Eilinen päivä huipentui Jorvin lastenpäivystykseen, kun kuopuksen kuume ei ottanut laskeakseen. Saimme heti vastaanotossa kunnon tropit ja tilanne alkoi kohentua jo ennen pääsyä lääkärille. Suuri kiitos erittäin ystävällisille hoitajille ilmoittautumistiskillä. Heillä olivat asiakaspalvelutaidot, työmotivaatio ja asiantuntevuus kohdallaan ja mikä tärkeintä, sydän paikallaan.

Siinä odotellessa kiinnitin sitten huomiota vanhempiin, jotka tulivat paikalle arviolta noin eskari-ikäisen lapsen kanssa. Lapsi yski, itki, kiljui, huusi ja oli pois tolaltaan. Ja mitä tekeekään hänen isänsä (tai näin oletin, että isä oli kyseessä)? Sivukorvalla kuuntelin, kun mies sätti, moitti ja vähätteli lasta ja puhui todella ikävään sävyyn. En nyt muista sanatarkasti, mutta jotenkin tähän tyyliin se meni: Että ootko sä nyt noin kipee mukamas. Älä nyt yski siinä. Lopeta toi vollottaminen. Nyt suu kiinni ja s**tana toi huutaminen seis. Nyt lopetat ton käytöksen heti alkuunsa. 

Itse olin kovin hätääntynyt kuopukseni tilasta mutta mietin samalla kuumeisesti pitäisikö minun puuttua asiaan ja jos, niin miten sen voisin tehdä. Onneksi henkilökunta tuli pian paikalle ja otti heidät hoiviinsa. Miehen äänensävy muuttui heti avun saavuttua. Kuuntelin, kun hän selitti hätääntyneenä lapsen oireita hoitajille. Tulin siihen lopputulokseen, että mies oli ollut vain todella peloissaan. Ikävä kyllä pelko purkautui aivan väärällä tavalla, sairaan lapsen kustannuksella, jota varmasti pelotti itseäkin ja joka parhaansa mukaan yritti käyttäytyä niin kuin häneltä odotettiin.

Asia jäi vaivaamaan minua. Tunsin oloni luuseriksi, etten ollut uskaltanut huomauttaa asiasta. On todella vaikea kuitenkin mennä vieraalle ihmiselle sanomaan, että hei, lopeta tollanen käytös.

Olen ennenkin törmännyt vanhempiin, jotka puhuvat lapsilleen tosi rumasti. Huutavat, tiuskivat ja hoputtavat, komentavat ja kiroilevat. Olen satavarmasti sortunut sellaiseen itsekin, mutta silti sellaisen kuuleminen tuntuu todella tympeältä ja surulliseltakin. Ei voi tietää, jos kyseessä on ainoa kerta, mutta mitä tapahtuu lapsille, joille sellaisen kuuleminen on jokapäiväistä?

Muistan kyllä isompien tyttärieni tarha-ajoilta sen, ettei huutaminen, tiuskiminen tai hoputtaminen nopeuttanut aamuisia stressilähtöjä, vaan päinvastoin. Lisäksi kaupan päälle tuli paska fiilis ihan jokaiselle. Ei hyvä. Ei niin, eihän.

Lapset toki joskus ärsyttävät, mutta oikeasti tulisi muistaa, että he ovat lapsia. Ja ihan varmasti me aikuiset ärsytämme lapsiamme aivan yhtä paljon toisinaan. Mutta: Puhutaanhan nätisti pienille ihmisille. Jos jokin asia ärsyttää tai harmittaa, ensisijaista olisi, että asian selittää. Karjuminen tuskin menee perille kellekään.

Hämmentyneenä olen seurannut Kakola-ohjelmaa, jossa vankilaan on “suljettu” esikoiseni ikäluokkaa olevia tyttöjä. Heillä on onneksi vielä hyvä mahdollisuus elämäntavan muutokseen. Mietin kuitenkin vain, missä vaiheessa heidän ympäristössään asiat ovat menneet vikaan. Jokainen vanhempi on tosi tärkeässä asemassa siinä, millainen tulevaisuus omalla lapsella tulee olemaan.

Huono äiti -teemaa on luonnollista jatkaa Rupsahtanut äiti -teemalla.

Sitkeää sorttia tuo kuopuksen sairastelu, joka vaihtelevasti vaikuttaa koko perheen nukkumiseen. Ja kas, sitten kun sitä saisi nukkua kokonaisia öitä, on niin tottunut heräilemään, että jopa ilman 1-vuotiaan nahkavekkarin yöllistä karjumista tulee silti katsottua kelloa ja käytyä juomassa vettä. Ja mitäpä tapahtuu sitten, kun on nukkunut useamman yön hyvin! Silloin yhtäkkiä huomaa, miten väsynyt sitä onkaan. Ja kun alkaa ajatella vuoden univelkoja ja niiden pois nukkumista, tahtoo iskeä paniikki. Okei, en  ajattele!

Vielä viime viikolla minusta tuntui siltä, että viimeisen vuoden aikana olin rupsahtanut kymmenen vuoden edestä. Silmänympärykseni huutavat ryppyvoidetta ja treenistä huolimatta keskivartaloa somistaa rento löllykkä: selviä seurannaisia huonoista unista. Myönnän, olen laiska rasvaamaan ja kun kylpyhuoneeni kaapit eivät enää pursuile vakituisen naistenlehdessä istuvan työntekijän etuja kuten toimituksiin saapuvia kosmetiikkanäytteitä, silmänympäryksiä kiristää uhkaavasti. Mutta hei, miksi ihmeessä unettomuuden pitää lisätä erityisesti keskivartalolihavuutta? Yksivuotiaan äitinä kun ei voi vedota niihin raskauskiloihinkaan enää. Helvetin epäreilua. Saisinko samaisen pehmoisen rasvakudoksen esimerkiksi joitain kymmeniä senttejä ylemmäs nykyisestä sijainnista, kiitos.

Viime viikolla minulle ennestään vieras jumppaohjaajakollega kysäisi, että onko kuopus ensimmäiseni ja totesi sitten, että miten sulla voi olla 15-vuotias tytär, kun sä näytät noin nuorelta! Siihen minä sitten vakuuttelemaan, että ei, kyllä mä olen ihan oikeasti vanha ja esikoiseni synnyttäessäni olen ollut täysi-ikäinen. Että katoppas tarkemmin, täällä on ryppyjä ja täälläkin roikkuu. Että ei tässä enää mitään nuoria olla kuule juuh!

Täytyy kuitenkin sanoa, että täydet pisteet kollegalle, kyllä tuli hyvä mieli. Tulin lopputulokseen, että alan ehkä palautua tästä mankelista. (Tosin empiirinen tutkimustieto sanoo, että jos mielii palautua nopeasti ja helpolla, lapset kannattaa tehdä parikymppisenä). Totaalista paluuta entiseen ei kuitenkaan ehkä ole: Siis siihen, kun pari vuotta sitten odotin kuudesluokkalaiseni kanssa (32-vuotiaana) pääsyä tyttäreni terveydenhoitajan tarkastukseen Kallion ala-asteen käytävällä ja joku opettaja tarttui olkapäästäni ja alkoi huutaa, että mitä te siinä vielä seisoskelette, välitunti on alkanut! Tai siihen, kun muutama kuukausi yllä mainitun jälkeen istuin seiskaluokkalaisten infossa kolmen muun tulevan yläastelaisen äidin kanssa ja tyttäreni tuleva opettaja istahtaa pöytäämme ja kysyy minulta, että niin, sä siis aloitat meillä syksyllä seiskaluokalla, jännittääkös jo.

Hei voin mä aloittaa, jos lapsi tekee mun työt!

No, pieniä murheitahan nämä ovat maailmassa. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä, joten on syytä olettaa, että Rooman rakentamista huomattavasti vaativammasta pikkuvauva-ajastakaan ei pääse kuiville hetkessä.

Jos joku haluaa muistaa minua lähestyvänä 35-vuotispäivänäni, niin minä suosin tätä.

Hymy antaa nuorekkaan vaikutelman. Kuvasta puuttuu esikoiseni.

Eilen kiistelin teinin kanssa rippikoululeiristä ja huonoissa fiiliksissä alkanut päivä päättyi kuopuksen megalaattoihin lattialla, päälläni ja kylpyhuoneen lavuaarissa. Ihastuttava oksennuskuorrutus olikin osuva palkinto äiti-ihmisen alakoulumaisesta käytöksestä. Otetaanpa myös yksi suupesu saippualla voimasanojen käytön vuoksi. 

Teini oli itse hoitanut ripariasiaa eikä ollut mahtunut toivomaansa ryhmään keskustan seurakuntaan. Asia oli jäänyt sikseen ja sitten alkoi näyttää siltä, ettei hän mahdu enää mihinkään ryhmään. Säikähdin, ja luonnollinen seuraus pelostani oli suuttumus ja jäkättäminen. Kummitätikin oli luvannut viedä lapsen konfirmaation kunniaksi Lontooseen. No nyt se ei pääse sinne matkalle, mitä se on odottanut. Ja mitä sitten, jos se tahtookin kirkkohäät? Ja onko kiva mennä syksyllä kouluun, kun kaikki hehkuttaa elämänsä upeinta kokemusta, ja se ei oo ollu messissä? No nyt se ei salettiin mahdu minnekään, tää asia olis pitäny hoitaa jo syksyllä!

Lauantainen “elämä on upeaa -fiilis” tuntui yhtäkkiä tosi kaukaiselta, huvittavalta ja feikiltä. Sen sijaan olin valmis pakkaamaan kapsäkkini ja ottamaan yhden lentolipun Berliiniin. Pelkkä meno, kiitos. Juu, ei mulla muuta matkatavaraa oo kun tää pikkunen veska. Ostan sitten paikan päältä kaiken ja aloitan uuden elämän.

Voivottelin marttyyrina että onpa tämä raskasta hoitaa kaikki (isojen tyttöjen) asiat yksin. Hohhoijaa, voivoi, hohhoijaavoivoi. Ooooooohhhoh! 

Kuuluvalla huokailullani sain tartutettua ahdinkoni myös jokaiseen paikalla olijaan. Ja kuinkas sitten kävikään: Ihan turhaan hukkasin päivän kiukutteluun, kun olisi heti pitänyt alkaa toimia. Sain nimittäin kiinni meilillä papin alueelta, missä teini käy koulua. Heillä oli tilaa ja mieleinen ryhmä löytyi. Eli hohhoijaa minulle vain, hyvä hyvä. Milloinhan sitä oppii, että asiat hoituvat tekemällä, ei voivottelemalla.

Vaikka elämä äitinä on päällisin puolin aivan ihanaa enkä vaihtaisi perhettäni mihinkään, joskus vain nyt sattuu tulemaan konflikteja ja vatutuksia aiheesta tai aiheettakin. Pääasia kuitenkin on, että asiat sovitaan ja annetaan anteeksi puolin ja toisin. Mitä enemmän ihmisiä perheeseen kuuluu, sitä haastavampaa se voi toisinaan olla.

Kolmen eri-ikäisen lapsen asioiden hoitaminen vaatii välillä organisointikykyä ja puhdasta jaksamistakin. On harrastuksia, hammaslääkäreitä, kokeita, vanhempainiltoja, kaverisynttäreitä. On luistimet hukassa, bussilippu nollilla, eikä niitä ulkohousujakaan voi pukea päälleen ilman äänekästä protestointia ja sitä sun tätä. Vaikka aina ei huvita, ehdi tai muista, vastuu kaikesta on kuitenkin minulla, aikuisella. Onneksi puolisoni hoitaa yhteisen lapsemme eli kuopukseni asioita kiitettävästi, joten sillä saralla pääsen helpommalla.

Oimutsimutsi kirjoitti hienosti tuntemuksistaan pienen vauvan äitinä. Arkitehti kommentoi osuvasti, että äitiys on jotain, mitä olet, ei jotain, mitä teet.

Sitähän se on se vanhemmuus: 24/7 olemista. Vaikka sen lisäks pitää tietty olla kunnianhimoinen työntekijä, kelpo vaimo, upea nainen ja mahtava ystävä ja muutenkin hyvä tyyppi. 

P.s. Huolimatta eilisestä lapsellisesta käytöksestäni tyttäreni lupasivat, etteivät sulje minua hoitokotiin ja käyvät kyläilemässä sitten, kun olen vanha.