Monthly Archives: February 2012

Kuusi-nolla

Posted on by

Vähän on olo, etteivät tämän viikon tunnit tahdo riittää, mutta taotaan nyt, kun rauta on kuumaa. Hyvä fiilis siitä tosin tulee, että on haluttu työrintamalla. Ja näinhän tämä friikun elämä kulkee, ensin on seesteisempää ja sitten taas viedään kuusi-nolla. Mutta minä nautin. Joka sekunnista. Mahtavaa, kun intoa riittää taas työhön ja ohjaamiseen. Se johtuu siitä, että yksivee nukkuu taas.

Kyl! (Kuva netistä)

Jumppatuurauksia en ole kyllä uskaltanut ottaa tälle viikolle, kun sunnuntaikin menee kurssilla. Treenaamaan pitäisi päästä, mutta ulkona juokseminen ei houkuttele katastrofaalisen lumitilanteen vuoksi. Ehkä jumppaan huomenna kotona, olenhan tekemässä uusia kotijumppasarjoja Fit-lehteen, ja liikkeitä pitää vielä testailla ja hioa.

Odotan kyllä innolla kevättä ja sitä, että pääsen taas ulos juoksentelemaan. Minulla on tapana kuunnella musiikkia aina, kun juoksen. Uudessa Fit-lehdessä on muuten juttuni treeniin sopivista kuulokkeista, vilkaiskaahan. Itse tykästyin eniten vartavasten henkilökohtaisesti juuri minun pikku korviini (ja tämä on totta, korvakäytäväni olivat kuulemma erityiskapeat, hih, meriitti kai sekin) valmistettuihin Orelon kuulokkeisiin. Oli muuten jännä hetki se, kun istuin vilkkaasti liikennöidyllä Hämeentiellä sijaitsevassa putiikissa silikonivalut korvissani enkä kuullut mitään. Aivan kuin taivaassa olisi ollut, ainakin näin kolmen mekastavan lapsukaisen äidin näkökulmasta. Silikonivalumuotit lähetettiin sitten Saksaan. Paluupostissa tulleet kuulokkeet istuvat korvissani niin tiiviisti ja täydellisesti, että saan olla varovainen, etten jää mopon alle Kauklahdenväylällä. Korvien kannaltakin ne ovat muuten oivalliset, sillä musiikkia ei tarvitse tykittää niin täysillä, kun ulkomaailman äänet eivät pääse läpi.

Itse asiassa pääsenkin jo aikaisemmin juoksemaan kuin keväällä, kun osallistun tässä kuussa Adidaksen tilaisuuteen olympiastadikalla. Oletteko muuten huomanneet, että Facebookiin on perustettu sivu Stadikan pelastamiseksi, sehän on päässyt rapistumaan huonoon kondikseen. Kannattaa käydä tykkäämässä Stadikkatalkoista. Minulla ja stadikalla on pitkä ja kiihkeä suhde, kävin siellä treenaamassa jo ihan junnuna, jolloin harrastin muun muassa karatea ja ju-jutsua. Stadika on yksi stadin maamerkeistä ja myös viehätyn sen ajan muotoilusta ja arkkitehtuurista.

Harkitsen tänä keväänä puolimaratonin ottamista tavoitteeksi. Olisi mahtavaa saada juoksuseuraa, anyone? En usko puolimaran tuottavan ongelmaa, kulkihan Naisten kymppikin viime vuonna lähes kylmiltään ja kepeästi alle tunnin. Tuolloin olin vaalea, tuhdimmassa kunnossa kuin nyt ja juoksupäivän aamun kruunasi se, etten mahtunut sponsoritrikoihini! Hahahahaha! Voitteko kuvitella! Minua naurattaa vieläkin. Sehän on hyvä taito, että osaa nauraa itselleen, eikö? Nauroin makeasti myös silloin kerran, kun jumppahousuni tarrautuivat kesken ohjaamisen stereoräkkiin ja repesivät.

Piti vielä tehdä töitä, mutta silmät tuntuvat väsähtäneiltä. Tämä tyttö taitaa käpertyä sohvalle, katsoa roskaa telkkarista ja sitten painella koisimaan.

Hyvää yötä!

Sisäpyöräilyohjelmaa väsäämässä

Posted on by

Terveisiä Bodypumpista. Aamun kirjoitin työhuoneella ja iltapäivällä kävin ohjaamassa. Hienosti jaksoin, kiitos eilisen vapaapäivän. Viime viikolla tulikin sisäpyöräiltyä 7 tuntia ja Bodypumpia vedettyä 4 tuntia. Tänään jaksoin pumpissakin vetää taas isommilla painoilla, tosin raskautta edeltäviin painoihin on vielä matkaa.

Nyt alan väsätä uutta Spin75-ohjelmaa. Vaikka taannoisessa koulutuksessa, johon osallistuin, puhuttiin spinningtunnin flowsta ja siitä, etteivät biisit saisi liian jyrkästi vaihdella, olen hieman eri mieltä. Ja siitä huolimatta lähes joka tunnin päätteeksi saan kiitosta nimenomaan musiikista jopa useammalta tyypiltä. Toki flowfiilis olla pitää, mutta liikaa saman genren musiikkia tuntuu tylsältä ja pitkästyttävältä. Minun mielipiteeni.

Viime ohjelmassa mukana oli muuten muun muassa Mustasch (ruotsalaista heviä), Emelie Sande (ihan huippumiksaus Daddy-biisistä), Astrix (kunnon trance-tykitystä), Against Me! (punkahtavaa vaihtoehtomusiikkia), Skid Row (takatukkaheviä 90-luvulta), Rammsteinia (takuuvarmasti toimii spinussa), Lord Estia (kotimaista hoppia) ja Donkeyboyta (yksi pakollisista radiohiteistä) ja 3 Doors Downia (aikuisrokkia).

Nyt ohjelmaan pääsevät ainakin Lana Del Ray (lähes rakastan häntä), Slipknot (sopivan roisia menoa), Mustasch (uusi levy on tullut ulos), Astrix (trancea, joka vain pakottaa jaksamaan), Rihanna (pakollinen radiohitti), jotain ruotsalaista ja jotain suomalaista. Tykkään monesti hankkia iTunesista remixauksia, jotta tutuissa biiseissä olisi jotain uuttakin.

Ohjaajana olen melko tiukka täti. Arvostan sitä, että ihmiset tulevat tunneille tosissaan treenaamaan, olivat he sitten konkareita tai ekakertalaisia. En käsitä sitä, että jotkut tulevat ryhmäliikuntatunnille vaihtamaan kuulumisia kaverin kanssa tai muuten vain hengailemaan tai tekemään omia juttuja. Toki jokin liike voi olla esimerkiksi vamman tai vaikkapa raskauden vuoksi mahdoton tehdä ja silloin sen voi luonnollisesti korvata toisella liikkeellä, mutta että jos koko ajan duunataan omia kuvioita, se tuntuu oudolta. No, harvassahan nämä tällaiset, mutta kaikkea on tullut nähtyä 12 vuoden aikana.

Vaikka tykkään pitää tunneillani jöötä ja asiakkaat ruodussa, en kuitenkaan unohda huumoria, vaikka välillä se on puhtaasti tahatontakin. Viime viikolla nauratin porukkaa kehottamalla kuuntelemaan jenkkibändi +44:sen biisin kertosäettä huolellisesti ja polkemaan aina vain kovempaa:

I’ll be there when your heart stops beating
I’ll be there when your last breath’s taken away

Hauskaa pitää olla, vaikka kovaa treenaisikin. Ja vähän hullu saa olla, muttei tyhmä.

Liikunnan iloa!

 

 

 

 

Niin maanantai!

Posted on by

Kyllä maanantaiaamu voi olla niin maanantaiaamu. Piti hankkia koululaisille bussiliput, sillä asuessamme Espoossa (not for long) ja lasten käydessä koulua Helsingissä kumpikaan kunta ei kustanna seutulippuja. No, enpä sitten tiennyt viikonlopun ruokaostosten jälkeen paljonko tililläni on rahaa näin ah aina niin armottomassa loppukuussa, joten meninpä automaatille tarkistamaan. Ja kas, sehän ei tietenkään toiminut. Siirryin kuitenkin jonottamaan lippuja R-kioskille, jossa yläasteikäinen poika osti tikkaria eikä myyjä saanut laitteellaan tikkarin koodia luettua. Ja jono kasvoi. Ja kasvoi. Ja kasvoi. Kun tuli vuoroni, kysyin myyjältä, voisiko hän ensin veloittaa bussilippurahan kortiltani, sillä enhän tiennyt, onko minulla rahaa, koska automaatti ei toiminut. Myyjä tikkariepisodista ärsyyntyneenä tiuskaisi minulle, että ei onnistu ja minä pankkiautomaatin toimimattomuudesta vattuuntuneena vastasin takaisin, että no kuule aivan sama, on rahaa jos on, ja jos ei, niin sitten ei. Sellaisella ylikireällä äänellä, tiedättehän. Olen sellaisen äänen tuottamisessa todella hyvä, ikävä kyllä.

Onneksi sain koottua itseni ja myyjäkin ehti rauhoittua. Oli rahaa. Sain bussiliput. Sanoin kiitos. Lapset pääsivät kouluun. Tässäpä vain taas oiva osoitus, että se tarttuu, se paha tuuli. Pienikin tiuskaisu voi aiheuttaa ketjureaktion. Ja että jos elämäsi on juuri sillä hetkellä aivan syvältä, olet pahalla mielellä jonkun muun tekosista tai joku juttu ei vain yksinkertaisesti onnistu, se ei luultavimmin ole sen seuraavan kohtaamasi ihmisen vika.

Mutta jos jotain huonoa, niin myös hyvää. Yhtä lailla se tarttuu se hyvä tuulikin. Ja jokainen meistä voi valita, millaista fiilistä toisille tahtoo levittää.

Olisi vain heti pitänyt minunkin pysyä siinä iloisessa asenteessa, eikä lähteä mukaan toisen harmitukseen. Mutta sepä vain on välillä niin vaikeaa, erityisesti maanantaiaamuna. Silti huomaan itsessäni kehitystä. Toisen mielialoista projisoitumisen välttäminen on aina vain helpompaa. Vaikka ensin alkaa keittää, keittoaika on jatkuvasti lyhyempi, lyhyempi ja lyhyempi. Että toinen voi tehdä mitä vain, ja minä vain hengähdän ja ajattelen, että tämä on vain tunne. Että minä voin tuntea myös toisin, minun ei tarvitse ärsyyntyä tästä. Aaaaaaaaaaah se on ihanaa se, ihan parasta.

Muuten onkin superhyvä mieli. Tämä viikko on täynnä treeniä, töitä ja vuokra-asunnon etsintää.

Tästä onkin tulossa todellinen muutosten kevät. Hyvä niin, otan kaiken vastaan innoissani juuri sellaisena kuin se tuleekin. Tiedän, että tämä kaikki on tarkoitettu juuri minulle. Kaiken merkityksen ymmärtää kyllä, jos ei tällä hetkellä, niin tulevaisuudessa.

Kuva: www.48days.com

 

 

 

Kohubloggaajan kootut paljastukset

Posted on by

Ja taas sain tunnustuksen! Ooh, olenpa nyt vallan suosittu, tuntuu kivalta. Tällä kertaa minut haastoi kertomaan seitsemän randomfaktaa itsestäni ihastuttava Mia, joka kirjoittaa Villa Hedda -blogia. Hauskaa on se, että meillä on hänen kanssaan yhteisiä tuttuja, mutta emme ole ikinä tavanneet. Villa Hedda kertoo talonrakennusprojektista, ja vaikka minä olen hyvin kaukana talonrakentajasta, käyn silmäilemässä projektin etenemistä ja Mian ihania sisustusvinkkejä. Käykää kurkkimassa!

Aim lavli!!

Ja ne faktat sitten:

1 En kykenisi ikinä talonrakennusprojektiin, ja vaikka haaveilen talosta meren rannalla, taidan silti olla kerrostaloihmisiä. 17 vuotta omakotitaloasumista lapsuudessa ja nuoruudessa riittävät minulle. Sitä paitsi en vieläkään tiedä missä tahdon asua, joten senkin vuoksi rakennusprojekti olisi hankala. En viihdy Espoossa enää lainkaan, jossa nyt asumme. Kaipaan takaisin Alppilaan, Linnanmäen kupeeseen, kantakaupungin sykkeeseen. Sinne missä spårat kolistavat ja on kaikenlaista elämää.

2 Eikä mikä tahansa kerrostalokaan kelpaa. Hah, kuulostanpa nirsolta. Nyt asumme vastavalmistuneessa kerrostalossa, mutta minä kaipaan niriseviä lautalattioita, leveitä ikkunalautoja, epäkäytännöllistä pohjaratkaisua ja vanhan talon tuoksua ja tunnelmaa.

3 Liikunta on ollut minulle ykkösharrastus lapsuudestani lähtien (viime vuotta lukuunottamatta). Viimeiset 18 vuotta olen vannonut ryhmäliikunnan nimeen, jota olen myös itse ohjannut reilun 12 vuoden ajan. Olen opiskellut myös liikunnanohjaajaksi, tosin en aivan valmistunut, sillä tahdoin vain jumpata ja hikoilla salilla, en työntää kuulaa tai juosta aitoja. Olen valmistunut FAF Personal Traineriksi.

4 Nuorempana tahdoin muuttaa ulkomaille ja vietin vaihto-oppilasvuoden Saksassa 16-vuotiaana. Sitten kun sain esikoiseni, haave vain jäi, mutta Berliiniin muutto kiehtoo minua edelleen. Ehkä sitten, kun kuopuskin on saatettu säädylliseen ikään ja hän pärjää jos ei yksin, niin sisäoppilaitoksessa, heh.

5 Viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana elämäni on muuttunut hurjan paljon: irtisanouduin vakituisesta työstäni, ryhdyin freelanceriksi, aloin seurustella, menin naimisiin ja vaihdoin osittain nimeäni, sain ihanan lapsen, myin Alppilan-kotini ja muutin kahdesti, lopulta Espooseen. Sitä ennen olin ollut hyvinkin tasainen luonteeltani, seurustellut 14 vuotta saman henkilön kanssa, asunut vuosia samassa asunnossa, ollut useamman vuoden töissä samalla alalla ja vain kahdessa eri lehdessä. Vaikka paljon tapahtui, olen yhä sitä mieltä, että kyllä kannatti. Kaikki tämä on johtanut siihen, millainen olen nyt. Olen myös kiitollinen kaikista ihanista uusista ihmisistä, jotka ovat viime vuosien tai kuukausien aikana astuneet elämääni.

6 Aion päästä kesällä yliopistoon. Minulla on haaveenani toimia vanhoilla päivilläni erään ammattikunnan eräässä virassa, joita on käsittääkseni vain 16 Suomessa tällä hetkellä. Vaikka aion opiskella ja tehdä töitä saman aikaisesti, toivon valmistuvani sinä vuonna, kun täytän 40.

7 Minusta on hassua ja kummallista, että nyt pian 35-vuotiaana minusta tuntuu täysin samalta kuin aina. Toki olen kypsempi, fiksumpi, ajattelevaisempi ja varmasti värikkäämpi ja enemmän läsnä oleva persoona kuin parikymppisenä, mutta silti kuvittelin silloin tämänkin iän (34) erilaiseksi. Ajattelin, että sen ikäisenä ollaan jo vähintäänkin toinen jalka haudassa ja elämä on jo eletty. Hahahahaha!! Makeat naurut!! Minusta nimittäin tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmalta minä itse ja oma elämäni tuntuu. Ihanata.

Haasteen heitän eteenpäin tyypeille, jotka ovat astuneet kulkemaan tätä taivalta kanssani viime aikojen kuluessa: Olkaapa hyvät rautaa nostava ja osaava nainen Laura, wasabitukkainen ja niin cool Oi mutsi mutsi ja Huvikummun omistaja, aina empaattinen Pinja. Moni jäi puuttumaan listasta, mutta nyt meillä aletaan syödä aamupalaa, aina niin muodikkaiden haaremicollegehousujeni lahkeessa roikkuu nälkäinen yksivuotias!

Kivaa sunnuntaita!

Elämä on valintoja

Posted on by

Ja mitäs sitten tapahtuukaan, kun lasten lomaviikolle pamahtaa työrysä, jonka lisäksi olen kahminut samaan syssyyn 11 tuntia ryhmäliikuntaohjauksia? No, tapahtuu absoluuttinen blogitauko ainakin. Ja väsähtäneet etureidet. On silti ollut jännä huomata, että mitä enemmän urheilee, sitä enemmän löytyy virtaa tehdä asioita. Vaikka olen ollut toki fyysisesti väsynyt, niin olen nukkunut kuin tukki sen minkä olen kuopukseltani saanut nukkua, ja jaksanut tehdä paljon enemmän muitakin asioita. Esimerkiksi leipoa pullaa, joka oli jo ennätysmäistä toimintaa minulta. Niin ja hei, tuo treenimäärä kuulostaa ehkä suurelta, mutta ei tässä vielä pumpissa olla eikä edes kesäkunnossa 2012, mutta jostain the elämänmuutos on aloitettava. Eilen tosin tankkasin tuntieni jälkeen sipsejä ja dippikastiketta, kun en vain jaksanut tehdä mitään ruokaa.

Se on myös ollut mahtavaa huomata, etten ole lainkaan ollut stressaantunut, en ohjauksista enkä kirjoitustöistä. Jaa miksi? No kun jokainen niistä on ollut minulle mieleinen. Siksi.

Olen myös päässyt halipaijaamaan pääsykoekirjoja ja saanut aivan mahtavia lukuvinkkejä, kun kyselin niitä Facebookissa. Erityisesti miellyin yllättäen monenkin ehdottamaan “Keskity sisällysluetteloon” -ohjeistukseen, mutta onhan tässä aikaa vielä kolme kuukautta, joten ehdin kirjat lukea hyvin moneen kertaan.

Nyt vain tapahtuu ihan tosi paljon asioita: omia ja muiden projekteja, joissa saan olla mukana. Sen lisäksi olen tehnyt henkilökohtaisia päätöksiä muutamassakin asiassa. Pitkään mietin, olisiko luovuttaminen ja sen myöntäminen, että on tehnyt virheen tai mahdollisesti jopa useammankin, merkki tyhmyydestä. Tulin siihen tulokseen, että ei, vaan enemmänkin päinvastoin. Mielestäni se on merkki rohkeudesta. Jos jotkut asiat eivät tunnu (enää) omilta jutuilta, miksi pitkittää kärsimystä. Tosin kovin kauaa ei asioita kannata voivotella tai niitä pelkästään märehtiäkään. Tärkeintä on toimia ja laittaa iso pyörä pyörimään.

Oikeastihan elämässä saa ja pitääkin vähän törmäillä. Usein niistä huonoista valinnoista oppii kuitenkin aina jotain, jos ei ensimmäisellä kerralla niin ehkä toisella, heh.

Onpas sentään jännittävää tämä, jota elämäksi kutsutaan.

Kivaa lauantaita!

 

 

 

 

 

 

 

Harvinaista pullantuoksua

Posted on by

Kun illalla leipoo jättiläispullia ekaa kertaa jotain 15 vuoteen, ilahtuu, kun keskimmäinen lapsi, 10, kannustaa: Hyvin se sujuu, äiti. Niistä tulee tosi hyviä, äiti. Ihan varmasti sun pullat onnistuu, äiti. Ja viimeisenä: Harjoitus tekee mestarin, äiti. Heh.

Ei siis ole tullut leivottua kovinkaan usein, mutta lopputulos tänään oli ihan ok. Ennen bravuurini olivat muuten mokkapalat, mutta jostain syystä en vain ole saanut aikaiseksi niitäkään tehdä. Eli tässä huushollissa ei ole kovin pullantuoksuista äitiä, mutta vielä minusta kunnon Hausfrau voi kehkeytyä, kunhan tästä yhtäkkiä innostun. Siivoaminen, tavaroiden järjestely, pyykkäys ja lasten kanssa hengailu vain ovat enemmän mun juttuja kuin kokkaaminen tai leipominen. Ahdistun sotkusta, jonka keittiöpuuhat voivat aiheuttaa.

Ja mitenkäs sitten voikaan käydä, kun ilta on yhtä leipomista. No työhommathan ne saattavat jäädä tänne myöhäiseen ajankohtaan. Ei se mitään, kunhan ei käy tavaksi. Ja tiedänpä varsin hyvin, että meitä on muitakin raatajia *vilkuti*.

Eikä se edes haittaa, sillä:

Kuva: the Cool Hunter

Nyt kuitenkin pää pikku hiljaa kohti tyynyä, sillä aamulla on ohjelmassa sisäpyöräilyä, kukonlaulun aikaan!

Hyvän mielen salaisuus

Posted on by

Eikö olekin melkoista, että on yksi asia, joka auttaa vatutukseen, väsymykseen, pahaan mieleen, kiukkuun tai vaikkapa huonoon stressiin? Yksi asia, jota tehdessä pääkoppaa vaivaavat ongelmat usein ratkeavat kuin itsestään ja mieli muuttuu iloiseksi, olo energiseksi ja yleisfiilis yksinkertaisesti aivan mahtavaksi. Bonuksena tulee tietenkin rautainen kunto ja kivannäköinen kroppa.

Ja se asia on L I I K U N T A .

Tänään ymmärsin jälleen hyvin kirkkaasti, miten onnellinen sitä saa olla, kun pääsee urheilemaan säännöllisesti. Ja miten kiitollinen olen siitä, että olen terve ja saan taas treenata.

Nike Nike Nike, lempimerkkini! (Kuva: Nike Women)

Viime yö oli meidän valtakunnassamme niin vähäuninen, että aamun väsymys ja deadlinepaine saivat oloni tuntumaan tosi kurjalta. Kun ajoin ohjaamaan omaa bodypump-tuntiani Otaniemeen, olin tosi pahalla päällä. Minua otti päähän se, että en ollut saanut nukutuksi juuri lainkaan. Minua otti päähän myös se, että olin rähjännyt kotona väsymystäni ja jättänyt työjutun viime tippaan. Aargh. Minulla oli oikea sellainen superluuseriolo, tiedättehän.

No, tunti alkoi ja sain jopa väännettyä kasvoilleni hymyn, joka ensimmäisten minuuttien jälkeen muuttui ihan vilpittömäksi. Oikeasti! Tunnin hikoilun jälkeen salista poistui aivan eri ihminen kuin sinne oli mennyt. Purin kaiken stressini treeniin, joka on paljon järkevämpää kuin rähjääminen, joka tarttuu helposti muihin ja saa kaikkien päivän pilalle.

Treenimotivaatiota!! (Kuva: Nike Women)

Joskus ennen minulla oli tapana juoksennella pitkin Keskuspuistoa vaikka sitten iltamyöhällä. Se oli minun omaa aikaani, jolloin kelasin omia juttujani, luukutin iPodissa musaa ja nautin olostani. Joskus olin niin fiiliksissä että juoksin liian kauas, mutta aina jaksoin juosta takaisin kotiin. Jos päätäni vaivasi jokin asia, keksin lenkilläni siihen usein ratkaisun. Ikinä en palannut lenkiltä kiukkuisena.

Tajusin juuri tänään, että en ole pitkään aikaan ottanut tuollaista omaa aikaa urheilemalla. Ohjaaminen on kuitenkin työtäni, vaikka kovin rakasta sellaista onkin. Päätin tänään, että heti kun lumet sulavat, kaivan lenkkarit esiin eteisen kenkävuoresta ja otan jalat alleni. Viime vuosi oli muuten yhtä taistelua liikuntamotivaation löytämisessä. Onneksi innostus kuitenkin palasi, ja uskon, että tuolla viime vuodellakin on merkityksensä. Opin taas arvostamaan entistä enemmän kykyä liikkua ja tajuan nyt sen, ettei aina ole helppo saada itseään liikkeelle ja liikkumaan. Että kaikki meistä eivät todellakaan ole joka päivä liikkuvia jumppapirkkoja tai duracell-pupuja ja toisilla liikkumaan lähteminen on työn ja tuskan takana. Toivon, että ohjaajana voin motivoida ihmisiä tulemaan urheilemaan ja saamaan liikuntavaihteen päälle. Sillä lailla pysyväntyyppisesti siis!

Tällä viikolla treeniä onkin hurjat määrät, sillä olen ottanut omien tuntieni lisäksi sijaistuksia. Veikkaan, että sunnuntaina olen aika hiljaista tyttöä ja lihakset jumissa. Ja juu, viikon ohjelmassa on pelkkää bodypumpia ja sisäpyöräilyä. Tämän viikon annan vielä mennä tällä kaavalla, mutta ensi viikolla aion eksyä jonkun toisen ohjaajan tunnille. Haaveilen joogasta, pilateksesta, bodybalancesta, venyttelystä, kehonhuollosta…

Ikinä ei ole liian myöhäistä alkaa liikkua. Se on hyvä muistaa. Kuka tahansa voi aloittaa, jos ei nyt enää ihan tänään, niin huomenna. Eikä tarvitse edes odottaa ensi maanantaihin!

Juu ei valitettavasti oo meitsin jalat (Kuva: Nike)

Ilon tavoittelua

Posted on by

Viime päivinä olen selaillut Esther ja Jerry Hicksin Pyydä niin saat -kirjaa (Kustannus oy Taivaankaari). Kyseinen bestseller kertoo vetovoiman laista ja sisältää myös käytännön harjoituksia, joiden avulla voi saavuttaa haluamiaan asioita.

Kirjassa on melko paljon toistoa, liekö siksi, että oppi menisi paremmin perille. Osa sisällöstä meni itselläni hieman ohi, mutta tosi hyviä pointtejakin se sisältää. Esimerkiksi omien tunteiden käsittelystä ja ohjailusta kirjassa kerrotaan paljon.

Kaikkein tärkeintä on, että tavoittelet tietoisesti tunnetta, joka tuntuu aiempaa tunnettasi paremmalta. Erityisesti tätä ohjetta olen noudattanut ja se tuntuu toimivan. Kun ottaa päähän, ärsyttää, harmittaa tai stressaa, siitä voi päästä pois miettimällä jotain, vaikka sitten vain vähän parempaa fiilistä. Ei tarvitse heti kelata, että voi, olenpa mä onnellinen, vaan sekin riittää, että miettii, että sittenkin asiat järjestyvät ja fiilis on snadisti parempi kuin hetki sitten. Ja kun olo on hieman parempi, niin fiiliksiä on lopulta helppo hilata koko ajan pikku hiljaa parempaan suuntaan. Mitä sitten, vaikka tunnetila olisikin aluksi feikkiä. Auttaahan tekohymykin parantamaan oloa.

Jokainen ajatus, joka tuntuu pahalta, on pahasta. So simple. Tämä toimii myös päinvastoin. Jokainen ajatus, joka tuntuu hyvältä, on hyvästä! Ajatelkaamme siis hyvää.

Toinen juttu, jota olen kokeillut, on kirjassa mainittu kiitollisuuspuuska. Se sopii käytettäväksi silloin, kun vaikkapa tahtoo kohottaa hyvän olon tuntemuksia vielä paremmaksi tai tahtoo välttää kielteiseen suuntaan muuttuvia ajatuksia.

Kiitollisuuspuuskaa voit toteuttaa joko ajattelemalla tai kirjoittamalla. Etsi ympäristöstä asioita, joista pidät ja jotka herättävät sinussa myönteisiä tunteita. Kun keskityt niihin, mietit niiden hyviä, kauniita ja positiivisia puolia, myönteiset tunteet kasvavat. Mitä enemmän tunnet kiitollisuutta, sitä paremmalta olo tuntuu. Tämäkin toimii itselläni. Mitä enemmän osoittaa kiitollisuutta, sitä enemmän huomaa, että elämässä on paljon kauniita ja ihania asioita.

Ja vielä. Toiseen ihmiseen on niin helppo vaikuttaa positiivisesti. Mitä iloisempi olet, mitä enemmän toista kehut ja arvostat, sitä paremmalle tuulelle hänkin tulee. Ilo tarttuu, ja mikä voisi muka olla parempaa kuin jaettu ilo. On mahtava huomata, miten omat positiiviset tunnetilat saavat toisenkin voimaan paremmin.

Levittäkäämme maailmaan paljon iloa ja rakkautta! Niillä kun pääsee jo yllättävän pitkälle.

 

 

 

 

Uusi tukka, uusi elämä!

Posted on by

Ennen aloitin elämäni uusiksi järjestämisen aina vaatekaapeistani. Laitoin itselleni sopimattomat vaatteet kiertoon kavereille, kirpparille ja Uffiboksiin. Siivousurakan jälkeen oli aina jotenkin henkisesti puhdistautunut olo ja uudelle avoin mieli.

Nykyään minulla on vain murto-osa edellisen elämäni vaatemäärästä eikä vaatekaappejakaan ole enää montaa. Tällä kertaa en jaksanut alkaa pyöritellä kledjuja, vaan harkinnan jälkeen palasin vanhaan hiustyyliini.

Uusi (vanha) tukka, uusi elämä! Paras aikakausi pitkään aikaan on alkamassa. Tunnen sen.

Voin muuten suositella lämpimästi minun mielestäni kaupungin kivointa kampaamoa, Yess Hairia.  Olen käynyt siellä lähes 10 vuotta muutamaa pikku taukoa lukuunottamatta. Mahtava paikka, olen todella kuin kotonani siellä.

Mutta entäs sitten ne hiukset! 15 kuukauden tukkasekoilun ja kettutyttölookin jälkeen oli upea tunne saada vanha pää takaisin.

Nyt näytän jälleen tältä:

Tatuointini on tehnyt punavuorelaisen Legacy Tattoon Sailor Andy.

Kyseisen legoukkelin ostin joskus kirpparilta ja se muistutti ystävääni ja pikkuserkkuani Hannaa. Annoin legoukkelin Hannalle synttärilahjaksi ja lopulta tatuoin sen kuvan käteeni. Kerran lentokoneessa vieressäni istunut jenkkipappa tosin oli sitä mieltä, että se oli ilmiselvästi minun kuvani. Totta sekin. Nyt minä ja tatuointini olemme jälleen kuin kaksi marjaa.

 

 

Vapaa ja iloinen!

Posted on by

On kyllä ollut ihan mahtavat pari päivää. En tiedä, johtuuko energinen ja iloinen oloni kuopukseni parina yönä vetämistä kunnollisista unista (8,5 tuntia putkeen!!), päätöksestä antautua muutokselle ja ottaa vastaan kaikki se, mitä elämä antaa, vai lisäravinteesta, jota olen alkanut nauttia iltaisin. Tai ehkä vain huijaan itseäni? Uskottelen, että nyt on näin ja tämä on hyvä. Neljä hyvin erilaista vaihtoehtoa, heh. Mutta miten vain, fiilis on hyvä, mainio ja paikoin jopa erinomainen.

Eilen mieleeni pöllähti hetkellisesti tunne vapaudesta. Että hei jee, minulla on täysi oikeus ja vapaus nauttia jokaisesta hetkestäni. Minä voin tehdä asiat juuri niin kuin itse parhaaksi näen. Toki olosuhteet ja elämäntilanne (esimerkiksi vaikkapa rahatilanne, parisuhde, työn stressaavuus, sosiaalinen elämä) vaikuttavat onnellisuuteemme ja tyytyväisyyteemme, mutta muistelen, että tutkitusti vain noin 10 prosentin verran. Loput 90 prosenttia ovat omissa pikku kätösissämme. Minä itse valitsen, onko minulla tänään se ihan paras päivä ja huomenna samanlainen. Miksi valitsisin itselleni enää yhdeksikään päiväksi huonoa oloa saati sitten vatutusta? Minulla on oman elämäni onneen kaikki avaimet, ja jos jotain puuttuu, hankin sen tai olen ilman, whatever. Kyse on valinnoista. Kukaan muu ei pysty tekemään elämästäni parasta sellaista, koska kaikki lähtee itsestäni. Minä päätän.

Ei se eilinen tunne vapaudesta ollut aivan verrattavissa parin vuoden takaisen moottorikelkka-ajelun aiheuttamiin ûbermahtaviin fiiliksiin, upeaan flowhun ja siihen, että tajusin vasta jälkeenpäin, että olin vain viilettänyt pitkin meren jäätä Kemissä joka sekunnista nauttien enkä ollut kelannut mitään! Ei siis aivan niin, mutta silti havahduin hyviin viboihin, jotka minuun iskivät. Että hei, mitä jos jokainen hetki tuntuisi tältä?

Tänään kävin ohjaamassa 75 minuutin sisäpyöräilyn ja vaikka olo oli vielä hieman väsähtänyt flunssan jäljiltä, oli mahtava rääkätä itsensä aivan piippuun ja samalla nähdä, miten osa porukasta antoi kaikkensa oikeasti hymy kasvoillaan! Heillä oli hauskaa tunnillani, vaikka spinnauksesta leikki olikin kaukana! Ihan paras kiitos on nähdä ihmisten taistelevan viimeiseen jaksamiseen asti, ja vieläpä nauraen ja iloisina. Itsellänikin spinnailu tuntui tauon jälkeen niin pahalta että se tuntui oikeasti jo hyvältä. Vaikka luukutinkin biisejä 75 minuutin ajan, niin kotimatkalla autossa oli pakko kuunnella musaa täysillä ja laulaa mukana, minkä ääntä lähti. Se tunne, kun radioasemilta sattuu tulemaan hyviä kappaleita! Ah.

Tänään mietin sitäkin, että pitäisi olla enemmän tietoinen siitä, ettei elämästä ole varmuutta ikinä. En tarkoita, että elämän loppumista pitäisi pelätä, vaan enemmänkin tarkoitan, että elämää tulisi arvostaa enemmän. Jos lähtö (fyysisestä kehosta) koittaisi huomenna, voisinko rehellisesti sanoa, että olen elänyt sellaisen elämän, mitä halusin? Iloitsinko pienistä hetkistä ja näinkö vastuksissa myös sen hyvän puolen? Nautinko oikeasti vai oliko arki pelkkää eteenpäin kituuttamista? Täytyy sanoa, että en olisi omaan panostukseeni kyllä nyt täysin tyytyväinen. Voisin todeta valittaneeni liikaa, kiukutelleeni typeristä asioista, nähneeni monessa asiassa helpommin sen huonon kuin hyvän. Olisin oikeasti elänyt aika monia päiviä ilman, että olisin todella elänyt.

Elämä on oikeasti kallisarvoinen lahja, jonka saamme ja vieläpä ilmaiseksi. Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin ottaa se vastaan ja nauttia. Juuri nyt tuntuu, että se on aika yksinkertaista.