Keskity siihen, mitä haluat

Siis pardon sentään, mihin nämä päivät katoavat? Tuntuu siltä kuin viikossani olisi tällä hetkellä vain maanantai, perjantai ja sunnuntai. No, ei siinä mitään, nautin joka hetkestä.

Tänään kuitenkin tajusin, että ei ihme, että on ollut hieman stressiä. Olen keskittynyt asioihin, joita en halua sen sijaan, että keskityn asioihin, joita haluan.

Siispä tässä pieni ajatus iltapuhteiksi:

Odota sitä mitä haluat, älä sitä, mitä et halua. 

Noin yksinkertainen neuvo, mutta aijjettä sentään, miten vaikeaa se onkaan pitää mielessä.

Hyviä ajatuksia itse kullekin!

Ja keskitytäänpäs nyt sitten kauneuteen, iloon, onnellisuuteen ja kaikkeen hyvään!

Arvonta! Voita unelmiesi elämä -koulutus!

Jos en olisi 10.6. siellä kuumailmapallossa, olisin ehdottomasti Helsingin Lauttasaaressa NLP-opistolla suunnittelemassa omaa unelmaelämääni. Kävin kyseisellä NLP-opistolla päivän kurssin viime syksynä, ja sain siitä todella paljon irti.

Nyt tässä kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sinulla on mahdollisuus päästä tuonne Unelmiesi elämä -koulutukseen 10.6. klo 10-17. Minulle nimittäin tarjottiin mahdollisuutta arpoa yksi osallistuminen lukijoiden kesken. Palkinnon arvo on 178 e.

Päivän aikana hankkiudutaan eroon latistavista ajatusmalleista ja kartoitetaan omia tavoitteita. Kuulostaa aivan mahtavalta! Kouluttajina toimivat NLP-opiston Eevi Vepsä sekä kollegani Laura Iisalo.

Lisätietoa kurssista saat täältä.

Arvontaan voit osallistua tästä hetkestä lähtien kommentoimalla tähän viestiin. Kerro viestissä, mitä sinun unelmiesi elämä pitää sisällään.

Arvonta loppuu perjantaina 1.6. klo 21. Kaikkien kommentoijien kesken arvotaan siis vapaa pääsy Unelmiesi elämä -koulutukseen.

 

 

Minne katosi rohkeus?

Ensi viikolla joudun pääsen työn merkeissä kuumailmapallon kyytiin. Olen stressannut retkestä jo tovin. Minua pelottaa nousta korkeuksiin.

Jos tilaisuus olisi tarjoutunut joitain vuosia sitten, olisin ollut aivan fiilareissani. Juhuu, joko lähdetään! Onpa mahtavaa nähdä maa ilmasta käsin!

Sitä paitsi 15 vuotta sitten olin aikeissa alkaa harrastaa laskuvarjohyppyä. Hullu minä! Vielä kolme vuotta sitten olin ilmoittautunut autokoulun prätkäkorttiopetukseen, mutta se jäi toteuttamatta, kun kiinnostus moottoripyöräilijöihin moottoripyöräilyyn vaihtui seurusteluhommiin.

Tällä hetkellä moottoripyöräkortin suorittaminen ja prätkän hankkiminen tuntuvat todella kaukaiselta ajatukselta. Vaikka omat ajotaidot olisivat kuinka hyvät, ikinä ei voi luottaa niihin muihin liikenteessä ajaviin täysin. Aina voi sattua jotain.

Tein johtopäätöksen: minusta on tullut nynny!

Tämä muutos itsessäni on tapahtunut sen jälkeen, kun tulin kolmannen kerran äidiksi. Taaperon syntymän jälkeen kaikki tasapaksu, normaali ja rutiininomainen on ollut just jees. Huomaan ajattelevani kaikesta vähän hurjapäisemmästä, että ei, eihän sellaista voi tehdä. Kun voi sattua jotain. Huonoina päivinä aiheutan itselleni harmaita hiuksia miettiessäni, mitä kaikkea, missä tahansa ja milloin vain voi sattua. En tiedä, miksi tällainen vaisto on noussut pintaan vasta kolmannen lapsen jälkeen. Taaperon kanssa toimin muutenkin hyvin eri lailla kuin siskojensa aikanaan. Pikku ruustinnamme on ollut 1,5 vuoden aikana vasta kerran yökylässäkin. En vain raaski olla ilman pientä räkänokkaa.

Minua ärsyttää pelätä ja murehtia. Tahdon olla yhtä rohkea kuin aina ennenkin.

Ymmärrän, että pelkääminen on aivan hyödytöntä hommaa ja täysin turhaa, sillä huomisesta ei kukaan meistä voi tietää. Joskus pelkoon liittyy vakava syy, mutta usein pelkäämme asioita, joita ei oikeasti edes tarvitse pelätä. Pelko lamauttaa. Se saattaa estää meitä tekemästä asioita, joita tahdomme tehdä. Se voi estää meitä menemästä paikkoihin, jonne tahdomme mennä. Se saattaa estää meitä sanomasta sitä, mitä haluamme sanoa. Se saa meidät toisinaan myös sanomaan asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Joskus pelkäämme, koska menneisyys ohjaa meitä suuntaan, joka ei auta tämän hetken käsittelemisessä.

Pelkäämme usein niin turhan takia.

Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin.

Pelko saa minut jumiin. Ja sitten alkaa ahdistaa.

Joskus siedätyshoito voi olla ratkaisu.

Buddhalaisnunna Pema Chödrön sanoo viisaasti kirjassaan Pelosta vapauteen (Basam Books 2003):

Tunnusta piilevät vikasi.

Tutustu siihen, mitä inhoat.

Auta niitä, joita et luule voivasi auttaa.

Päästä irti kaikesta, mihin olet kiintynyt.

Käy paikoissa, jotka pelottavat sinua.

Hm. Käy paikoissa, jotka pelottavat sinua.

Selvä. Ensi viikolla astun siis kuumailmapallon kyytiin ja nousen taivaalle.

Eihän sitä tiedä, vaikka innostun niin, että alankin toimittajuuden ja jumppaohjaamisen lisäksi vielä kuumailmapallon kapteeniksi! Kyllä kato kolme duunia menee siinä, missä kaksikin. (Kuva: travelplanofcappadocia.com)

 

 

Stoppi jahkailulle!

Tänään mietin aamusta lähtien, että menenkö juoksemaan, ja jos, niin mihin kellon aikaan. Ja minkä lenkin? Juoksenko rantaa pitkin vai isoa väylää, mikä on kuolettavan tylsä. Puenko pitkien trikoiden pariksi juoksutakin vai selviänkö t-paidalla? Vai tarkenisikohan siellä ehkä juoksucapreissa?

Iltapäivällä päätin jo, että en mene. Olin päätökseen tyytyväinen noin viisi minuuttia. Sitten en saanutkaan yllättäen rauhaa ajatukselta. Hm, jos sitten kuitenkin menisin?

Iltasella minulla paloi käämi itseeni. Vaihdoin juoksutrikoot jalkaan, latasin uuden pumpin iPodiin ja lähdin laittamaan jalkaa toisen eteen.

Kyllä kannatti. Hieman painoi jaloissa ja pakarassakin oli jotain tuntemuksia eilisestä Bodypumpista, mutta muuten juoksu sujui suht lennokkaasti. Mieli kirkastui, se oli tärkeintä.

Illalla sitten taaperoa nukuttaessani pohdin sitä, kuinka paljon hukkasinkaan tänään aikaa sen miettimiseen, että käynkö juoksemassa vai en. Ei helvetti sentään. Elämässä on paljon muutakin tärkeämpää kuin miettiä mitä mahdollisesti aikoo tehdä tulevaisuudessa.

Joskus vain on olo, että pitäisi tehdä jotain juuri nyt, mutta sen tekemistä lykkää mahdollisimman pitkälle. Toteutan tätä itse jopa deadlinepäivinä. Kun vielä pitäisi viimeistellä jotain kirjoittamaani artikkelia, niin minäpä alan kuurata kylpyhuonetta. Ööö?

Ja silti se tekemätön asia velloo mielessä koko ajan. Ja jos sen lopulta jättää tekemättä, voi iskeä morkkis. Ja sehän ei kannata, ei sitten ollenkaan. Tosin työasiat olen aina hoitanut loppuun asti. Vielä ei ole sukkalaatikon järjestäminen vienyt voittoa työasioilta!

Yksi suosikkisedistäni, Eckhart Tolle kehottaa, että sen sijaan, että potisimme huonoa omatuntoa, tulisi asia tehdä joko nyt heti tai sitten vain nauttia olosta ja laiskotella täydellä antaumuksella. Hieno elämänohje! Ja varmasti kannattavampi kuin se, että pilaa päivänsä jahkailemalla.

No niin, tässä itselle luomani sääntö numero yksi: ajattelen asiasta positiivisesti. Silloin sen tekeminen ei ota päähän.

Mietin myös, että lopputuloksen visioiminen olisi saattanut auttaa lenkkipäätöksen teossa. Olisin vain rehdisti pohdiskellut sitä, mitä hyötyä siitä on, että lähden juoksemaan. Kun olisin kelaillut lopputuloksen aiheuttamaa ylihyvää fiilaria, asian tekemään lähteminen olisi muuttunut hauskemmaksi. Ja tietenkin olisin voinut kuvitella mielessäni vaa’an lukemia hieman nykyistä keveimpinä ja itseäni ihan supersporttisena megabeibenä uu jeah.

Ehkä vain nyt lopetan jahkailun ihan kaiken suhteen ja alan taas noudattaa vanhaa, hyväksi havaitsemaani neuvoa: Tee kaikki se tänään minkä voit.

Päivän motivaatiokuva:

Juu katoku ilmasii lounait ei oo eikä tällanen badi tuu sillä, et istuu sohvalla ja miettii, et urheileeks vai not. (Kuva:Nike)

 

 

Etsin haastateltavia

Toimittaja töissään täällä hei. Alkaa olla paniikki, kun pian pitäisi olla valmista.

Löytyisiköhän blogini kautta?

Etsin aikakauslehteen haastateltavaksi hiljattain synnyttäneitä äitejä, jotka tahtovat liikunnan avulla päästä hyvään kuntoon ja myös päästä eroon raskauden aikana syntyneistä vaivoista. Etsiskelen synnyttäneitä äitejä joilla on esimerkiksi a) ongelmia selän kanssa b) ongelmia lantionpohjan kanssa (esim. monikkoäiti tai imukuppisynnyttäjä) c) tarve painonpudotukseen.
Tällä kertaa toivon, että haastateltavat olisivat pk-seudulta. Juttu myös kuvataan ja äidit saavat vinkkejä liikunta-alan ammattilaiselta.

Lisäksi etsin ihmisiä, jotka ovat löytäneet rakkauden liikunnan parista! Oooooooh! Tämäkin juttu kuvataan. Ihania, hikisiä rakkaustarinoita kaipailen!

Nyt käräyttäkää kaikki sopivat kaverinne. Ok?

Meiliä voi laittaa jenny AT jennyhenriksson.com

Kiitos jo etukäteen!

 

 

Koukuttava Bodypump (82)

Tänään vedin ekaa kertaa uutta pumppia. Jo illalla oli sellainen olo, että oooo pääsispä taas. Olen ihan fiilareissa. Uusi ohjelma on mahtava! Kaikki treenisalille, eikö.

Lauantaina käväisin nimittäin tuurausten jälkeen Bodypump 82 -ohjelman jatkokoulutuksessa. Olin aika puhki jo sinne mennessäni ja eväätkin olivat jääneet vähille, mutta yllättävän hyvin jaksoin vetäistä toisen pumpin samana päivänä. Ihastuttava ruotsalaiskouluttaja, jonka nimeä en muista sekä vaasalainen Pia, joka on tuttu monista jatkokoulutuksista, jaksoivat valaa ainakin minuun innostusta. Jatkokoulutusten parasta antia on uuden ohjelman lisäksi muuten se, että niissä tapaa aina paljon ystävä- ja tuttavakollegoja.

Mutta entä se uusi pumppi sitten! Se on huikea! Olen ohjannut Bodypumpia jo 41 ohjelman verran, enkä ole vähään aikaan innostunut näin paljon uudesta treenistä. Jokainen biisi nyt ei vain voi miellyttää, mutta tässä sarjat jotenkin kolahtivat. Osaan biiseistä, kuten kyykkyyn, hauikseen, rintaan, hartiaan ja selkään kannattaa lisätä painoja, jotta varmasti tuntuu. Kuntopiirimäinen ojentajatreeni on ihan mahtava. Erityisen fiiliksissä olen ojentajapunnerruksista, rakastan niitä! Ja se toinen kyykkybiisi on ihan järisyttävä, loppusuoran hypyt saavat kyllä kaikki mehut irti jaloista ja täytyy sanoa, että syke nousi kiitettävästi. Suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan.

Vetäisin jo tänään uuden ohjelman, mutta suoriuduin siitä yllättävän onnistuneesti. Ainoa selkeä moka tapahtui hartiassa, kun hups, biisi vain loppui yllättäen, vaikka pystypunnerruksia oli jäljellä vielä 8, ohhhhhoh. Uusi ohjelma luo aina jännitysmomenttinsa, ja tällä kertaa tuntui siltä, että oli aivan kauheasti muistettavaa.

Juoksemassa en käynyt koko viime viikkona, mutta muuten liikuntasaldo oli positiivisen puolella. Neljä Bodypumpia ja kaksi sisäpyöräilyä. Kuten näette, todella yksipuolista. Tarttis tehdä jotakin! Odotankin jo innolla Bodycombat-koulutusta, jonka pariin pääsen ahertamaan parin viikon päästä. Odotan myös kuun vaihdetta, jolloin aion palkita itseni parilla uudella treenitopilla. Uudet kuteet tuovat järkyttävästi motivaatiota treeneihin.

Huomenna lenkille!

Tässä vielä päivän motivaatiokuva:

Oooooh! Vähän vielä saa kyykätä, että jalat näyttävät (taas) tältä. (Kuva: Nike)

 

Minun ihoni on minun

Jännä, miten ulkonäkö voi ärsyttää toisen ihan kierroksille.

Tänään olin ensimmäistä kertaa liikkeellä lyhythihaisessa paidassa ja fiilistelin kesää Kalliossa taaperon nukkuessa vaunuissa päiväuniaan. Vaikka hihat ovat olleet lähes tehtynä jo monta vuotta, silti kesän koittaessa ujostuttaa. Naureskelinkin mielessäni, että Kallio on hyvä paikka antaa itselleen siedätyshoitoa, sillä joka toisella vastaantulijalla on tatuoitu vähintään toinen käsi. Ei siis ole pelkoa, että olisi jotenkin erikoinen näky katukuvassa.

Kävin ensin kirjastossa lainaamassa luettavaa ja sitten suuntasin Karhupuistoon nauttimaan kesästä. Kysäisin noin viisikymppiseltä mieheltä, oliko hänen penkillään vapaata ja istahdin alas. Vaihdoimme muutaman sanan. Lueskelin kirjaa toista tuntia ja samalla odotin kahta vanhempaa tytärtäni kouluistaan saapuviksi. Taapero nukkui vaunuissa ja väki vieressäni vaihtui. Vanhempi pariskunta keskusteli omiaan, mutta pariskunnan naisen kanssa juttelimme tovin vaunuista pilkistävistä jaloista ja niiden omistajasta.

Aurinko paistoi. Luin lisää. Tarkkailin ihmisiä. Oli ihan mahtava fiilis. Elämä tuntui hetkellisesti niin ihanalta, että mietin, ettei se voisi olla parempaa. Tyttäreni saapuivat ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Kävelimme pois puistosta, kun kuulin takanani äänen. Ai kauhee totakin naista, kamalan näköinen. Käännyin, ja näin noin kuusikymppisen siististi pukeutuneen miehen osoittelevan minua silmät suurina. Hän istui penkillä itseään reilusti vanhemman rouvan kanssa, oletan, että nainen oli hänen äitinsä. Nainen istui hiljaa ja mies jatkoi päivittelemistään.

Tunsin, miten kiukku ja pettymys kuohahtivat sisälläni. Pysähdyin ja sanoin miehelle, että ai kauhee, pitäisikö sun vähän laihduttaa. Miehellä oli näyttävä kaljamaha, jota siinä sitten typeränä osoittelin. Taisi olla arka paikka sedälle, sillä siitäpä hän sitten vasta innostui. Me jatkoimme jo matkaamme kun hän huusi vielä kovaan ääneen perääni, kuinka olen yhteiskunnan elätti ja epäkelpo kansalainen ja kumma kun minun näköisten ei tarvitse vaivautua edes töitä tekemään ja jotain painokelvotonta.

Ai että sentään, kylläpä tuli huono mieli. Mahtifiilikseni oli poissa ja kyllä voin kertoa, että pikkuisen keitti. Näin se taas nähtiin, miten voimakkaat tunteet todella tarttuvat. Olin todella pahalla päällä seuraavan tunnin ajan.

Minua harmitti lasteni puolesta, että he jälleen kerran joutuivat kuulemaan, kun joku ventovieras arvostelee ulkonäköäni. Eniten ärsyynnyin itseeni, että alennuin miehen kanssa samalle tasolle ja provosoiduin hänen kommenteistaan. Uskon, että mies oli niin epävarma tai vähintäänkin sisäisesti niin epätasapainossa, että hänen piti purkaa pahaa oloaan vaikka sitten ulkonäkööni. Minun olisi pitänyt olla meistä se fiksumpi osapuoli, pysytellä hiljaa ja vain kävellä pois. Eihän minun tarvitse todistella valintojani kenellekään. Minua kuitenkin vatutti suunnattomasti se, että joku täysin ulkopuolinen ottaa asiakseen kommentoida ulkonäköäni. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt olla välittämättä hänen mielipiteestään, johon hänellä totta kai oli oikeus.

Jos olisin istunut pyörätuolissa, jos minulla olisi ollut mustan tukan sijaan punaiset hiukset, jos käteni olisivat olleet tatuointien sijaan palovammojen peitossa, jos olisin ollut lyhytkasvuinen, jos minulla olisi ollut naamassani akne, jos olisin ollut sataviiskytkiloinen, olisiko mies silloin ottanut asiakseen kommentoida ulkonäköäni? En tiedä.

Ymmärrän sen, että kun olen ottanut runsaahkosti tatuointeja, ne voivat herättää huomiota. En kuitenkaan mielelläni puhu niistä, sillä en ikinä juuri edes ajattele niitä. En ymmärrä sitä, että joillekin ihmisille tatuointini tarkoittavat sitä, että he saavat luvan unohtaa käytöstavat, arvioida ulkonäköäni ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä. Oikeasti olen jo kauan ollut lähes immuuni sille, että ihmiset tuijottavat, mutta yhä edelleenkin voin kertoa, että ulkonäköni negatiivinen kommentointi loukkaa minua. Se tuntuu ikävältä. Vaikka minulla on paljon tatuointeja, minullakin on tunteet. En tietenkään halua miellyttää kaikkia, mutta en myöskään tahdo kuulla, jos jonkun mielestä olen sitä tai tätä.

Kyllä, saatan vahingossa itsekin tuijottaa jonkun toisen ihmisen poikkeavaa ulkonäköä hetkellisesti, mutta en ikinä uskaltaisi arvostella ketään päin naamaa. Pyrin olemaan arvostelematta myös selän takana. En menisi ikinä tivaamaan keneltäkään, että miksi hän näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei.

Tatuoinnit vain tuntuvat häiritsevän joitain ihmisiä. Epäilen, että se johtuu siitä, että silloin “erilaisuus” on itse aiheutettua. Tiedän, että meillä kaikilla on asioista ja ihmisistä oma mielikuvamme, mutta on typerää luokitella toinen vain sen perusteella, miltä hän näyttää.

Usein toisessa voi ärsyttää jokin sellainen, mikä itseltä puuttuu.

Peräkammarin pojalta taisi puuttua rohkeus.

Rohkeus olla oma itsensä.

Aion pukeutua lyhythihaiseen vastaisuudessakin. Jos joku ei kestä sitä, pysyköön kotonaan.

 

Tunteet tarttuvat

Nyt siitä on mustaa valkoisella! Olisin tosin voinut kertoa vastaavista kokemuksista myös itse, mutta kukaan ei kysynyt.

Huomasin Hesarissa uutisen, jossa kerrottiin, että voimakkaat tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen. Tieto pohjautui suomalaistutkimukseen. Jutussa kerrottiin, että kun kaikille ryhmän jäsenille tarttuu samanlainen tunnetila, heidän aivonsa ja kehonsa käsittelevät ympäristöä samalla tavalla. 

Tuli heti mieleen vanha sananparsi joukossa tyhmyys tiivistyy, heh.

No joo, totta puhuen kannattaisi kuitenkin mieluummin muistaa tartuttaa toisiin iloa kuin tyhmyyttä. Ikävä kyllä myös negatiiviset tunteet tahtovat tarttua, vaikka pyrkisi kuinka pysymään coolina. Mitä läheisempi ihminen, sitä vaikeampi itselläni voi olla provosoitumatta toisen huonotuulisuudesta. Minä tiedän, sillä asunhan teinin kanssa, joka toisinaan voi olla melko kiukkuisella tuulella. Ei ehkä ihme, sillä olenhan rakkaan teinityttäreni mielestä ehkä kaupungin ainoa 34-vuotias kalkkis, joka siis vain ei tajua.

Toisen tunteisiin suhtautuminen vaatii siis itseltäni rutkasti harjoitusta. Vaikka tiedän, että toisen tunteista johtuvien omien tunteidenkin pitäisi antaa tulla ja mennä.

Mutta oikeasti, tämä tutkimustulos on aika ihana.

Mitä jos huomenna tänään teemme kaiken iloisena ja leveästi hymyillen, ja tartutamme samalla hyvää fiilistä jokaiseen tapaamaamme ihmiseen! Voi olla, että maailma muuttuu heti paremmaksi paikaksi.

Jos kuitenkin kohtaa sellaisen pahantuulisen tyypin, on ehkä hyvä muistaa se, että me kaikki elämme omaa elämäämme juuri sillä omalla polulla. Toinen tuskin on juuri samalla kohtaa kuin me.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia.

Käännetään kiukku iloksi omalla käytöksellämme. Ja tartutetaan sitä iloa, ihan pirusti.

Ei voi olla muuta kuin iloinen, kun on niin ihanaa, lämmintä ja k e s ä!!

 

 

Leppoisaa retkeilyä

Onpas taapero pitänyt minut kiireisenä! On ollut ihan mahtavaa hengata hänen kanssaan ulkona, kun on niin upeat ilmat.

Tiistaina retkeilimme Porkkalanniemellä. Sinne päästyämme rattaista hajosi rengas ja lopulta emme oikein löytäneet avomerta. Tai sitten sinne ei päässyt rattaiden kanssa. Tuli kuitenkin käveltyä vehreässä metsässä. Ei sentään satanut. Aurinko alkoi nimittäin paistaa vasta, kun olimme autossa matkalla kotiin. Eväsviinerit söimme parkkipaikalla. Tie oli kovin mutkainen. Kotimatkan sitten kruunasikin matkapahoinvoivan taaperon megalomaaniset oksennukset syliinsä, turvaistuimeen ja auton takapenkille, juuri kun olimme mahdottomassa paikassa pysähtymistä ajatellen keskellä Hangontien tietöitä. Että sellainen rentouttava retkipäivä.

Ajatus on tärkein.

Illat sitten ovat kuluneet työjuttuja naputellessa, haastateltavia etsiessä ja haastatteluaikoja sopiessa. Nyt on tulossa niin kiinnostavia juttuja jälleen, että voijettäsentäs! Erityisesti lämmittää mieltä, että Kodin Kuvalehden uusperhejuttu on ollut kovin tykätty.

Eilen kirjoitin Hidasta elämää -sivustolle puhetavan merkityksestä.

Tänään pääsen taas polkemaan, ah, 75 minuutin sisäpyöräilysessio odottaa.

Ihanaa päivää kaikille! Nautitaan auringosta nytku, ei sitku!

Pakollinen kenkäkuva, terveisiä Porkkalanniemeltä.

 

Hetki itselle

Olin tänään työkeikalla Vuosaaressa Villa Solvikissa. Sitä ennen minulla oli tovi luppoaikaa, joten arvatkaapas, mitä minä tein.

No en sitten yhtään mitään!

Villa Solvik se sieltä pilkottaa.

Istuin hiekkarannan kupeessa olevilla rappusilla ja suljin silmäni hetkeksi. Kuuntelin leikkivien lasten kiljahduksia ja hengitin sisään meren tuoksua. Annoin auringon tehdä pisamia kasvoilleni. Ah!

Voi pojat, että minä nautin. Olo oli kuin Las Palmasissa.

Tovi itselleni.

Kun on kesä, kun on lämmin. Maailma on silloin parempi paikka olla ja hengittää.

Tehokas toimiminen voi alkaa siitä, että ei tee mitään. On vain läsnä. 

Hetki tuntui arvokkaalta, tosin ohikiitävältä.

Hetken päästä löysin itseni räpläämästä facebookia kännykällä.

Maailma, joko kaipasit minua? En ollut kaukana. Olin hetken aatoksissani.

Kyllä se on uskottava, kesä on täällä.

Suosittelen kuitenkin, kokeilkaapa olla tekemättä mitään. Joka päivä puoli tuntia.

Jos minä onnistuin olemaan duracellpupuloimatta, kyllä se sujuu sinultakin.