hankkia kyseisen rannekkeen. Vaikka itse valitan melko vähän, luultavasti vieläkin lähes päivittäin joku pikku valitus lipsahtaa huuliltani, buuuuuuu!! Jännityksellä odotan, pystynkö helposti olemaan kokonaan valittamatta tuon 21 päivää ja miltä se mahtaa tuntua! Oooh, sitä odotellessa.

Aurinkoista sunnuntaita! Tässä vielä pari kuvaa in action:

No täs mä syön tätä laukkuu, mut heti ku mutsin silmä välttää mä meinaan heittää tän kyl rattaist pihalle! Mutsilhan on toi eroon kaikesta turhasta proggis, mä vain jeesaan sitä!

No siis camoon, enhän mä mitenkään voi nukkua, kun just nyt mä haluun leikkii et mä oon pieni mummu! Sitä paitsi tää tekee ihan hyvää mutsin kärsivällisyydelle, sitä ei ookaan treenattu tälleen moneen viikkoon!