Monthly Archives: October 2011

Täydelliset äidit

Posted on by

Ystäväni, joka on kahden tarhaikäisen lapsen äiti, upea, ihana, mahtava nainen, kirjoitti Facebookissaan, että pinna oli palanut, ääni kohonnut falsettiin ja joululahjat tai vähintäänkin vuoden äiti -palkinto jäivät ehkä nyt saamatta. Ja että täydellinen äiti on hänestä kaukana.

Lasten kanssa elämä nyt välillä vain on sellaista, etteivät vuoden äiti -palkinnot aina osu kohdilleen tässäkään osoitteessa. Itse olen elänyt lapsivastuun kanssa niin kauan, etten enää edes muista aikaa, jolloin huolehdin vain itsestäni. Vaikka vanhempana olo on äärettömän antoisaa, on se toisinaan myös hemmetin raskasta. Ja jos ja kun vanhemmuuteen yhdistää vielä uus- ja pikkulapsiperhekiemurat, niin se ei ainakaan kuvioita helpota. Mutta että täydellinen äiti, sellaista ei taida ollakaan. Mutta enpä ole myöskään tähän ikään mennessä kohdannut täydellistä ihmistä.

Vaikka joskus minäkin yhä vielä haaveilen vapaasta päivästä, jolloin voisin tuijotella kattoon (ja samalla salaa kadehdin nanosekunnin ajan huolettomia, vain itsestään ja korkeintaan kissastaan huolehtimaan joutuvia sinkkuystäviäni), olen ollut jälleen tikahtua nauruun kiitos aivan mahtavien tyttärieni. Pian 15-vuotta täyttävä on, noooooh, melkoisen teini, ja hänestä olen näin 34-vuotiaana aivan ikäloppu kalkkis enkä siis todellakaan tunnu tajuavan mistään mitään (Kuka Justin Bieber?), mutta toki meilläkin on paljon hyviä hetkiä. Keskimmäinen taas on jotenkin hyvin pikkuvanha ja hän lienee perinyt kuivahkon huumorintajunsa minulta. Erityisen hauskaa on käydä hänen kanssaan kahdenkeskisiä automatkakeskusteluja. Monesti hän heittää jotain hyvin humoristista ja toteaa sitten, että “no, älä nyt, sehän oli vain sarkasmia”. Öö? Tuskin itse kymmenen vanhana edes tiesin moisen sanan olevan olemassa. Keskimmäinen myös huolehtii pikkusiskostaan erityisellä rakkaudella ja huokailee aina, että “ooh, olisipa meidän elämä tyh-jää ilman Piksua!! Mitä me oikein tehtiin kaikki päivät ennen kuin Piksu syntyi?”.

Ja Piksu sitten. Kyllä on kymmenkuinen pyörittänyt koko porukan pikkusormensa ympärille. Mietin tässä juurikin, että miten noin mahtava tyyppi voi oikeasti asua meillä. Toki hän osaa olla melkoinen jääräpää, mutta myös aivan valloittava, jatkuvasti uutta oppiva pieni taapero. Lempiasioita juuri nyt ovat totta kai kaikki kielletyt asiat, kuten kylpyhuoneen lattiakaivon räpeltäminen, televisioon nojailu, kaukosäädinten ja puhelimien hiplaileminen puhumattakaan eteisessä olevien ulkokenkien syömisestä tai vaunujen kuraisten renkaiden nuolemisesta. Jos hän saa käsiinsä aikakauslehden on se silputtu alta aikayksikön. Ja entäs sitten, kun illalla ollaan menossa nukkumaan: Virtaa alkaa löytyä, vaikka silmät olisivat lupanneet jo toista tuntia. Eikä pinnasängyssä suinkaan mennä heti makuulleen, vaikka siellä saatetaan toki käydä pitkällään, jonka jälkeen noustaan seisomaan noin 20 kertaa. Uusista uusin juttu on iloinen kirkuminen täyttä kurkkua, äidin olkapään pureminen ja kuolaisella suulla pöristely olkapäätä vasten. Nyt hän myös osaa kävellä tuen kanssa ja seisoo huojuen paikallaan jopa kymmeniä sekunteja. Pienet kädet kurkottelevat aina vain ylemmäs kohti kiellettyjä esineitä. Erityisen hauskaa on myös katsoa omia kuvia tietokoneen näytöltä tai tavata samaa ikäluokkaa olevia ystäviä. Ja ihan sama mitä siskot tekevät, se aiheuttaa useimmiten naurunremakan, jota ei kai kukaan voi kuunnella vakavana.

Sitäpä vain, että välillä elämä on yhtä alamäkeä. Sitten on tasamaata, jyrkkää ylämäkeä, loivaa nousua ja vastatuulista laskua. Kuulostaa sisäpyöräilytunnilta, mutta se taitaa olla elämää perheessä ja perheenä. Joskus tuiskahdellaan, mutta mikä tärkeintä, sitten pyydetään ja annetaan anteeksi. Sovitaan ja herätään jälleen uuteen, tapahtumarikkaaseen päivään.

Olen vahvasti sitä mieltä, että itseään ei kannata ottaa niin tosissaan ja vakavissaan vanhempana eikä edes ihmisenä. Jokainen mokaa, mutta osaa varmasti antaa itsestään myös sitä parasta. Että armoa peliin. Lisää rakkautta, välittämistä ja huolettomuutta. Vähemmän perfektionismia. Ainakin lapsiperheessä ja vanhempana.

Ai että mä kyllä luulen, että toi mutsi ei oikein diggaa, että kaivoin sadannen kerran nää puhtaat pyykit tästä kassista lattialle. No, olisko ehkä kannattanut viikata ne kaappiin?

Mä ajattelin ottaa tän mun parhaan koiranpentuilmeen, kun mutsi tulee töistä kotiin. Sitten sitä ei ehkä haittaa, että mä söin sen lehden, jossa sen juttu oli, mitä se ei vielä ollut itse nähnyt.

Odotuksista ja oikeista valinnoista

Posted on by

Viime yönä meillä tehtiin ennätys, itse nukuin katkeamattomasti 9 tuntia ja kuopus 12. En oikeasti edes muista, milloin vastaavaa olisi tapahtunut, oolalaa! Kyllä oli aamulla herätessä pöllähtänyt, mutta pirteä olo. Selkeästi unihommelit alkavat helpottaa! Miten se aina meneekin niin, että kun hankala tilanne on päällä, olo on epätoivoinen. Vaikka tavallaan tietää, että hommat hoituvat, aina, ja tilanteet helpottuvat, aina, niin sillä hetkellä sitä on vaikea muistaa. Yhtäkkiä vain huomaa, että kas, nyt on toisin.

Hyvien unien lisäksi (tai ehkä juuri niiden vuoksi) elämä on ollut jotenkin huoletonta. Töitä on ollut riittävästi ja jumppaohjauksia myös. Jokainen päivä on ollut mukavasti erilainen eikä edes tiettyjen päivien tiukka aikataulu ole saanut minua ahdistumaan. On aika mukavaa edetä elämässä aika lailla hissun kissun, päivä kerrallaan. Toki minulla on juttujeni deadlinet ja muut tärkeät menot kalenterissani kirjattuna, mutta oikeastihan tulevaisuudesta ei voi sanoa kovinkaan paljon, sillä emmehän voi tietää. Elämää kun on vaikea ennakoida saati kontrolloida, mutta onko se sitten aivan tarpeenkaan. Jos minulta kysyttäisiin, missä olen viiden vuoden päästä, en osaisi vastata siihen mitään, ainakaan juuri nyt. Mielestäni se ei ole impulsiivisuutta, vaan ehkä jopa järkevää. Olen tullut siihen tulokseen, että on ihan turha luoda jättisuuria odotuksia, kun asioista ei kuitenkaan ole varmuutta. Toki päämääriä ja unelmia pitää olla, mutta mieluummin olen sitten tässä ja nyt. Itse olin joskus ennen murehtimisen mestari ja melkoinen jossittelija. Vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää, että on melko turhaa käyttää aikaa ja energiaa joidenkin asioiden puimiseen tai ainakaan niiden murehtimiseen. Ainahan voi sen sijaan ainakin yrittää iloita asioista, jotka ovat nyt juuri pinnalla. No, tämä on ollut pitkällisen irti päästämisen tulosta ja voi olla, että ensi viikolla minusta tuntuu aivan toisenlaiselta, heh. Mutta itse saavutan hyvällä tavalla huvittavaa fiilistä, kun pyrin olemaan miettimättä liikoja. Joskus on ihan hyvä sanoa itselleen, että en oikeasti tiedä, ja tyytyä siihen.

Tapasin viikolla ystävääni, fiksua, upeaa naista, joka oli pitkällisen vatvomisen jälkeen irtisanoutunut vakituisesta työstään. Upeasta työstä, jonka saadakseen moni olisi varmasti valmis taistelemaan ja antamaan kaikkensa. Ystäväni mietti sitä, pitävätkö muut häntä nyt tyhmänä tai omituisena, kun hän jättäytyy omasta vapaasta tahdostaan tyhjän päälle vailla tarkkoja suunnitelmia. Tulevaisuuden epävarmuudesta huolimatta hän vaikutti erittäin onnelliselta ja helpottuneelta. Mielestäni hän ei ole lainkaan tyhmä, vaan rohkea, ja teki viisaasti kuunnellessaan sisäistä ääntään. Ja mistä sitten tietää, onko omat valinnat oikeita? Ei kai sitä tiedäkään. Pitää vain uskaltaa heittäytyä. Isoista muutoksista päättäminen on joskus todella pelottavaa. Itsensä kuunteleminen on kuitenkin omassa elämässäni kantanut aina pitkälle, ja asiat, jotka olen tehnyt hieman vastentahtoisesti, eivät.

Elämä on matka, jonka voi vain elää läpi tai ottaa jännittävänä seikkailuna. Itse kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Ja sinulle ystäväni, kauniita unia, kaikki järjestyy.

Elämä kantaa, kun vain uskaltaa heittäytyä! Kuvassa kuopus ihailemassa merta äidin työpaikalla.

Pr-toimistohulinaa vol. 1

Posted on by

Onpa ollut kiire! Hauskaa kyllä, että ohjelmassa on ollut vain kivoja asioita. Olen petrannut sujuvasti taitoani sanoa ei. Jos jokin asia, tilanne tai työjuttu aiheuttaa minussa stressireaktioita, vältän sitä.

Keskiviikkona kävin pyörähtämässä Pr-toimisto Milttonin Showroomilla. Paikka oli pressipäivän johdosta tupaten täynnä, ja pyörähdykseksi aiottu käväisy venähti, kuten arvata saattaa. En vain voinut sille mitään, että jäin kiinni suustani jatkuvasti! Vaientakaa minut!

Tarjonnasta jäi mieleeni muun muassa teemuki. Muovisessa mukissa on teesiivilä mukana, jonka saa kätevästi irrotettua. Mukia kallistamalla tee hautuu veteen, ja kun tee on riittävän vahvuista, muki kallistetaan vastakkaiseen asentoon ja hörps. Magisso-niminen, mukia valmistava firma muuten on suomalainen, vaikka minun ja erään ihastuttavan kollegani mielestä nimessä oli italialainen kaiku. Paikalla ollut Magisson edustaja totesi kuulevansa samaa jatkuvasti, mutta itse italialaisten mielestä merkki ei kuulosta kuulema lainkaan italialaiselta!

Mukia kallistamassa on tällä kertaa pikku käsi, tosin ei Piksun, vaan Piksun ystävättären.

Paikalla oli myös valokuvaaja, joka otti kuvan ja printtasi sen ulos samantien paperiversioksi HP:n tulostimella. Hauskaa! Harmi vain, että tukkani on aivan kamala, sillä pääsen kampaajalle vasta ensi viikolla. Shame on me!

Hei olen Jenny, ja viime kampaajakäynnistä on hävyttömän pitkä aika.

Onneksi käteeni lätkäistiin punatukkaisen pelastus, nimittäin Fudgen Red Head Conditioning Treatment -hoito. Testaan sitä ja kerron siitä myöhemmin. Oli pakko sanoa hiusmerkkien edustajille, että olen oikeasti menossa kampaajalle ensi viikolla, älkää katsoko mun päätä juuri nyt. Heh.

Samalla reissulla tulin muuten huomanneeksi, että Uudenmaankadulle on avattu uusi karkkikauppa Sweetheart. Käykää katsastamassa fiini valikoima!

Namskutti! Itse ostin putiikista mansikkavaahtokarkkitankoja ja valkosuklaata.

Voihan innostus!

Posted on by

Jotenkin nahkean ja tahmean alkusyksyn jälkeen alan taas olla täydessä terässä, oma itseni ja juuri nyt tuntuu siltä, että voisin haljeta innosta! Lokakuu tuntui loputtoman pitkältä ja nimensä mukaisesti ihan lokaiselta, plääh. Marraskuu on erittäin tervetullut.

Työmotivaatio tuntuu kohonneen takaisin huippuunsa, hyvä niin. Arvasinkin, että tästä se arki lähtee sujumaan, kunhan saan vain nukkua. Viime yönä meillä tehtiin ennätys pitkään aikaan, sillä Piksu, 10 kk ja 5 päivää, veti täydet 8 tunnin yöunet. Voi sitä iloa, kun aamulla tajusin, että olin nukkunut katkeamatta tuntikausia. Ooh!! Ihan eri fiilis oli myös ohjata aamusisäpyöräilyä.

Rakastan nukkumista ja unta. Ah nam. Kyllä se vain niin on omalla kohdallani, että nukkumattomuus tappaa luovuuden. Nyt kun alan olla levänneempi, tuntuu siltä, että mikä tahansa onnistuu ja kaikki on mahdollista. Olen myös valmis ponnistelemaan tavoitteideni eteen. Kunnianhimoni on puhjennut kukkaansa. Olen alkanut tauon jälkeen tehdä listoja. Kynä sauhuten kirjaan ideoitani pikku muistivihkoihini. Tuntuu siltä kuin olisin herännyt kuukausien horroksesta. Wunderbar fiilis, pakko sanoa. Määränpäät, olen matkalla!

Erityisesti iloitsen siitä, että olen onnistunut innostamaan myös muutaman muun ihmisen sen haaveprojektini pariin. Vaikka minua jännitti aikanaan edes ehdottaa asiaa, oli hyvä, että tein sen. Nyt vain malttia: Hedelmät tulevat sitten, kun niiden aika on. Nyt painetaan töitä! Sitten juhlitaan, kun on valmista. Hih. Ensin työ, sitten huvi. Eikä paha rasti sekään, että toisinaan työ tuntuu enemmän huvilta kuin työltä.

Lehtikeikat ovat olleet myös hurjan innostavia. Olen tavannut aivan ihania ihmisiä töiden parissa. Sunnuntain vietän muuten Tampereella, saan pitkästä aikaa tehdä yhdessä töitä erään ihastuttavan valokuvaajan kanssa. Me ystävystyimme aikanaan niin, että teimme yhdessä kuvauskeikkoja. Lukuisilla automatkoilla ehti hyvin kertoa toiselle elämäntarinansa.

Viime lauantaina tapasin pitkästä aikaa toista ystävääni, ja vasta heiltä lähdettyäni tajusin, että olin tainnut puhua ja kysellä taukoamatta. Kun meilissä sitten jälkikäteen pahoittelin puheripuliani, hän totesi sen olevan hyvä asia, hihih. Mahtavaa tuntea olonsa taas omaksi itsekseen, ihan vain siitä syystä, että on saanut NUKKUA. Enpä voisi enempää hehkuttaa kunnon unia.

Tämä ja ensi viikko on täynnä kiirettä myös siksi, että PR-toimistot viettävät joka syksyisiä lehdistöpäiviään. No, tuleepa kertalaakista nähtyä kaikki tulevat uutuudet ja mikä parasta, tavattua runsaasti alalla työskenteleviä tuttuja, kavereita ja ystäviä.

Taidanpa lähteä rauhoittumaan illan intervalliohjauksen pariin, heh.

Chill.

Tämä pikku riiviö on oppinut nukkumaan!

Onnen murusia

Posted on by

Jos joku ihmettelee, missä kaikki Kallion kirjaston elämäntaitokirjat ovat, ne ovat täällä meillä! Tyttäreni, 10, juuri huomautti, että pitäisiköhän sun äiti lukea välillä romaaneja kanssa. Heh. Pitäisi varmasti. (Asia korjaantuu viimeistään alkutalvesta, jolloin ystäväni Venlan esikoisromaani julkaistaan). Sama tytär luki myös uusimmasta Anna-lehdestä ei äitinsä kirjoittamaa liikuntajuttua, vaan Laila Hirvisaaren haastattelun ja kehui sitä mielenkiintoiseksi. Lapsi syynää lehden kuin lehden tarkasti ja tuntuu huomaavan jokaisen pilkkuvirheenkin, johon hän tyytyväisenä toteaa, että no, enpä ole toimittajan tytär turhaan. Lapset ovat hassuja!

Toinen hassulainen, myös suuri onnen aiheuttaja on tytär, 10 kk ja 4 päivää, joka yllättäen oppi kävelemään famulta saadun Brio-kärrynsä kera. Nyt meillä siis kävellään ympäri kämppää ja huimaavaa vauhtia.

Vielä niistä elämäntaito-opuksista. Parhaillani selailen Wilhelm Schmidin Onni-kirjaa. Kirjassa todetaan sen tarjoavan lyhyen hengähdystauon kaiken onnihysterian keskelle. Onnihysteria, mikä ihana luonnehdinta! Breikki saattaisi tulla itsellekin tarpeeseen, sillä olen viime aikoina tainnut alkaa saada yliannostusta onnellisuus- ja onniteemaisista kirjoista. On todella hyvä, että asiasta kirjoitetaan, mutta mielestäni onni on vähän niin kuin muutos. Onnea ei voi oppia kirjoista, vaan se täytyy löytää itse. Joskus on onnea ja olo onnellinen. Joskus taas epäonni piinaa ja on maailman onnettomin olo. Näin se menee, elämä.

Toki kirjat ehkä opettavat avaamaan silmiä, löytämään elämään merkityksiä ja iloitsemaan pienistä asioista. Yltäkylläisen onnen saavuttamisen edellytyksenä on henkinen suhtautuminen elämään. No, sitten olen ainakin jo oikealla polulla!

Itselläni onni koostuu juuri pienistä arjen murusista, joista tulee yhdessä paljon tai vielä parempi, riittävästi. Onneen kuuluvat myös vastoinkäymiset, ja Onni-kirjassa todetaankin hyvin, että murheellisuutta ei tarvitse sulkea pois onnesta, vaan se voidaan sisällyttää siihen.

Kaikki ei voi koko ajan olla mielekästä, eikä täydellistä fyysistä ja psyykkistä kivuttomuutta voida saavuttaa. Silti voi olla onnellinen.

Oma onneni koostuu siitä, että minulla on luotettavia ja rakastavia ihmisiä ympärilläni. Koen itseni onnekkaaksi, kun saan tehdä mieleistäni työtä. Onni on sitä, kun olo on rauhallinen ja tyyni. Onni on hyvä terveys. Sekin on onnea, että saa aamulla herätä uuteen päivään. Olisinko onnellisempi, jos pihalla seisoisi uunituore Land Cruiser ja säkki rahaa? Luultavasti onnellisuuteni olisi huipussaan hetken, mutta olotila tasoittuisi pikku hiljaa. Ainakin kun osa perheestä on hoitovapaalla, on helppoa olla sitä mieltä, ettei raha tuo onnea.

Illalla tekstailin kahden tutun, ihanan ihmisen kanssa, jotka olivat kumpainenkin joutuneet sairaalaan ja sattumalta vierekkäisiin peteihin. Jostain sitten oli tullut ilmi, että molemmat tuntevat minut. Toinen heistä tuumasi viestissään viisaasti, että yhtenä hetkenä sinulla on kaikki, ja toisena hetkenä kaikki voi olla täysin päinvastoin. Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää.

Itsekin yritän pitää mielessäni, että mikään tässä maailmassa ei ole itsestäänselvyys. Eivät edes ne pienet arjen onnen muruset. Jos nousit aamulla väärällä jalalla sängystä huonojen unien jälkeen, hengitä syvään. Avaa silmät. Katso ympärillesi. Sinulla on paljon, ihan oikeasti. Juuri nyt on hyvä hetki jatkaa päivää paremmalla mielellä, onnellisena ja kiitollisena.

Liikunta raskauden jälkeen

Posted on by

Aina välillä blogiini tullaan hakusanoilla “Liikunta raskauden jälkeen”. Nyt postaankin teemasta lyhyesti. Tämä oli varoitus vauvattomille lukijoille.

Ensimmäisen raskauteni aikana 15 vuotta sitten en liikkunut juurikaan. Olin aina urheillut, mutta tuossa elämänvaiheessa liikunta oli hetken tauolla. Innostuin urheilusta uudelleen sitten lapsen saatuani, jolloin treenaaminen lähti vähän lapasista, vähempikin olisi riittänyt. Nuorena äitinä sain itseni muutamassa kuukaudessa entisiin mittoihini.

Keskimmäistä lastani odottaessa ohjasin ryhmäliikuntaa raskauden viime metreille saakka. Keskimmäiseni onkin liikunnallisesti lahjakas, esikoinen taas ei ole urheilusta lainkaan kiinnostunut. Liekö omalla treenilläni raskauden aikana ollut vaikutusta heidän liikuntainnostukseensa tai sen puutteeseen. Nyt kuopuksen kanssa ohjasin sisäpyöräilyä raskausviikolle 34. Bodypumpin ohjaamisen jätin jo raskausviikolla 26, sillä alaselkäni alkoi vihoitella.

Raskauden jälkeen meni joitakin viikkoja, etten liikuttanut itseäni kuin sohvalta jääkaapille. 1,5 kuukauden päästä synnytyksestä kävin kokeilemassa, miltä tuntuu ohjata intervalliaerobiccia ja taisin käväistä kerran lenkilläkin. Tuntui kamalalta! (Lisäksi fiilistäni ei nostanut yhtään ystäväni aikaisemmin yksityiskohtaisesti kertoma selostus ensimmäiseltä juoksulenkiltään synnytyksen jälkeen, jolta hän oli palannut kotiin pissat housussaan. En kaivannut samaa kohtaloa, joten hyppiminen ja juoksu jäivät hetkeksi siihen.) Ylimääräiset kilot lyllyivät ja höllyivät ja meinasin kuolla hengästykseen. Ennen niin hyvä peruskuntoni oli laskenut pohjalukemiin muutamissa viikoissa. Ylimääräistä painoa oli tässä vaiheessa noin kymmenen kiloa, ja vaikka olinkin päässyt eroon valtavasta kuulasta vyötärölläni, liikkuminen oli tosi raskasta. Motivaatio oli myös nollassa. Sitä paitsi en voinut katsoa itseäni peilistä lainkaan, yksikään vaate ei mahtunut päälleni ja kateellisena seurasin julkkisäitien “Kahdessa päivässä omiin vaatteisiin raskauden jälkeen” -saavutuksia. Sisäpyöräily tosin sujui hieman kivuttomammin, ja sitä kävin tuurailemassa silloin tällöin pitkin kevättä. Hengitys- ja verenkiertoelimistön kunto kohentuikin nopeasti, mutta liikakilot koristivat sitkeästi vyötäröä. Ehkä siksi, että lähes päivittäin söin karkkia ja join kokista. Makean avulla kompensoin fiksusti valvomisesta johtuvaa väsymystä.

Kesällä ohjasin pari tuntia viikossa, mutta lihaskuntotreeniä en tehnyt lainkaan harvinaista kotona jumppailua lukuun ottamatta. Painokin jumitti samassa lukumäärässä. Kärsin suunnattomista motivaatio-ongelmista liikunnan suhteen. En vain saanut itseäni sohvalta urheilemaan, ellei ollut ihan pakko.

Vasta syyskuussa, siis 8 kuukautta synnytyksen jälkeen, aloin liikkua aktiivisesti 6-10 tuntia viikossa. Ohjelmassani on ollut aerobiccia, sisäpyöräilyä, bodypumpia. Erityisesti keskivartalon lihakseni ovat joutuneet koetukselle, sillä enhän ollut treenannut niitä juurikaan synnytyksen jälkeen. Seuraava päivä ensimmäisen bodypumpin jälkeen oli täyttä tuskaa, lihaskipu oli holtitonta.

Nyt kahdessa kuukaudessa on tapahtunut todella paljon kehitystä. Minulla on lihaksia! Paino on pudonnut 7 kiloa, peruskuntoni on viimeistään nyt täysin ennallaan ja esimerkiksi bodypumpissa teen liikkeet samoilla, kohtuuisoilla painoilla kuin ennen raskautta. Alaselkäni ei vielä kestä hyppimistä, mutta se asia korjaantuu varmasti aktiivisella vatsa- ja selkälihastreenillä, kun vain saisi aikaiseksi. Ryhti, notkeus tai liikkuvuus eivät vielä ole entisenlaisiansa, mutta se on täysin omaa vikaa. Omaa laiskuutta lähinnä.

Ja mitä sitten olen oppinut kuluneen vuoden aikana? Ja nämä totta kai kantapään kautta, kuten tyyliini usein kuuluu.

1) Lihaskuntoa ei kannata päästää raskauden jälkeen pohjalukemiin, sillä sieltä kapuaminen normitilaan vaatii sitkeyttä. Vatsalihaksia olisin saanut alkaa tehdä fyssarin luvalla jo kuusi viikkoa synnytyksestä. No, en tehnyt. Olisi pitänyt.

2) Hengitys- ja verenkiertoelimistön kunto palautuu nopeasti ennalleen, vaikka ensin tuntuu siltä, että muutaman rappusen nouseminen voi viedä tajun kankaalle.

3) Jos liikuntamotivaatiosi on kateissa, älä menetä toivoasi. Kyllä se sieltä ilmaantuu, vaikka sillä hetkellä ei uskoisi. Pakolla pystyy urheilemaan tietyn aikaa, mutta sekään ei toimi loputtomiin.

4) Älä vertaile itseäsi muihin vastikään synnyttäneisiin. Ei ystäviin, seurapiiripalstojen julkkiksiin tai samalla salilla treenaaviin äiteihin. Sellaisesta saa vain huonot fiilikset itselleen ja on entistä helpompaa kaivautua sohvan rakoon suklaalevy ja sipsipussi seurana.

Tässä vielä Vauva-lehden vauvajumppajuttuun aikoinani haastatteleman fysioterapeutti ja pilatesohjaaja Vuokko Jernforsin ohjeita:

  • Äiti voi aloittaa kevyen liikunnan, kuten vaunukävelyn, heti kun voimat ovat palautuneet synnytyksestä.
  • Lantionpohjanlihaksia on hyvä alkaa harjoitella heti synnytyksen jälkeen.
  • Lantionpohjanlihasten aktivoiminen on tärkeää kaikessa liikunnassa. Imaise lantionpohjanlihakset ylöspäin. Pidä ne aktivoituina muutaman sekunnin ajan. Muista myös niiden rentouttaminen samalla ulos henkäisten. Toista samaa muutama minuutti kerrallaan useita kertoja päivässä.
  • Vatsalihakset palautuvat raskaudesta yksilöllisesti. Syviä vatsalihaksia voi alkaa harjoitella pian. Jos tunnet olosi niiden treenaamisen suhteen epävarmaksi, tarkista asia lääkäriltä jälkitarkastuksessa. Kun kehon tuki lähtee syvältä keskivartalosta, on vauvaa helpompi kanniskella ja myös lanneselkä pysyy neutraalissa asennossa.
  • Reipas juoksu tai hyppyjä sisältävät ja repiväliikkeiset lajit kannattaa jättää siihen, kun keho on lähes kokonaan palautunut synnytyksestä. Lantionpohja ja rinnat eivät kestä hölskyvää liikettä heti synnytyksen jälkeen. Palautuminen on yksilöllistä, mutta usein se kestää kuukausia.

Kun tällainen tyyppi matkustaa messissä 9 kuukauden ajan, on selvä, että kroppa ei ole ihan kuosissa heti synnytyksen jälkeen. Kuvassa Piksu, 10 kk.


Vielä muutoksesta ja vähän myös ongelmista

Posted on by

Linkitän postauksiani Fb-sivuilleni, ja toisinaan mielipiteiden vaihtoa käydään siellä. Tänään sainkin erinomaisen kommentin, jossa pohdiskeltiin muuttumisteeman pinnalla oloa ja mietittiin, että mitä jos sitä olisikin tyytyväinen sellaisena kuin on eikä hakisikaan muutosta jatkuvasti. Että muuttumisestakin voi tehdä suorittamista ja projektin, niin kuin monesta muustakin asiasta.

Tuo on varmasti totta, että joku voi ottaa muuttumisen projektina, jossa mikään ei riitä ja aina vain on muututtava lisää ehkä vain muuttumisen vuoksi. Itse ajattelen asiasta niin, että tahdonhan muokata kehoanikin treenaamalla, niin miksei sitten muutosta ja sen hakemista voisi ajatella henkisenä treenaamisena. Mielestäni muutos ei estä juuri nyt tyytyväisenä olemista, vaan otan sen enemmänkin itseni positiivisena kehittämisenä, uuden oppimisena ja uusien käyttäytymismallien löytämisenä. Mielestäni itseni lisäksi siitä hyötyvät myös muut ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Enkä usko, että kukaan voi loputtomiin pysyä prikulleen samanlaisena. Tietenkin voidaan ajatella, että muutos tapahtuu kuin itsestään esimerkiksi ikävuosien ja elämänkokemuksen karttuessa, mutta minun mielestäni ei ole mitään pahaa siinä, jos tällaista prosessia tahtoo vauhdittaa pohdiskelemalla asioita. Omalla kohdallani olen huomannut tällaisen asioiden pyörittelemisen johtavan hyvään ja stressittömämpään elämään. Ja olen tismalleen samaa mieltä, että itseensä tulisi olla tyytyväinen tässä ja nyt. Tietysti tulee päiviä, jolloin on epävarma, ankea ja ahdistunut olo, takapuoli on puoli metriä liian leveä, yksikään asu ei tunnu istuvan päälle ja juuri tänään, kun halusin olla parhaimmillani, leukaani ilmestyi maailman suurin finni, mutta jos suurimmaksi osaksi itseään pitää varsin mukiinmenevänä ja mukavana tyyppinä, asiathan ovat silloin tosi hyvin! Kuitenkaan se ei sulje tätä pois. Hihih, anteeksi.

Tämä muuttumisasia pyörii niin paljon päässäni siksikin, että olen viime aikoina keskustellut siitä paljon muutaman ystäväni kanssa. Olemme antoisissa keskusteluissamme puineet sitä, voiko ongelmallinen ihminen muuttua. Vastaus on kyllä, mutta kukaan muu ei häntä voi muuttaa, ainoastaan hän itse. Vaikka kuinka toivoisi, rukoisili ja anelisi toista käyttäytymään eri lailla, se ei vain toimi. Kun tämän asian hyväksyy, on jo hyvällä tiellä. Silloin osaa irrottautua toisen ihmisen valinnoista ja tehdä vain ja ainoastaan omia valintoja.

Et voi pysäyttää aaltoja, mutta voit oppia surffaamaan niillä. Mutta entäs sitten, jos et tahdokaan. Onko pakko? Vain sinä tiedät sen.

Kun ihminen vihdoin tajuaa sen yksinkertaisuuden, että itse on ratkaisu omiin huoliinsa, elämänlaatu voi nousta kohisten. Ja mitä sinun ongelmiisi tulee – vain sinä olet kykenevä löytämään omiin ongelmiisi ratkaisuja, ei kukaan muu. Se on ihan sama, mitä esimerkiksi ystäväsi ovat mieltä. Jokaisen meistä täytyy itse kääntää se viimeinenkin kivi, ennen kuin on valmis ymmärtämään sen, mitä joku on sanonut sinulle jo kuukausia sitten. Ja mistä sitten tietää, että ongelma-asia ei enää vaivaa päätäsi? Siitä, että kohdatessasi asian se ei aiheuta enää minkäänlaisia tunnekuohuja.

Siinä tämän päivän henkinen aerobic. Ensi viikkoon hyvillä mielin! Toivottavasti sinäkin.

 

 

Elämän arkkitehtina

Posted on by

Viime yönä saimme nukkua seitsemän (7) tuntia yhtäjaksoista unta! Vielä tämäkin elämä voittaa ja normalisoituu. Muistatteko muuten hänet?

Eilen lueskelin saksalaisen terapeutti Mathias Jungin kirjaa Pikku prinssi meissä (Kirjapaja 2007). Kirjassa pohditaan elämän eri teemoja klassikkosatu Pikku prinssin jalan jäljissä.

Viime aikoina olen miettinyt paljon ihmisten muuttumista. Miksi toisille muutos vaikuttaa olevan helppoa? Miksi toiset vain toistavat samoja käyttäytymismalleja ja tottumuksia viikosta ja kuukaudesta toiseen? Osittain se johtunee omista haluista ja toiveista, joku tahtoo kiivaasti muuttua ihmisenä ja toinen taas on täysin tyytyväinen itseensä (puutteistaan huolimatta), juuri sellaisenaan.

Toki jokainen on varmasti paras mahdollinen sekä vikoineen että hyvine puolineen. Silti itse ajattelen, että muutos on hyvästä. Kun me kerran muutumme jatkuvasti ulkoisesti, miten muka voisimme edes pysyä sisäisesti samanlaisina.

Jungin kirjassa on muutamia oivallisia kiteytyksiä. Neurootikko pitää tuttua onnettomuutta parempana kuin tuntematonta onnea. Totta, pelko uudesta pitää meitä usein kiinni vanhassa. Omat, itselle asettamat kiellot, oletukset ja tottumukset juontavat kaukaa, ja pitävät meitä aloillaan. Ne voivat toki ajaa meitä säntillisesti kohti saavutuksia, määränpäitä ja unelmia, mutta kirjan mukaan ne voivat myös johtaa sielullisiin umpikujiin. Sen, joka tahtoo kehittyä, kannattaa tulkita omia vanhoja tapojaan. Miksi teen näin? Mitä siitä hyödyn? Voisinko tällä kertaa toimia toisin?

Kriisitilanne elämässä on usein muutoksen paikka. Sen olen huomannut aikoinaan itse ja myös viime aikoina joidenkin ystävieni elämiä tarkkaillessa. Alkujärkytyksen jälkeen moni on todennut, että näin onkin parempi. Ilman potkuja, parisuhteen tai ystävyyssuhteen loppumista tai terveyden menettämistä elämä olisi junnannut samanlaisena. Elämään on tullut jokin asia, joka on herättänyt näkemään asiat eri silmin.

Jungkin toteaa kirjassaan kriisin olevan kehityksen virike. Hän sanoo hauskasti, että oma kriisimme on meille maailmankantaesitys, kukaan ei ole kokenut juuri sitä ennen. Kriisissä löydämme rajallisuutemme, mutta myös mahdollisuuden muutokseen.

Jungin mukaan olemme kaikki jossain määrin Pikku prinssi -tarinan neuroottisia lyhdynsytyttäjiä. Liian usein uusi jää kokematta, kun päässämme kuiskivat vanhat viestit. Vain muuttuessaan ihminen pysyy uskollisena itselleen.

Minua kiehtoo monesti arjessa unohtuva ajatus siitä, että olemme oman elämämme arkkitehteja. Tottahan se on. Olosuhteet toki määrittelevät mahdollisuuksimme, mutta omilla valinnoilla voi useimpiin asioihin itse vaikuttaa.

Tärkeintä kuitenkin olisi nauttia elämästä, juuri nyt, oli muutoksen tarvetta tai ei. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä missä on, sanotaan Pikku prinssissä. Kirjailija Saul Bellow on todennut, että Kaikki on valmista mukavaan, viihtyisään ja hauskaan elämään. Silti jokin meissä saattaa kysyä, Mitä seuraavaksi? 

Kun katsoo asioita eri tavalla, voi yllättyä. Eilen satuin huomaamaan, miten hieno Kallion kirjaston lukusalin katto on. Vuosiin en näköjään ole kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota.

 

 

Pikku muistutuksia perjantaille

Posted on by

Aargh! Huomasin eilen, että olenpas ollut kireä viime aikoina. Vaikka tyllerö, 10 kk, nukkuukin taas hyvin ja herättää vain kerran yössä, kolme kuukautta jatkuneesta sata kertaa yössä heräämisestä toipuminen vie aikansa. Toista se oli nuorena äitinä muuten, kyllä silloin jaksoi! Lisäksi huomasin, ja mikä tärkeintä, myös myönsin itselleni, että tulipa taas kahmittua liikaa liikunnanohjauksia kirjoitustöihin, perheen pyörittämiseen ja huonoihin uniin nähden. On ollut nimittäin aamuja, jolloin sisäpyöräily on tuntunut kuolemalta, heh. Kun kuluva kausi loppuu, keskityn enemmän sijaistuksiin kuin vakkaritunteihin.

Oma kireyteni on johtunut selvästi huonoista unista. Juuri luinkin Markku Partisen ja Maarit Huovisen Unikoulu aikuisille -kirjasta (Wsoy 2011), että unettomuus aiheuttaa masennusta, ärtyisyyttä ja mielialan heittelyä. Kah, minustako puhutaan!

Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, että olen edes huomannut asian, jolloin voin siihen vaikuttaa ja puuttua. Jotkut kun taas porskuttavat pahantuulisina läpi elämänsä ilman aikomustakaan muuttaa käytöstään. Onneksi pahantuulisuus on itselläni ainakin hyvin nopeasti ohi menevää. Mutta tässä taas pari asiaa muistuttamaan, myös minulle, että toisinkin voi elää.

1) Kiitollisuus. Kun alkaa miettiä kiitollisuuden aiheita, huomaa sen, mitä itsellä on. Miten hyvin asiat jostain vastoinkäymisestä huolimatta ovatkaan. Ikävä kyllä tuppaamme usein iloitsemisen sijaan miettimään liikaa sitä, mitä meiltä puuttuu, mikä asia on huonosti, mitä emme osaa. Aina voi ajatella toisin!

Kuva: www.onthedotcreations.com

2) Elämän ei missään nimessä tulisi olla helvettiä, mutta kukaan ei ole väittänyt, että se olisi aina yhtä juhlaa tai paratiisia. Sinun, minun, meidän elämä voi kuitenkin olla täysin nautinnollista. Siihen, miten asiat koet, vaikuttaa paljon perspektiivi, jolla elämääsi katselet. Kokeile vaihtaa näkökulmaa, jotain voi tapahtua. Mitä jos ajattelisitkin tänään toisin asiasta, johon olet tottunut suhtautumaan tietyllä tapaa?

Kuva: www.andiloveyoushesaid.com

3) Tähtää mielenrauhaan. Kun sinulla on hyvä olla, elämä sujuu harmonisemmin eivätkä pikku asiat enää hikeennytä niin helposti.

4) Jos jokin elämäsi asia ei miellytä sinua, tee sille jotain. Sinulla on vastuu omasta elämästäsi. Kukaan muu ei saa sinua tekemään asioita eri tavalla tai muuttumaan ihmisenä. Vain sinä.

5) Onnellisuus lisääntyy, kun et pimitä sitä itselläsi, vaan levität fiilistä huoletta ympäriinsä. Pienillä sanoilla ja pienillä teoilla on suuri merkitys. Kannattaa kokeilla.

Kuva: www.etsy.com/shop/twamies

 

 

 

Halloo, tunteet!

Posted on by

Jälleen kerran lempipaikastani Kallion kirjastosta tarttui käteeni kiinnostava teos. Deepak Chopran, Debbie Fordin ja Marianne Williamsonin kirja Varjominä – Löydä kätketty voimasi (Basam Books 2010) kertoo suurimmasta onnellisuuden esteestä: Omasta varjostamme. Varjolla tarkoitetaan itsemme kielteisiä osa-alueita tai sellaisia osa-alueita, jotka eivät ole ainoastaan kielteisiä, vaan saatamme kieltää ne itsessämme kokonaan. Varjo on se ihminen, jollainen emme haluaisi olla. Varjo on kuin näkymätön selkäreppu, jota kannamme selässämme. Runoilija Robert Bly on sanonut, että vietämme elämämme ensimmäiset vuosikymmenet reppua  täyttäen, ja loppuelämämme yritämme saada kaiken sen takaisin, mitä reppuun olemme kätkeneet.

Kirjassa puhutaan myös muun muassa projisoimisesta, jossa emme kiinnitä huomiota omiin heikkouksiimme vaan projisoimme ne kanssaihmisiimme. Usein se tapahtuu näin: En pysty myöntämään itselleni miltä minusta nyt tuntuu, joten kuvittelen, että sinusta tuntuu siltä. Eli: Olen vihainen jostain typerästä pikku syystä, mutta en voi myöntää sitä itselleni, joten ajattelen, että sinä olet vihainen. Sehän on selvä, että tuollaisesta syntyy väärinkäsitys jos toinenkin. Parhainta olisi, että ottaisi omasta tunteesta kiinni ja hyväksyisi sen. Miksi olen vihainen? Miksi minusta tuntuu tältä? Voinko tehdä asialle jotain? Jos vain pystyy hillitsemään itseään esimerkiksi ristiriitatilanteessa, suuttumus menee ohi muutamassa minuutissa. Mutta jos kiukkuun lähtee mukaan ja antaa sille vallan, ristiriidassa lilluminen voi kestää tunnin jos toisenkin. Ei hyvä. Vihaisuudesta voi olla hyötyä, ja viha voi olla myös voimavara, mutta sen kohdistaminen johonkin asiaan tai ihmiseen syyttämisen muodossa ei ole hyödyllistä. Ja tätä(kin) on tullut opittua kantapään kautta.

Ja lisää kielteisistä tunteista ja kielteisyydestä ylipäänsä. Kirjassa todetaan, etteivät kielteiset tunteet häviä minnekään ennen kuin on myöntänyt ne itselleen. Vielä uudestaan: Tunne on hyvä opetella tuntemaan. Jos sen piilottaa tai yrittää tukahduttaa, se on takaisin nopeammin kuin uskotkaan. Epämiellyttävä tunne ei tunnu hyvältä, mutta kun siihen pysähtyy, se myös vikkelästi katoaa. Eikä vanhoja tunteita kannata kierrättää loputtomiin. Itsekin välillä mietin, että mitä järkeä on puida asioita, jotka on ihan by gones, passe, so last season. Ihan totta. Niiltä ei tarvitse enää suojautua, ne eivät voi sinua satuttaa, niiden muisteleminen harvemmin tuntuu hyvältä. Miksi siis et vilkuttaisi niille heipat ja sulkisi niitä elämänkokemusten laatikkoon.

Ne asiat vahvistuvat, joita ajattelet. Saat ne tunteet, jotka ajattelet ansaitsevasi. Usein ne eivät toden totta ole sellaisia tunteita, joita itselleen tahtoisi.

Huomaatko olevasi tunteiden tuntemisesta huolimatta aina vain varjolla varustettu eli negatiivinen? Kirjan mukaan kiitollisuuden virrassa oleminen ratkaisee asian. Aina kun mieleesi tulee negatiivisia ajatuksia, luettele mielessäsi ne asiat, joista olet kiitollinen.

Meitä pelottaa eniten valomme, ei pimeytemme.

Miksi?

Siinäpä pähkinä purtavaksi, go natt.

Itsetutkiskelun tielle lähteminen on loputon matka, mutta ah, niin antoisa.