…itseeni ja siihen, että kaikki on mahdollista! Useimmiten ainakin.
Kuinka usein sinä ajattelet, että äh, ei kannata, en kuitenkaan onnistu? No emmä oikeestaan ees viitsi yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule.
Kun itselleni tulee yllämainittu hetki, lainaan tyttäreltä, 11, Lewis Carrolin kirjaa Alice Peilintakamaassa (Wsoy 2010). Sieltä, sivulta 80, luen seuraavan pätkän:
“Mutta koetapa uskoa tätä: olen täsmälleen satayksi vuotta, viisi kuukautta ja yhden päivän vanha”, sanoi kuningatar Alicelle. ”Sitä minä en voi uskoa!”, sanoi Alice. ”Etkö?”, säälitteli kuningatar. “Yritä uudestaan: vedä syvään henkeä ja pane silmät kiinni.” Alice nauroi: “Ei kannata yrittää, ei mahdottomia asioita voi uskoa.” ”Et ole kovin paljon tainnut harjoitella”, sanoi kuningatar. “Sinun iässäsi minä harjoittelin sitä puoli tuntia joka päivä. Joskus minun oli onnistunut uskoa jopa kuusi mahdotonta asiaa ennen aamiaista!”
Satunnaisia huonoja hetkiä lukuun ottamatta uskon nykyään vahvasti siihen, että mikä vain on mahdollista. Päättäväisyydellä, uskomisella ja toki omalla ahkeralla panostuksella meistä jokaisella on valmiuksia ja mahdollisuuksia yltää lähes mihin tahansa toivomaansa asiaan.
Toki jokaisen ihmisen lähtökohtainen tilanne on aina erilainen. Silti uskon, että aina on mahdollisuus valita. Ja aina on myös mahdollisuus valita toisin kuin aikaisemmin. Vaikka elämä olisi kulkenut miten tahansa, aina on mahdollisuus uuteen alkuun. Vaikka juuri tällä hetkellä. Tärkeintä on se oivallus, että oma arki ja oma elämä ovat todellakin omissa käsissä.
Jos haluat vaihtaa työtä, muuttua ihmisenä, laihtua, nousta masennuksesta, mitä vain, se on tehtävä itse. Kukaan muu ei voi meitä muuttaa. Toki ihmiset ympärillä voivat tukea ja tsempata, mutta lähtökohtaisesti jokaisen ajatuksen pitää lähteä meistä itsestämme.
Tuon oivalluksen lisäksi ykkösasia on se, että itse uskoo lopputulokseen, riippumatta siitä, mikä se on. Jos vaikka uutta duunia hakiessa ajattelee, että haenpa nyt tätä työtä, vaikka en varmasti sitä saa, veikkaan, että lopputulos on juuri se, minkä itse on jo “tilannut” ennen kuin on edes paikkaa hakenut. Jos liikuntaprojektia aloittaessaan ei sydämellään usko siihen, että voi kiinteytyä, parantaa hapenottokykyä tai saada lisää lihaksia, miten luulet, että projektin käy?
Itsestäni olen huomannut sen, että jos tulee hetki, että en usko johonkin asiaan, en oikeastaan edes viitsi täysillä siihen panostaa. Ja hällä väliä -asenteella ei taas saa kovin kummoisia aikaan.
Jos itse et usko omiin asioihisi, kykyihisi, taitoihisi, niin kuka sitten? Voisi juurikin ajatella, että miksi edes yrittää, jos on jo kerran niin varma pieleen menneestä lopputuloksesta. Kyse voi olla pelosta. On helpompi vähätellä lopputulosta tai sen merkitystä ja ikään kuin sallia itsensä epäonnistua jo ennen kuin on edes yrittänyt. Jos asia ei mene toivotulla tavalla, pettymys ja jopa häpeä eivät tunnu ehkä niin suurelta, jos ei ole asiaan alunperinkään uskonut. Ja mitä ne muut oikein minusta nyt ajattelevat? Mutta oikeasti, jos joku asia ei mene putkeen, mitä väliä. Itse mietin aina, että mikä voi olla pahinta, mitä tässä asiassa voi tapahtua, jos en saavuta toivomaani lopputulosta. Ja usein se pahin on aika pientä, mitätöntä ja jotain, mitä muut eivät ehkä edes huomaa. Tai ainakaan he eivät muista sitä enää tovin päästä.
Ja kyllä vain usko omaan itseeni ja vaikkapa asioiden järjestymiseen on ollut koetuksella. Kun riittävän monta kertaa vedetään mattoa jalkojen alta, jopa ne pienimmistä pienimmät vastoinkäymiset alkavat tuntua lähes liian rasittavilta.
Mutta tahdonko sitten luopua toivosta, vaikka vastoinkäymisiä tuleekin? No en todellakaan.
Audrey Hepburnkin sen jo tiesi: Nothing is Impossible. The Word itself says: I’m Possible!
Ei muuta kuin tavoitteita ja unelmia kohti! Kivaa keskiviikkoa.
P.s. Uusi Fit250-muutosprojekti on käynnistynyt! Minulla on ilo ja kunnia seurata noita upeita naisia heidän tiellään kohti tavoitteitaan. Tytöt ovat myös Facebookissa, jossa voit klikata heidät kavereiksi. Kurkkaa samalla myös tänne, jos et vielä ole tykkääjä!
Eka askel on tärkeä!
