Ihan kamala äitiys

Kun valvoo (puolison kera) hampaita (?) karjuvan vauvan kanssa yöllä kolmesta puoli kuuteen, ja samalla tietää, että puhelin piippaa klo 6.10 jotta ehtii seiskaksi ohjaamaan sisäpyöräilyä, meinaa iskeä uskonpuute. Tulee olo, että tää on ihan kamalaa mutta silti kamalan ihanaa.

Okei, aamun spinuohjaaja silmäpusseineen ei ehkä ollut hehkeimmästä päästä, mutta kun vain sain silmäni auki, minut valtasi mahdottoman hyvä olo. Oli upeaa, että ihmiset olivat heränneet aamulla polkemaan. Ja kun kuvittelin mielessäni pientä, tukka pörrössä nukkuvaa vaippapöksyä, joka samaan aikaan tuhisi kahden peittonsa alla sinisessä kokopyjamassaan, kun minä luukutin musiikkia kilometrien päässä ja tsemppasin ihmisiä liikkumaan, voih, tuli vain niin hyvä fiilis.

Kolmen tyttären kokemuksella olen vahvasti sitä mieltä, että äitiydessä ja vanhemmuudessa ikävintä on valvominen. Se onkin oikeastaan ainoa miinus.

Kun sain lapsia, aloin todella tietää, mitä on rakastaa. Tuntuu myös ihanalta, kun toinen vilpittömästi osoittaa rakastavansa sinua. Kuopus on alkanut pussailla, kuolasta märkä suu vain tupsahtaa naamalleni. Ei ehkä kuulosta kovin viehättävältä, mutta on kyllä aivan tosi suloista ja herttaista. On upeaa ja hieman pelottavaakin tiedostaa, että toinen uskoo sinuun täysin ja luottaa, että vaikka mitä tapahtuisi, sinä et katoa.

Kummalla meistä lienee eroahdistus, minulla vai kuopuksellani? Kun olen poissa kotoa, pitää kännykästä tai läppäriltä välillä katsoa pikkuisen nauravaa kuvaa. Koko ajan on ikävä ja sydän tuntuu työntyvän rinnasta ulos, kun rakastaa niin paljon.

Kun lapsi kasvaa vanhemmaksi, jatkuva ikävä onneksi hieman laantuu. Sitä osaa alkaa luottaa siihen, että toinen pärjää. On vain uskallettava antaa tilaa ja uskottava siihen, että lapsen siivet kantavat. On jännittävää seurata, kun pienistä palleroista kasvaa reippaita koululaisia ja tiedostavia teini-ikäisiä. Vaikka se vasta samalla pelottaakin. Sitä miettii, että pärjääkö se? Muistaahan se katsoa suojatiellä yli mennessään, ettei pysähtyneen auton vierestä päräytä toinen täysillä läpi?  Ei kai sitä kiusata? Onhan se itse kaikkien kaveri? Pitäähän se puolensa sitä pojanjolppia vastaan, joka potkii tyttöjä välitunneilla? Uskoohan se, että minä olen sitä varten, vaikka mitä tapahtuisi? Olenko riittävän hyvä äiti, vaikka käyn töissä ja olen välillä niin keskittynyt omiin ajatuksiini, etten kuule nimeäni hoettavan?

Kun keskimmäisen vanhempainvartissa minulle esiteltiin pelkkiä kymppejä ja ysejä, olin haljeta ylpeydestä. Hammaslääkäri totesi, että sekä teini että keskimmäinen olivat hoitaneet hampaansa niin hyvin, että se oli kuulema lähes poikkeuksellista tuon ikäisillä. Mikä siellä silmäkulmassa kimmelsi, onnenkyynelkö? Jokainen kolmesta lapsestani on erilainen, mutta aivan ihana, oma itsensä. On upea tunne katsoa heitä ja miettiä, että noin reippaita lapsia olen saattanut tähän maailmaan. Välillä joudun nipistämään itseäni, onko tämä tottakaan. Minä olen paras äiti omille lapsilleni, puutteistani huolimatta.

Toki meilläkin otetaan joskus yhteen, nykyään kyllä aina vain harvemmin. Silloin lentävät sanat sekä tavarat. Tärkeintä on kuitenkin saada aikaan sovinto. Eikä aina todellakaan jaksaisi jatkuvaa puhetulvaa ja sataa miljoonaa “äitiäitiäiti”-lausetta joka päivä. Olisi ihana heittää jalat rahille, ottaa lehti käteen ja sulkeutua pois ulkomaailmalta. Mutta ei, ensin pitää vaihtaa vaippaa, laittaa ruokaa, kuulustella läksyjä ja kuunnella päivän tapahtumia.

Joskus vanhemmuus on raskasta ja väsyttävää, ärsyttävääkin. Silloin yritän miettiä niitä hyviä hetkiä.

Useimmiten vanhemmuus tuntuu kuitenkin elämäni tarkoitukselta. Ei ehkä valvoessani kolmesta puoli kuuteen aamulla, mutta heti sen jälkeen.

Mä oon kohta yks vee ja siks mä syön samaa safkaa ku muutkin. Tää äidin makaronilaatikko on kyllä parasta pöperöä ikinä!

Oma fiilis, oma valinta!

Nyt on hyvä fiilinki! Eikä siihen ole tarvittu mitään kummia asioita. Oikeastaan mitään erityistä ei ole tapahtunut, ja se luultavasti onkin vastaus hyvään tuuleeni. Elämä on perusarkea. Tykkään!

Perusarkeani, tai siis osa siitä. Tykkään pikku isojalastani!

Joidenkin mielestä perusarki on ihan penaalista. Tai jos nyt ei aivan syvältä, niin se on kuitenkin kuolettavan tylsää. Siihenpä vastaan, että jokainen meistä on vastuussa omista ajatuksistaan. Kaikki päässämme pyörivät turhautuneisuuden, kyllästymisen ja negatiivisuuden asenteemme syntyvät tavasta, jolla olemme kullakin kerralla päättäneet ajatella. Ja nyt seuraa hyviä uutisia: Sinä voit ajatella toisin. Toki jos on aina kovin pessimistinen, synkkä ja ajattelee asioita aina huonoimman kautta, muutos voi olla varmasti vaikea. Mutta silti mahdollinen. Jee! Sen kun hoksaa, niin on jo hyvässä alussa kohti iloisempaa itseä.

Entäs sitten, jos olo vain tuntuu tylsältä, välinpitämättömältä ja kurjalta? Ilmakin on niin pimeä, kolea ja sateinen, että on paljon helpompi negistellä kuin olla ilopilleri ja kaikkien pitämä pikku kamu. Useimmiten tämäkin on kuitenkin omaa päätöstä. Ei kukaan kai tosissaan voi sanoa nyt vain olevansa jonkinlainen ilman, että itse mahtaa sille mitään. Sitä voi vaikka aluksi päättää olla paremmalla mielellä. Ja jos jokin asia on ongelma, joka vetää mielen matalaksi, tee jotain. Sille ongelmalle.

No joo, vaikka kaikki olisi tosi jeesbuenosti, notkahduksiakin voi tapahtua. Eilen olisi ollut kireää ilmettä tarjolla Ikean parkkipaikalla. Kun yrittää tunkea muun muassa isohkoa patjaa autoon samalla taaperon maitopurkkia avaten ja maitoa tuttipulloon sihdaten pimeällä ja sateisella parkkipaikalla jossa tuulee niin paljon että luulee että tukka lähtee irti ja takana on hyvin valvottu yö josta on aiheutunut totaaliväsymys seuranaan myös väsymystään kitissyt 11-kuinen, pakko tunnustaa, minulta taisi lipsahtaa taivaan tuuliin muutama voimasana. Mutta onneksi vain muutama! Ja minuutin päästä jo hymyilytti.

Oikeasti, kun välttelee parhaimman mukaan negatiivisia mielikuvia ja ajatuksia, vanhoissa sotkuissa elämistä tai sitä, että kuvittelee itsensä mokaavan jossain tilanteessa (esimerkiksi tentissä, työhaastattelussa tai presentaatiossa, joka on pidettävä ison joukon edessä) ennen kuin on edes ehtinyt mokata, elämä ei olekaan niin kamalan haastavaa, vaan itse asiassa aika leppoisaa. Negistely on hidaste ja ajan haaskausta. Paljon hauskempaa on olla iloisena.

Ajattele mieluummin, että sinä osaat, pystyt ja kykenet. Ajattele hyviä puolia ja asioita elämässä. Se mitä ajattelet, sitä tapahtuu.

Tämä tiivistää kaiken! Muuta ei tarvitse enää sanoa.

 

 

 

19 keinoa karkottaa maanantaiangsti

Viime yönä pyörin sängyssä vähillä unilla, pää täynnä ajatuksia. Työasioiden lisäksi mietin, että olisipa ihanaa tehdä alkavasta viikosta oikea unelmien viikko. Sitten tajusin, että kah, mikä ettei. Avaimethan ovat juuri minun pikku kätösissäni. Maanantai on kaiken lisäksi yksi lempipäiviäni. Se aloittaa uuden viikon, jolloin voi tapahtua mitä vain! Tiedän, että moni kärsii maanantaiahdistuksesta. Onko se kuitenkaan sen väärtiä, yli 50 kertaa vuodessa?

Sinun avaimesi ovat sinun käsissäsi. Kaikki riippuu sinusta! Olet oman onnesi seppä ja ainoa, joka päätät sen, miten elät, käyttäydyt ja tunnet missä tahansa eteesi tupsahtavassa tilanteessa.

Jokainen meistä tekee omasta viikostaan juuri niin hyvän kuin haluaa. (Pätee myös päinvastoin).

Olkoon elämämme siis kuin unemme, täynnä ihmeitä!

Kaikki kuvat: designismine.blogspot.com

Niin alkaneella viikolla kuin seuraavallakin. Ja sitäpaitsi: Mitä paremmin itse voimme, sitä paremmin myös ihmiset ympärillämme voivat. Ja ehkä se rento ja iloinen minä kykenee ilostuttamaan myös ventovieraita. Jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa kehen tahansa toiseen ihmiseen positiivisesti. 

Tällä viikolla teen ainakin nämä…

1 Rakastan nukkumista! Lepään aina kun voin. I love päikkärit! Heitän jalat sohvalle. Jo vartin kauneusunet päivällä parantavat fiilistä ja auttavat jaksamaan.

2 Teen vain asioita, joista tykkään! Kaikki jutut eivät tietenkään ole yhtä mieleisiä, mutta olen melko hyvin saanut karsittua erityyppiset epämukavuudet elämästäni. Stressi on pahasta, enkä halua tehdä mitään, jota en voi sanoa tekeväni sydämelläni. Enkä myöskään asioita, jotka ahdistavat jo ennen kuin olen ryhtynyt niihin. Mitä järkeä sellaisessa on? Täällä ollaan vain kerran – ainakin tässä muodossa.

Toki jonkun on pakko pyykätä ja siivota, mutta niitä voi suorittaa omia juttujaan kelaillen. Ja sitä paitsi, kuka tahtoo asua sikolätissä? Siivoamisessa on se hyvä puoli, että kättensä jäljen näkee heti ja se tuntuu itsestäni todella palkitsevalta.

3 Soitan ystävälle. Halloo, olen elossa, vaikka mitään ei kuulu! Oletan, että ainakin perheelliset ymmärtävät tilanteen. On muuten aivan erilaista olla kouluikäisten lasten äiti kuin pienen vauvan äiti, vaikka huomiota lapset tarvitsevat toki iästä riippumatta. Vauvat kuitenkin rakastavat rutiineja ja meilläkin aletaan esimerkiksi nukutuspuuhiin aina samaan aikaan, silloin ei sovi olla teellä, soitella tai katsoa leffaa kavereiden kanssa. Ja toiseksi, oikeasti en kaipaa iltamenoja lainkaan, minusta on ihanaa olla kotona.

4 Ulkoilen paljon. Itse vietän valitettavasti suurimman osan päivästäni sisätiloissa. Raikas ilma virkistää kahvia paremmin ja pieni vesisade, tuuli ja myrsky vain tekevät ulkoilutuokiosta jännittävän. Milloin viimeksi huomasin meitä ympäröivän kauneuden, jota on kaikkialla?

5 Aloitan jotain uutta. Mieleni on vallannut kaksi asiaa: Neulominen ja avantouinti. Kah, mummoharrastukset kunniaan! Jos ystäväni Paula on saanut neulomisen elvytettyä 20 vuoden tauon jälkeen, kyllähän minäkin. Kukahan opettaisi minua? Tällä viikolla pulahdan myös uimaan. Ulkona. Avantokelejä odotellessa.

6 Luen. Aah, lukeminen on yksi lempipuuhistani tällä hetkellä. Monen vuoden tauon jälkeen olen löytänyt myös kirjastot, jotka ovat yksi parhaimmista verorahojemme kohteista.

7 En pidä ketään tai mitään itsestäänselvyytenä. Myös minä olen täällä muita varten. Puolisoni on parhaimpia ystäviäni ja se viimeinen tyyny, johon voin painaa pääni, vaikka maailma ympärilläni räjähtäisi. Hän ehkä tahtoisi kuulla sen mainittavan useammin. Ihmissuhteet ovat yhteistoimintaa, oli kyse sitten pari-, sukulaisuus- tai ystävyyssuhteesta.

8 Olen hiljaa. Mahtaakohan onnistua… Opettelen enemmän vain olemaan. Aina ei tarvitse tehdä jotain, ei ainakaan kahta asiaa kerralla. Kuinka pitkään sinä maltat olla hiljaa paikallasi? Valveillakin voi uneksia.

9 Haaveilen. Sain vihdoin valmiiksi aarrekarttani, jota ihailen päivittäin. Enkä oikeasti edes pidä sen kohteita pelkästään haaveina, vaan toteutettavina unelmina. Marialististen, mutta järjellisten ja tarpeellisten toiveideni lisäksi moni kartan asia keskittyi omaan hyvinvointiini. En näe sitä lainkaan itsekkäänä asiana, vaan loistavana sijoituksena, josta hyötyy moni.

10 Hankkiudun eroon turhasta. Kuten sanottu, kukaan ei vie täältä mitään mukanaan, oikeasti kaikki on vain lainaa. Joulun alla järjestetään monia keräyksiä, joissa otetaan vastaan myös hyväkuntoisia vaate- ja tavaralahjoituksia. Lahjoitan, vaihdan, myyn kirpparilla. Jos en ole tarvinnut tiettyä vaatetta tai esinettä vuoteen, pärjään luultavasti ilman sitä!

11 Ajattelen hyvää. Paljon hyvää. Niin itsestäni kuin muistakin. Jokainen ajatus vaikuttaa. Se mitä ajattelen, vahvistuu. Erityisen tärkeää on osoittaa ystävällisyyttä myös itselleen päivittäin. Miten voisit olla hyvä muille, jos kohtelet ihanaa itseäsi huonosti?

12 Teen ystävällisiä tekoja. Autan muita ilman, että edes odotan vastinetta. Kerään maasta roskan, vaikka se ei ole minun heittämäni. Tarjoudun avuksi ennen kuin minua pyydetään.

13 Käytän positiivista kieltä. Sanon kyllä ei-sanan sijaan. Unohdan sanat yritän, pitäisi, mutta…

14 Hymyilen! Kelle tahansa: Bussikuskille, kassaneidille, vastaantulijalle. Senkin uhalla, että hymyilemällä annan itsestäni höperön vaikutelman, mitä väliä!

15 Urheilen. Sopivasti, mutten liikaa. Muistan monipuolisuuden. Venyttelen ja huollan kehoani.

16 Käytän voimalauseita ja affirmaatioita. Aloitan aamuni sanomalla, että tästä päivästä tulee loistava. Aluksi niiden hokeminen tuntuu typerältä, mutta kaikkeen tottuu.

17 Hoidan asian, joka on jäänyt roikkumaan. Varaan ajan hammaslääkärille, kasvohoitoon, hierontaan. Vaihdan eteisen lampun, siivoan kellarin, pyyhin pölyt lattialistoista. Luovutan verta. Tänään teen sen, mitä olen lykännyt loputtomiin!

18 Teen jotain toisin. Ihminen tottuu rutiineihinsa nopeasti ja omakin käytös automatisoituu ilman, että sitä edes itse huomaa. Tällä viikolla teen jotain toisin. Ihan mitä vain.

19 Otan mallia lapsista. Olen huono leikkimään, mutta lapsiltani opin helposti rentoa asennetta ja elämää ilman turhaa murehtimista. Juuri niitä asioita, joita arjessa tarvitsen.

 

Liikutko sinä liikaa…

…Vai sopivasti? Kuinka monta liikunnatonta lepopäivää olet viettänyt tällä viikolla? Saako liikunta olosi energiseksi vai entistä väsyneemmäksi? Pidäthän huolen siitä, että kehosi ehtii palautua?

Kirjoitin uuteen Cosmopolitaniin jutun liikuntariippuvuudesta kärsineestä naisesta. Nainen jumppasi päivässä useita tunteja, treenasi lihaskuntoa salilla ja ohjasi sisäpyöräilyäkin. Lepopäiviä hän ei viettänyt, eikä krapula, flunssa tai muuten väsähtänyt olo ollut riittävä syy sille, että treenit olisivat jääneet välistä. Nyttemmin hän onneksi on oppinut nauttimaan liikunnasta ja vaihtanut myös täysillä treenamisen lempeämpiin liikuntamuotoihin, mutta kaikki tämä tapahtui aikanaan totaaliuupumuksen kautta. Asiantuntijanäkökulman juttuun tuo muuten psykologi ja FAF personal trainer Petra Nyman, joka myös ohjaa Unisportilla.

Uskon, että liikuntariippuvuus on aika totta monella urheilun aktiiviharrastajalla. Tarkoitan sitä, että moni paljon treenaava on jossain elämänsä vaiheessa saattanut kärsiä siitä vaikka sitten lievässä muodossa. Tällainen addiktio lienee naisilla yleisempi kuin miehillä. Moni liikkuu liikaa, turhan yksipuolisesti eli useimmiten liian kovaa ja lepopäivien pitäminen saa omatunnon soimaamaan. Siinä kyllä liikunnan riemu katoaa kokonaan, kun jatkuvasti päässä jyskyttää ajatus siitä, että on pakko liikkua.

Itsekin tunnistan kärsineeni jonkin sortin liikunta-addiktiosta sen jälkeen, kun esikoiseni syntyi. Olin aina liikkunut paljon ja tahdoin päästä synnytyksen jälkeen normikuosiin nopeasti. Yhtäkkiä olinkin hoikempi kuin koskaan, ja sepä vasta tuntui hyvältä. Jumppasin usein pari kolmekin tuntia peräjälkeen ja lähes päivittäin. Jos jonain päivänä olin päättänyt, etten mene salille, se ei ollut helppo päätös tehdä. Usein pallottelin päässäni pitkin päivää sitä, menisinkö sittenkin treenaamaan. Jos kuitenkin taivuin vapaapäivän viettämiseen, se sai minut potemaan huonoa omatuntoa ja pinnan kireäksi. Olo tuntui levottomalta eikä muihin asioihin keskittyminen tahtonut onnistua. Tuntui kuin minulla ei olisi ollut mitään muuta elämää liikuntakeskuksen lisäksi. Sitten aloinkin ohjata tunteja itse, ja jossain vaiheessa tahti tasoittui. Onneksi.

Nykyään en pode lainkaan huonoa omatuntoa lepopäivistä. Ymmärrän täysin sen, että ne ovat välttämättömiä kehityksen ja ylipäänsä jaksamisen kannalta. Erityisesti nyt, kun olen liikkunut liian kovaa ja paljon Piksun, 11 kk, mahdollistamaan lepoon ja uneen nähden, olen laiskotellut antaumuksella tämän viikon.

Liikunta on ihanaa, mutta silloin, jos siitä muodostuu pakko, sen ihanuus alkaa kadota. Ei ole mitään järkeä rääkätä itseään siihen pisteeseen, että liikunta alkaa maistua puulta, mieliala laskee ja olo on jatkuvasti väsynyt ja kipeä.

Liikunnan iloa jokaiselle! Samalla myös mukavia, nautinnollisia lepopäiviä!

Uudessa Cosmossa on paitsi iiiiiihana Chisu, myös kirjoittamani juttu liikuntariippuvuudesta. Katsahda siis sivulle 48.

 

 

Ensimmäinen ja viimeinen päivä

Eilen minusta tuntui siltä, että sisälläni oli jatkuva hymy, jota edes päänsärky ei saanut pilattua. Yö ei sitten mennytkään taas kovin hyvin, Piksu karjui vähän väliä. Saammekohan lisää hampaita entisten kuuden seuraksi? Meillä ei ole nukuttu kunnolla kolmeen yöhön, mutta sitä jaksaa olla ja porskuttaa, kun elämä on muuten mallillaan.

Aika vain rientää niin nopeasti. Piksu täyttää pian vuoden. Kävin toissa päivänä haastattelemassa äitiä, jolla oli kotonaan kuusiviikkoiset kaksoset. Voi miten pieniä ja suloisia ne olivatkaan. Ja miten olinkaan jo unohtanut, että Piksu oli vähän aikaa sitten samanlainen. Tuntuu, että päivät kuluvat niin nopeasti, ettei niistä saa otetta. Noita pieniä vauvoja katsellessani oivalsin taas, miten tärkeää on tarttua hetkeen. Mennyttä ei saa takaisin eikä tulevaisuus ole vielä täällä. Juuri nyt on hyvä hetki keskittyä hyviin asioihin elämässä, eikä ainakaan kannata olla jatkuvasti huolissaan jostakin.

Ja sitä paitsi: Jos asialle voi tehdä jotain, hyvä. Silloin on turha murehtia. Jos asialle ei voi tehdä mitään, hyvä. Silloinkaan murehtiminen ei auta. 

Olen miettinyt (taas) sitä, miten olen itsekin kuluttanut aikaa asioiden murehtimiseen iloitsemisen sijaan. Olen antanut paljon aikaa elämässäni vallitsevien epäkohtien puimiselle enkä sillä hetkellä ole antanut arvoa niille asioille, jotka ovat hyvin. Minua on vatuttanut eteisessä vallinnut kenkäkaaos sen sijaan, että olisin iloinnut hyvin sujuneesta työkeikasta. Kotiin tullessani olen nähnyt vain tiskivuoren ja ärsyyntynyt siitä, enkä ole huomioinut vastaan iloisesti kontannutta kuopustani tai puolisoani, joka on tehnyt jälleen sitä kaikista arvokkainta työtä koko päivän, hoitanut lastamme.

Elämää kannattaa arvostaa, eikä hukata sitä siihen, että juoksentelee ees taas stressaantuneena. Itse yritän miettiä asiaa toisinaan niin, että jos tänään olisi viimeinen päiväni maailmassa juuri tänä fyysisenä olentona, joka olen, miten tahtoisin tämän päivän viettää. En ainakaan kiukuttelemalla, stressaamalla, murehtimalla. Tahtoisin pitää hauskaa, levittää ympärilleni iloa ja olla ennen kaikkea ystävällinen, lempeä ja ajattelevainen.

Luin joskus jostain hyvän ohjeen, jonka toteuttaminen tosin vaatii harjoitusta: Elä jokainen päivä niin kuin se olisi ensimmäisesi ja viimeisesi. 

No, tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Jokainen hetki on mahdollisuus alkaa käyttäytyä toisin. On niin helppo turhautua loputtomilta tuntuvista ongelmista, jotka useimmiten ovat kaiken lisäksi myös aika mitättömiä pikku asioita. Jos iloa ja valoa ei näe tiskivuorelta tai kenkäkaaokselta, tulee olemaan melko usein pettynyt. Se ei kannata.

Totta kai on isompiakin asioita, sellaisia oikeita ja vakavia, jotka vaivaavat mieltä ja musertavat olon surulliseksi pieneksi rusinaksi. Silloinkin, jos maailma tuntuu kaatuvan päälle, kannattaa pyrkiä miettimään asioita, jotka tuovat iloa. Sillä onhan niitä. On vain niin paljon helpompi luisua negatiivisuuteen kuin nähdä edes vähän hyvää.

Ja ajattele: Tänään on se huominen, josta olit huolissasi eilen.

Mitä tapahtui? Romahtiko maailma? Eilisen olisi ehkä voinut viettää toisin, eilisestä iloiten.

Jos harmaus yrittää vetää mieleni matalaksi, viihdytän itseäni katselemalla viime kesän valokuvia. Menneessä ei kannata elää, mutta ihania muistoja saa ajatella.

 

Kassajonomeditointia

Anna-lehdessä (47/2011) julkaistiin tänään juttuni, jossa oli vinkkejä parempaan uneen. Jutussa sivuttiin myös meditaatiota, jonka osalta asiantuntijana toimi Kenzenin Jari Tuominen.

Meditaation olen maininnut aiemminkin muun muassa tässä postauksessa. Aiemmin kuvittelin sen pelkästään olevan tekemistä, johon pitää erikseen varata aikaa. Mitä enemmän siihen olen tutustunut, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että oikeasti meditoida voi milloin ja missä tahansa. En tarkoita niin kutsuttua klassista meditointia, vaan enemmänkin arjessa tapahtuvaa keskittyneisyyden tilaa, jolloin ainakin yritetään sulkea omassa pääkopassa jylläävää loputonta keskustelua. Ja se se vasta onkin vaikeaa! Mitä enemmän olen yrittänyt meditoida, sitä enemmän vakuutun siitä, että meditoinnin oppiminen vie kuukausia, vuosia jollei lopun elämää. Ja muutenkin, voi olla että kaikki eivät pidä arjessa tehtyä asiaan keskittymistä “oikeana” meditaationa. Mutta sillä ei ole oikeastaan väliä. Tärkeintä on se, että se, mitä itse tekee, tuntuu itsestä hyvältä ja oikealta. Jos minun tekemäni harjoitukset eivät ole jonkun mielestä oikeaoppista meditaatiota, se sopii minulle ja kunnioitan hänen mielipidettään.

Minua kuitenkin lohdutti suuresti se, että juttua varten Jari Tuominen totesi, että vaikka meditaatio kannattaa ottaa tosissaan, sen ei tarvitse olla mitään kaavoihin kangistunutta munkkimeininkiä. Hän myös vinkkasi, että yksi tapa sulkea informaatiotulvaa on omaan hengitykseen keskittyminen. Itselläni onkin tapana hengitellä hiljakseen ja aina uloshengityksellä ajatella lausetta: Minä rentoudun ja rauhoitun. Lyhytaikainen meditaatio on aktiivista kehon ja mielen hallintaa. Periaatteena voi Tuomisen mukaan vaikkapa pitää sitä, ettei aina tarvitse miettiä ja pohtia, vaan voi vain olla. Siinäpä haaste meille monelle: Vain oleminen.

Kirjastosta löysin käytännönläheisen meditaatio-oppaan. Boris Aranovichin kirja Meditaatioita joka tilanteeseen (Delfiini Kirjat 2010) valottaa meditaatiota, sen hyötyjä ja tekniikoita selkeästi ja helposti ymmärrettävästi. Kirja tarjoaa myös lukuisia vinkkejä, miten voi meditoida vaikkapa kassajonossa odotellessa, suihkussa tai autossa istuessa.

Suihkussa: Mene suihkuun. Sulje silmäsi. Näe, miten kehoa pitkin valuva vesi huuhtoo pois väsymyksen, ärtymyksen ja jännitykset. Tee mielikuvasta mahdollisimman värikäs.

Kävellessä: Keskitä huomiosi askeliin. Aivot alkavat reagoida liikkeen monotonisuuteen ja yhteys alitajuntaan alkaa avautua. Tunne, miten jalkalihaksesi täyttyvät energialla ja vahvistuvat askel askeleelta.

Kassajonossa: Sen sijaan, että ärsyynnyt siitä, kun joudut odottamaan, käännä huomio sisimpääsi. Keskity käsiisi. Purista sormesi hyvin hitaasti nyrkkiin (noin kolmessa minuutissa). Ajattele samalla mieltäsi vaivaavaa kysymystä samalla sormiisi keskittyen.

Omaksi suosikikseni on noussut tuo sormien puristaminen nyrkkiin hitaasti. Kokeilepa! Itsellä se tuntuu toimivan. Lisäksi myös joskus hoen simppeliä kiitosmeditaatiota Länsiväylää huristellessani. Siinä kuulkaa ehtii olemaan hyvin kiitollinen, erityisesti jos pukkaa ruuhkaa.

Onnen lähteet kirjoitti hetki sitten siitä, miten hän pyrkii vain olemaan silloin, kun nukuttaa lastaan. Myös minä nukutan joka ilta Piksua, 11 kk. Välillä puuhassa kestää vartti, välillä tunti. Ennen otin usein makkariin mukaan kännykän ja surffailin samalla Facebookissa, mutta nykyään keskityn vain lapseen ja kyseiseen hetkeen. Toisinaan olen täysin hiljaa, toisinaan hoen erityyppisiä mantroja. Ja kas, Piksun nukahtaminenkin on alkanut tapahtua nopeammin.

Hieman jännittyneenä odotan huomista, sillä on menossa henkilökohtaiseen meditaatio-opetukseen, jossa ilmeisesti tulen saamaan oman meditaatiotekniikan. Vielä muutama vuosi sitten en olisi rohjennut moiseen yksin, nyt ajatuskin tuntuu innostavalta!

Jaahas, se on taas nukkumaanmenoaika, kun mutsi aloitti ton värssyämisen. Olisi tosi kiva, että se keksisi jotain uutta sanomista välillä, kroooooooooh!

 

Työasiaa

Netistä löytyi muutama linkki kirjoittamiini juttuihin:

Fit-lehden 250 päivää muutostähtien hienosta lopputuloksesta on mahdollista lukea täältä.

SATOn Kotona-lehdessä (3/11) on asiaa matoista.

Ja löytyipä linkki jo kuopatun Kulttuurilehti Illuusion juttuunkin, jossa pohditaan, onko vaatesuunnittelu liian tavallista taiteeksi.

Ja tänään kaupassa: Anna-lehdessä on kirjoittamani juttu “21 konstia parempaan uneen”. Liekö Piksu, 11 kk, lukenut juttuni jo etukäteen, kun viime yönä veteli sikeitä tuhisten aamuun asti.

 

 

 

Mieti, miten ajattelet!

Olisipa aikaa lukea enemmän! Noin 15 kirjan huojuva pinoni ei pääse lainkaan kutistumaan, kun joku rahtaa meille kirjastosta uusia opuksia luettujen tilalle. Nyt vuorossa odottaa muun muassa Joseph Murphyn itsekasvatuksen klassikoksi tituleerattu Alitajuntasi voima. Kirja käsittelee ilmeisesti pitkälti samoja asioita kuin Rhonda Byrnen miljoonia myynyt, vetovoiman laista kertova Salaisuus. Odotan paljon Murphyn kirjan sisällöltä, sillä visuaalisesti se ei ole valitettavasti kovin houkutteleva.

Jokin aika sitten tielleni kasautuneet ongelmat haasteet ovat alkaneet ratketa yksi kerrallaan. Muutaman asian suhteen olin jo potea epätoivoa, kun yhtäkkiä niihinkin löytyi ratkaisu. Tämä ei tapahtunut itsekseen, vaan päättäväisesti aloin ajatella asioista toisin (vaikka ensin ei huvittanut) ja pyysin myös mielessäni apua niihin. Ja heti alkoi tapahtua. Yhtäkkiä minulla oli esimerkiksi haastateltavat kahteen teon alla olevaan juttuuni, joihin olin etsinyt sopivia ihmisiä jo viikkoja. Epätoivoissani olin alkanut kelata, että en takuulla löydä sopivia ihmisiä. Sillä tavoin en löytänytkään. Yksi pieni ajattelutavan muutos, ja lähes säikähdin, mitä tahtia kyseinen asia ratkesi.

Millaiset ovat ajatuksesi, sellainen olet itse.

Vuorokauden aikana ihmisen päässä liikkuu kuulemma jopa 60 000 ajatusta, mikä on ihan järkyttävä määrä. Mietipä, kuinka moni ajatuksistasi koskee asioita, joita et halua. Ihan varmana mä myöhästyn palaverista. Ei hemmetti, iltapäivällä sataa varmasti. Meidän vauva ei varmana nuku taaskaan ensi yönä, ja sen vuoksi mä olen ihan kaputt huomenaamulla. Enkä mä siis takuulla, ainakaan, ihan varmasti muista palauttaa näitä kirjaston kirjoja ajoissa ja saan megasakot. 

Kuulostaako tutulta? Usein asiat menevät niin, että ihminen saa sitä, mitä tilaa. Jos ajattelee asioista aina sen huonoimman kautta, silloin ei ehkä edes kannata odottaa positiivista lopputulosta. Eli: ensi kerralla kun ihan varmana myöhästyt palaverista, ajattele mieluummin ehtiväsi. Ensinnäkin jälkimmäinen ei aja sinua hermostuneeseen stressitilaan, ja kas, saatat hyvinkin ehtiä ajoissa paikalle. Mitään varmaa en tosin voi luvata, sillä en ole sinä, heh.

Ajatukset voidaan nähdä energiana, johon oma toimintasi perustuu. Pyri sen sijaan, että ajattelisit mitä et halua, ajattelemaan sitä, mitä sinä haluat.

Ja muuten, jos tällä hetkellä olet epätyytyväinen mihin tahansa asiaan elämässäsi, älä suotta tuhlaa energiaa sen miettimiseen, mikä on. Joskus itsesäälissä tai ongelmissa rypeminen on hetkellisesti ihan ok, mutta loppujen lopuksi sellainen ei hyödytä mitään eikä ainakaan auta tilannetta. Käytä voimasi, älysi ja lahjakkuutesi sen sijaan asian tai elämäntilanteen parantamiseen tai jopa muuttamiseen. Mitä suuremmalla innolla luot mielikuvia päässäsi, sitä todennäköisemmin muutat asioita toivomaasi suuntaan ja pääset toteuttamaan unelmiasi. Ja huomio, siis muutat asioita tai pääset toteuttamaan! Harvemmin kun hommat järjestyvät sillä tapaa, että itse makaa soffalla kaukosäädin kädessä.

Ja viimeiseksi: Omaa energiaa tai voimavaroja ei myöskään kannata tuhlata siihen, mitä muut ihmiset meiltä odottavat. Itse olen päättänyt pyrkiä lopettamaan sellaisen toiminnan kokonaan. Ensinnäkin siksi, että jokainen ihminen odottaa sinulta eri asioita, ja toiseksi siksi, että parempi on vain luottaa omien tunteiden viisauteen ja siihen, mikä omassa sisimmässä tuntuu oikealta.

Harmoniaa ja valoa viikkoon!

 

 

Ainutlaatuinen sinä

Terveisiä koekuvauksesta! Sain viime viikolla yllättävän soiton ja lupauduin menemään mainoscastingiin, vaikka en voi sanoa olleeni siitä kovin innostunut. Mutta kas, en jännittänyt sitä lainkaan, vaikka kuvittelin tilanteen olevan niin sanotusti mukavuusalueeni ulkopuolella. Homma meni ihan hyvin ja minua lähinnä huvitti, että missä sitä taas ollaan. Lopputulos jää nähtäväksi. Pääasia on kuitenkin se, että olin, tein ja rohkenin. 

Viime viikolla haastattelin naista, joka oli pudottanut painoaan paljon lyhyessä ajassa. Hän totesi kärsineensä huonosta itsetunnosta ja jännittävänsä aina uusia tilanteita, erityisesti kuvissa olemista. Kuinka ollakaan, kameran edessä nähtiin sittenkin rento, rempseä, hymyilevä ja ammattilaismaisesti poseeraava malli.

Miksi lie sitä tulee helposti vähäteltyä omia taitojaan ja piirteitään. Pikkulapsilla on päinvastainen kyky tallella: omaa osaamista ihastellaan vapautuneesti ja muutkin innostetaan iloitsemaan saavutuksista. Meillä kotona esimerkiksi 11-kuinen kävelee haparoivin askelin ja pysähtyy taputtamaan itselleen, kun on pysynyt pystyssä. Ja silloin meidän muidenkin on taputettava.

Jossain vaiheessa tuo taito katoaa. Ja sitten onkin paljon helpompi sanoa toiselle itsestä negatiivisia asioita kuin positiivisia. Mä nyt vain oon tämmönen, emmä oikein osaa olla kuvissa, tuskin mun taidot riittää, ehkä löytyisi parempiakin vaihtoehtoja. Pelkäävätköhän ihmiset sitä, että itsestä pitäminen tai jopa itsensä rakastaminen luiskahtaa omakehun puolelle? Mitä tapahtuu, kun ajattelet itsestäsi päinvastoin kuin edellä: Olen oma, ihana itseni, olen luonteva valokuvissa, taitoni riittävät varmasti, olen hyvä vaihtoehto muiden joukossa. Kaatuiko maailma? No, sitähän minäkin.

Itsensä kanssa on paljon helpompi olla, kun rohkenee nostaa ne hyvät puolet esiin ensimmäisenä. Itselleen voi olla tismalleen samalla tavalla myötätuntoinen ja lempeä kuin ystävälle tai perheenjäsenelle. Arvostelun sijaan kannattaa kehua ja rohkaista itseä. Ai vitsi mä suoriuduin tosi hyvin siitä keikasta! Mä arvasin, että mä osaan!

Itseään saa taputtaa olalle samalla jotain ystävällistä sanoen. Tee itsellesi empaattisia tekoja: Syö hyvin, vältä stressiä, lepää riittävästi. Salli itsellesi pieniä elämän nautintoja: vetäydy sohvannurkkaan villasukat jalassa, kirja kädessä ja konvehtirasian kera. Ole kiinnostunut omista tunteistasi: Miltä minusta tuntuu juuri nyt? Miksi minusta tuntuu tältä? Jos kiukuttaa, oman fiiliksen ja ajatukset voi silti hyväksyä. Jokaisesta reaktiosta ei tarvitse silti pitää. Jos teet virheen, suhtaudu itseesi kärsivällisesti. Käyttäydy itsesi kanssa, kuten toimisit ystävääsi kohtaan.

Olen joskus pyytänyt upeita, ammattitaitoisia ja empaattisia ystäviäni mainitsemaan viisi myönteistä asiaa itsessään. Lähes poikkeuksetta vastaus on ollut tämä: Ai kauhee, viisi myönteistä asiaa! Emmä keksi kuin yhden, korkeintaan kaksi!! Mutta hei, jos sä kysyt negatiivisia asioita, niitä mä keksin kymmenen! Ja kaikki he ovat sellaisia, joista itse keksisin helposti kymmenen hyvää asiaa.

Ja kun asiat eivät aina mene, miten toivoisi, ihminen uskoo tiukasti itse ongelmaan, eikä kykyynsä ratkaista pulma. Sekin on kummallista!

Ei näin, eihän.

Hyväksy itsesi, olethan aivan ihana. Siitä huolimatta sinun ei tarvitse pitää jokaisesta luonteenpiirteestäsi tai muusta ominaisuudestasi. Olet silti ainutkertainen.

Jee, vähänkö mä oon hyvä! Ja suorastaan uniikki! Ja taitava! Keksin itsestäni ainakin kymmenen positiivista asiaa, jee!

Ainoa oikea tapa treenata…

…on veren maku suussa?

Onneksi ei.

Ylikuntopostaukseni kirvoitti keskustelua facebookissani ja muutenkin. Muutama kollega kertoi kokemuksiaan ja eräskin totesi oppineensa kuuntelemaan kehoaan vasta muutaman vaikean ylikuntovaiheen jälkeen. Hän vetääkin enää maksimissaan pari kovaa treeniä viikossa. Rääkkitreenien sijaan hän panostaa venyttelyyn ja kehonhuoltoon. Itse aion seurata hänen jalanjälkiään. Minunkin tulisi lisätä viikkooni venyttelyä ja muita kehoa huoltavia harjoituksia, kuten saunajoogaa, bodybalancea, fitball- tai niska-selkäjumppaa.

On se jännä, miten liikunnan ammattilaisena kyllä tietää, miten olisi järkevä treenata, mutta sitten kuitenkin tulee usein toimittua toisin. Ihan kuin säännöt tai opit eivät koskisi itseä. Ei tässä sentään mitään teräsnaisia olla. Itselläni ylikunnon suurin syy olivat vähät unet ja jatkuva heräily vauvan takia, mutta muutenkin olisi voinut olla mietinnän paikka. Onko tässä mitään järkeä? Jos rakkaasta harrastuksesta tai omassa tapauksessani sivutyöstä alkaa tulla asia, jota joutuu suorittamaan, on aika puhaltaa peli poikki.

Jostain syystä kevyt treeni ei kuitenkaan tunnu samalta kuin kunnon hikirääkki. Joskus tuntuu siltä, että palauttavan hölkkälenkin tai kevyen perussisäpyöräilytunnin jälkeen en ole ansainnut löhötä loppuiltaa sohvalla. Haloooooo. Se on vain minun päässäni, toivottavasti ei sinun.

Viimeistään nyt on aika minunkin oppia, ettei aina tarvitse painaa täysillä. Eräs kaverini totesikin, että on todella vaikea myöntää itselleen, jos liikkuu liikaa tai liian kovaa. Vaikka samaan aikaan huomauttelisi huolissaan vastaavalla tavalla urheilevalle ystävälleen, mikä on todella ristiriitaista. Tässä ja monessa muussakin asiassa kannattaa pyrkiä tarkkailemaan itseään kuin ulkopuolisin silmin. Silloin asia saattaa konkretisoitua aivan eri tavalla.

Ikävä kyllä salilla tulee huomattua monesti sama asiakkaiden kohdalla, että vain täysillä tehty treeni on “oikea” treeni. Ei ole mitään järkeä käydä viisi kertaa viikossa bodypumpissa tai polkemassa sisäpyörää samoilla sykkeillä joka päivä. Jos treeni on liian yksipuolista, kehityskin tyssää. Keho tottuu moneen.

Toinen juttu, mihin olen kiinnittänyt huomiota, että moni tulee urheilemaan aivan puolikuntoisena. Pukuhuoneessa aivastellaan, yskitään ja välillä porukka niistää kesken treeninkin. Minulta on jopa kerran kysytty, että ei kai se haittaa, että mulla on lämpöä 37,5, kai mä voin tulla treenaamaan? No haittaa se. Paljon. Sen tytön lähetin kotiin sairastamaan. Toipukaa siis rauhassa, hyvät ystävät! Älkää tulko kipeänä urheilemaan. Pahimmassa tapauksessa se voi johtaa sairauden päälle jäämiseen tai jälkitauteihin, joiden kanssa ei ole leikkimistä.

Paljon vastuuta on myös meillä ohjaajilla. Asiakas voi ajatella, että kyllähän minäkin vedän kepeästi kolme jumppaa päivässä, vetäähän toi ohjaajakin. Ja miksi mä en voi tulla flunssaisena spinnaamaan, kyllähän toi ohjaajakin tuolla kröhii mikkiin. Ai jai jai. Eli: ei kipeänä treenaamaan. Ei myöskään ohjaamaan. Onko selvä?

Ryhmäliikuntaohjaajan tehtävä on paitsi ohjata, myös valistaa ja muistutella asiakkaita siitä, miten ja millä lailla on hyvä ja turvallista treenata. Jokaisella kun ei ole varaa palkata omaa personal traineria tai sitten ei ole motivaatiota etsiä tietoa itsenäisesti netistä. Joskus tuntuu tosiaan siltä, että moni ajattelee, että mitä enemmän ja mitä kovempaa treeniä, sitä paremmin ja nopeammin kunto kasvaa. Ei, ei, ei.

Siis, vielä kerran:

Panosta monipuoliseen treeniin. Venyttele ja huolla kroppaasi, liikkuvuustreenikin on ihan oikeaa urheilua! Muista lepo. Nuku paljon. Syö terveellisesti ja riittävästi. Ota sykemittari treenikaveriksi. Näillä eväin pääsee jo alkuun, ehkä pitkällekin.