Kun tekee töitä tietokoneella, lomakaan ei tunnu lomalta, jos ei pääse nettipimentoon hetkeksi. Haastan itseni myös facebookkailemaan vähemmän kännykällä. Saa nähdä, pystynkö ja kykenenkö. Ainakin yritän!

Senpä vuoksi mukaan on pakattu päiväkirja, muistikirja, kynä ja kirjallisuutta. Tarkoitukseni on olla luova, mutta voi olla, että homma kuihtuu pelkäksi  auringossa makailuksi. Ei pöllömpää sekään.

Ihanaa heinäkuuta!

Ja sit tää menis ite tänne matkalaukkuun tarkistaa, että maissinaksut on messissä. (No okei, oikeesti äiti laitto mut tänne).

Lomalla on helppo sanoa, että ei ole tarvetta stressata. Tai tokihan sitä voisi stressata ilmoista, siitä, että loma loppuu, heinäkuussa kesä on jo ohi, juhannuksesta alkaa syksy, ei ehdi sinne tänne ja tuonne, kertyy kiloja kun syö suoraan grillistä ja huuhtoo herkut alas siiderillä. Mutta mitä sitten?

Minulla on korkea stressinsietokyky, mutta sitten ymmärsin, että sellaisella kehuskeleminen on turhaa. Kaikista siisteintä on, että sietokykyä ei tarvita, eikä anna minkään enää kiihdyttää itseään. Olen tehnyt paljon mietiskelytyötä asian eteen ja mikä parasta, olen huomannut alkaneeni kehittyä asiassa. Esimerkiksi mitä Piksuun tulee, minulla on lehmän hermot.

Joskus aikaisemmin olin mestari stressaamisessa. Hermoilin joskus jopa siinä määrin, että stressi vaikutti minuun fyysisesti. Ei hyvä. Ja kun minä olin stressaantunut, pidin tietämättäni huolen siitä, että jokainen muukin lähelläni oli. Stressillä on nimittäin yhtä mahtava voima kuin pahantuulisuudella. Se tarttuu helposti, jos asiaa ei osaa käsitellä.

Vaikka lomaa edeltävä työrupeama oli hektinen, mieleni oli iloinen. Vain yksi asia ei edennyt, mutta en voinut siihen itse vaikuttaa enempää. Kun kyseinen ihminen ei pyynnöistäni huolimatta hoitanut osuuttaan ja itse olin tehnyt kaikkeni, en voinut muuta kuin lakata huolehtimasta. Ennen olisin luultavasti miettinyt asiaa monta päivää ja se olisi pilannut ainakin alun lomastani. Nyt vain lopetin asian ajattelemisen. En lakaissut sitä maton alle, mutta hyväksyin sen, että en voi tehdä asialle mitään. Sen aika tulee myöhemmin.

Loman jälkeen minulla ei ole montaa juttua sovittuna, mutta siitäkään en jaksa huolestua. (Kurkkasin eilen meiliini ja sain taas palautetta kahdesta työstäni: Hyvää duunia ja juttu vaikuttaa ensi silmäyksellä loistavalta. Jee. Kun hoitaa asiat kunnolla, ei ole mitään hätää.)

Toki voisin hermoilla koko lomani tulevista töistä ja miettiä, saanko niitä vai en. Mutta sellainen on turhaa. Wayne W. Dyer kirjoittaa kirjassaan osuvasti:

Ei ole mitään järkeä hermostua sellaisista asioista, joihin et voi vaikuttaa mitenkään, muttei niistäkään, joihin voit vaikuttaa, sillä jos voit vaikuttaa niihin, ei ole mitään syytä huolestua.

Kävelin äsken pienen lenkin Piksua nukuttaessani ja pysähdyin istumaan lähipuistoomme. Tuijotin merelle iho tuulesta kananlihalla ja minusta tuntui oikein mukavalta. Olen alkanut ymmärtää ihan oikeasti, mitä seuraava lausahdus tarkoittaa.

On olemassa vain yksi paikka, missä voimme olla onnellisia. Se on tässä ja nyt. 

Barbara Bergerin Oletko onnellinen -kirjassa mainitaan buddhalaismunkki Thich Nhat Hanhin lausahdus: Olen tullut perille, olen tullut kotiin, olen tässä ja nyt. Jos sinun on vaikea rauhoittua, kokeile tuon lausahduksen hokemista samalla verkkaisesti hengitellen. Itselläni se ainakin tuntuu toimivan.

Mieleeni tuli myös vanha zenbuddhalainen mietelause: Kun istuu hiljaa tekemättä mitään, tulee kevät ja ruoho kasvaa itsestään.
Näinhän se menee. Relax.

Hei kaveri! Ja nyt me vain nautiskellaan elämästä ja kesästä! Suosittelen sullekin.

Viisi lomapäivää takana enkä ole ehtinyt tehdä puoliakaan, mistä ajattelin selviytyä tällä viikolla. Minun piti pestä ikkunat, siivota jääkaappi, parveke ja pyyhkiä lattialistat ja nähdä kaikki ystäväni, joita en ole nähnyt aikaan. Mutta ei. Paras asia on, että huomasin ajattelevani, että mitä sitten!

Sen sijaan olen tehnyt pitkiä kävelylenkkejä, ajanut 500 kilometriä tavatakseni tärkeitä sukulaisia, viettänyt aikaa perheeni kanssa, istunut puistossa meren rannalla Piksua nukuttamassa ja kirjaa lukemassa. Olen myös siivonnut vaatekaapit, vaihtanut huonetta esikoisen kanssa (kauhea urakka, mutta hyvä tuli), käynyt Piilo-kirpparilla, vienyt Piksun tapaamaan kahta ystävätärtään, Peppiä, 10 kk, ja Ulpua, 8 kk.

Piksu ja uusi ystävätär Piilo-kirpparilla.

Olen kyydinnyt ystäväni Ikeaan, käynyt juoksemassa ja sisäpyöräilemässä. Ja voi että, olen nauttinut joka hetkestä. Hektisen työrupeaman jälkeen on aika siisti fiilis unohtaa kello, sulkea kalenteri pariksi viikoksi ja olla vapaa aikatauluista. Toki olisi hienoa esimerkiksi nähdä minulle tärkeitä ihmisiä enemmän, mutta tietoisesti olen valinnut hienoisen itsekkyyden. On aika muhevaa herätä aamulla, venytellä hieman ja sitten vasta miettiä, että mitäs tänään tehtäisiin.

Onkos Ikeaan lähtijöitä? Takapenkki on täynnä! Onneksi "vain" kaksi heistä oli omiani, hihih.

Zen Habits -blogissa oli oiva kirjoitus siitä, miten sen sijaan, että haikailee aina tekevänsä jotain muuta kuin mitä juuri nyt tekee, alkaakin ajatella, että se mitä teen juuri nyt, on aivan kreisijeejeemahtavaa! Blogia kirjoittava Leo toteaa vielä postauksensa lopuksi, että Elämä on ihan penaalista, jos aina toivoo tekevänsä jotain muuta. Sen sijaan elämä on tosi siistiä, jos ymmärtää tekevänsä joka hetkellä maailman parasta asiaa, mitä se sitten olikaan. Siinä pieni positiivisuusharjoitus meille kaikille.

Itse aion soveltaa sitä heti aamulla, kun on minun tiskausvuoroni.

Viime päivinä olen lueskellut runsaasti jenkkiläisen professori ja psykoterapeutti Wayne W. Dyerin blogikirjoituksia. Kyseinen mies aloitti tyhjästä, mutta on sittemmin kirjoittanut kymmeniä bestsellereitä. Esikuvani! Itselläni on myös muutama hänen kirjoittamansa kirja, jotka sain äidiltäni varmaankin 10 vuotta sitten. Silloin en osannut arvostaa kyseisiä teoksia, mutta olen iloinen, että en kehdannut antaa kirjoja pois, vaan hillosin niitä hyllyssä. Nyt ne tuntuvat nimittäin käsittelevän juuri niitä asioita, joita päässäni pyörittelen.

Kävelin tänään Piksun kanssa 8 kilometrin lenkin. Kun Piksu nukkuu, on hyvä ajatella. Mietin jälleen sitä, miten paljon olen muuttunut viimeisinä parina vuotena. Itsestäni tuntuu siltä kuin olisin aivan toinen ihminen. En sitten tiedä, miten muut lähelläni tämän kokevat, voi olla, ettei kukaan huomaa mitään. Itselläni silmät lopullisesti avasi tilanne, joka laittoi arjen sekaisin pitkäksi aikaa. Silloin en nähnyt asiassa mitään hyvää. Nyt se tuntuu yhdeltä elämäni parhaimmista tapahtumista. Ilman kaikkea tapahtunutta en varmastikaan olisi tällainen ja ajattelisi nyt näin. Joten kiitos vain asianosaisille, hih.

Joka tapauksessa tietyt ennen niin tärkeät asiat ovat muuttuneet yhdentekeviksi ja aikaisemmin ei niin tärkeät asiat ovat muuttuneet paljon tärkeämmiksi. Jossittelu on turhaa, mutta kyllä sitä on tullut tuhlattua energiaa aivan vääriin ja mitättömiin asioihin! Esimerkiksi: Kuinka paljon kiinnitinkään aikaisemmin huomiota siihen, mitä muut minusta ajattelevat ja mitä toisilla on mitä minulla ei ole. Ja miten yritinkään pitää asioita kontrollissani ja kuinka pahoitin mieltäni toisten teoista. Se erityisesti on typerää, sillä jokainen meistä toimii kuten toimii. Parhainta olisi, jos voisi ottaa jokaisen ihmisen opettajana, myös ne, jotka ovat hankaloittaneet elämää.

Vaikeaa on ollut päästä myös negatiivisuudesta ja toisten arvostelemisesta. Enkä aina onnistu siinä vieläkään, mutta yritys on kova. Kärsivällisyyttäni koettelevat erityisesti liikenne ja toisten ihmisten ajotaidot. Siinä vaiheessa kun tyttäret toteavat viereisen kaistan kuskin tyriessä, että mistä toikin urpo on ajokorttinsa saanut, postimyynnistäkö, olen havahtunut siivoamaan suuni. Kaikenlainen negatiivisuus estää ihmistä kehittymästä, siitä olen varma.

Ja vaikka yhteentörmäyksiä tulee väistämättä, osaan nykyään ajatella jo entistä useammin,että tämä on minun polkuni ja minä olen tässä vaiheessa. Miten voisinkaan odottaa keneltäkään sitä, että hän olisi samalla kohtaa kuin minä. Juuri eilen kyselin puolisoltani, että uskooko hän siihen mihin minä, että olemme sieluja,  joilla on ruumis vai päinvastoin. Tadaa, totta kai olemme tästä asiasta vastakkaista mieltä. Silti voimme olla yhdessä. Hän kestää minua ja kummallisuuksiani. Minä ymmärrän sen, että polkumme eivät aina kohtaa ja kunnioitan hänen mielipidettään. Vähintäänkin yritän kunnioittaa.

Mitä enemmän ajattelen asioita, sitä enemmän tahdon saada tietoa. Olen sitä mieltä, että “hyväksi” ihmiseksi ei muututa, vaan se on elämänmittainen matka. Olen kuitenkin iloinen siitä, että havahduin tässä vaiheessa, en 30 vuotta myöhemmin. Ja kuten ystäväni Laura kirjoitti, matka on tärkeämpi kuin määränpää.

Myös Liikunnasta jälleen rutiini -matka on kesken ja voi hyvin. Takana on kolme viikkoa säännöllistä urheilua. Ja minulla on sellainen olo, että tahdon lisää treeniä. Tänään herätessäni mietin ensimmäiseksi, että oooooh, nukkuipa Piksu hyvin ja toiseksi, mitäs tänään treenaisin. Juoksu ei tule kuuloonkaan, sillä eilen juostessani tuntui siltä, että etureiteni elivät omaa elämäänsä ja viimeiset kymmenet metrit juoksin aivan väkisin. Minua nauratti, kun tuntui niin pahalta.

Tänään menen sisäpyöräilemään! Toiveissa on hikeä ja flow-fiiliksiä, tsaijai, tuskin maltan odottaa!

Vielä on paljon kesää jäljellä!

Eilen kävimme koko porukalla maalla, Piksu ensimmäistä kertaa. Mukana oli myös serkkutyttö perheineen. Istuimme pihalla ja nautimme auringosta.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, olen viettänyt maalla monia hyviä hetkiä, sillä sain usein olla siellä kesälapsena. Vuodet ovat vierähtäneet ja monia muutoksia on sielläkin tapahtunut. Lehmiä ei enää ole, kauppa-auto ei enää käy, mutta tutut paikat pysyvät silti. Ylpeänä esittelin taas eilen, että tuossa on tuo kiipeilypuuni, tuossa kasvatettiin ennen tomaatteja, tuolla aitassa nukuin aina juuri tuon vasemmanpuolisen oven takana.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpänä nuo lapsuuteni muistot koen. Ja jestas sentään, tämä aika vierähtää nopeasti. Kesäkin on jo kohta puolivälissä. Miksi lapsuuden kesät kestivät ikuisuuden? Aikuisena hyvä kun ehtii lomalle!

Kävimme myös katsomassa sairaalaan joutunutta pappaani. Liikuttavaa oli katsella, kun Piksu, serkkutyttö ja isopappa ottivat kontaktia toisiinsa. Ikäeroa heillä on 86 vuotta. Toisilla on kaikki vielä edessä ja toisella jo niin paljon takana.

Tapaaminen vahvisti ajatuksiani entisestään siitä, että pitää elää tässä ja nyt. Kaikki kohtaamani asiat ovat juuri niin kuin niiden tuleekin olla. Yhdet kunnon yöunet ottaisin silti ja hyvin mielelläni!

Olen myös pyrkinyt viime aikoina ajattelemaan, että ihmisen fyysinen olemus on vain ulkokuori, joka meille on annettu. Että ulkokuori kyllä muuttuu, vanhenee, rapistuu ja lopulta tuhoutuu, mutta ajatuksia ei voi kukaan viedä.

Tänään illalla taas lenkille ulkokuorta hoitamaan! Kehoni on temppelini, hihih. Puolen tunnin juoksulenkkimme on viitisen kilometriä ja sen jaksaa vetää lähes päivittäin. Eilen juoksu tosin tuntui todella raskaalta, mutta se saattoi johtua 500 kilometrin ajamisesta, huonosta ruokailusta ja uskomattoman huonosti nukutuista yöunista. Viime yö ei sujunut yhtään sen paremmin. Ensi yöksi tilaankin kunnon unet Piksulle. Alkaa minullakin olla vaikeaa löytää enää mitään positiivista tästä valvomisesta ja jatkuvasta yöheräilystä, vaikka jokin opetus tälläkin lienee. Jokainen este on mahdollisuus, niinhän se menee.

Etsi kuvasta pikku Ilmari, ikää joitakin viikkoja.

Kerroin tänään Piksulle tarinan, jota hän kuunteli tarkkaavaisena. Lopetettuani Piksu näytti minulle yhden leveimmistä hymyistään. Toisaalta myös tyhjä läppärilaukkuni, jota Piksu salaa aamulla kaiveli, sai hänet yhtä aurinkoiseksi.

Hetken ajan epäilyttävän hiljaa ollut Piksu puuhasteli toimeliaana läppärilaukkuni kanssa muun muassa siihen verhoutuen.

Yritin selvittää, kenen tämä mainio kalajuttu alkuperin on, mutta en löytänyt tekijää.

“Anteeksi”, sanoi eräs valtameren kala toiselle. “Sinä olet minua vanhempi ja kokeneempi, ja voit varmaan auttaa minua. Kerro minulle mistä voin löytää sen, jota valtamereksi kutsutaan? Olen etsinyt sitä turhaan kaikkialta.”

Vanhempi kala vastasi: “Valtameri on se, jossa uit juuri nyt.”

“Ai tämä? Mutta tämähän on vain vettä. Minähän etsin valtamerta.”, pikku kala sanoi pettyneenä.

Mainio pikku tarina!

Kohda lähden ohjaamaan sisäpyöräilyä. Saa nähdä, onko kato käynyt tunnilla: heinäkuu ja helle vievät satavarmasti asiakkaita. No, ei sillä väliä, vaikka fiilis olisi kuin tyhjässä yökerhossa. He jotka tulevat paikalle, saavat rääkkiä koko rahalla!

Ensimmäinen lomapäivä takana, ja minulla on sellainen olo kuin olisin jäänyt tavarajunan alle. Kehoni alkaa rentoutua lomafiiliksiin, mutta osuutta olotilaani lienee torstaisella intervallibodylla ja eilisellä Pace-tunnilla. Kiertoharjoittelu toimi myös erinomaisena pään nollauksena, vedin itseni aivan piippuun.

Eilen olin vielä työhuoneella. Kirjoitin, palaveerasin kahden energisen ja toimeliaan daamin kanssa ja lähtiessäni rikoin kahvikupin, mutta sirpaleet tuovat onnea. Jännityksellä odotan, mitä kaikkea upeaa edessäni odottaa, sillä viime viikollahan löysin neliapilan. Ystäväni oli nähnyt unta, että blogillani oli 16 000 lukijaa, hihih.

Tänään vietimme päivän ulkona ja lähtiessämme laitoin Runmeter-aplikaation mittaamaan matkaa. Kappas! Tuli sitten käveltyä 12 kilometriä kuin huomaamatta, ja vielä tuossa helteessä. Erinomaista hyötyliikuntaa.

Lähikallioilla tunnelma on kuin Mallorcalla konsanaan! Espoo on kyllä kiva kesäkaupunki.

Olen viime päivinä mietiskellyt paljon omistamista ja materiaa ympärillämme. Onneksi omat kulutustottumukseni ovat muuttuneet hurjasti viime vuosina. Ennen shoppailin paljon enemmän ja monesti ostin mitä sattuu. Vaatekaappini pursusi käyttämättömiä asuja, joissa oli vielä hintalaput kiinni. Nykyään en osta enää juurikaan muuten kuin tarpeeseen.

Vaikka odotankin innolla, että saan hankittua uuden auton, minusta on sata kertaa kivempaa shoppailla muille (tarpeellisia asioita) kuin itselleni. Kun näen jonkun toisen ilahtuvan jostakin saamastaan jutusta, se tekee minut iloisemmaksi kuin mikään itselleni hankkima asia. Olin jo pienenä sellainen. Ystäväni muisteli nimittäin taannoin, kuinka oli ala-asteen aikaisilla syntymäpäivilläni kehunut jotain huoneessani ollutta tavaraa. Olin ilahtunut kehuista niin paljon, että olin ollut valmis lahjoittamaan tavaran kaverilleni. Mitä enemmän annat pois, sitä enemmän sinulla on.

Toki asioiden omistaminenkin voi olla hauskaa, mutta niiden tarvitseminen on riippuvaisuutta. Riippuvaisuus asioista ja ihmisistä taas estää elämästä. Riippumattomuus on yksi elämän suuria opetuksia valaistuksen tietä kulkeville, sanoo Wayne W. Dyer.

Vielä tahdon jakaa kanssanne Kahlil Gibranin lausahduksen:

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne/Pojissaan ja tyttärissään elämä ikävöi itseään/Teidän lapsenne tulevat teidän lävitsenne, mutta eivät teistä/ Ja vaikka he ovat teidän kanssanne/He eivät kuulu teille.

Näihin tunnelmiin, lisää huomenna.

Filosofinen vastaanotto Zeno haastaa blogissaan jokaisen hyvästä elämästä haaveilevan (tai sellaista jo ehkä elävänkin) pohdiskelemaan sitä, miten omasta elämästä voisi tehdä (vielä) parempaa. Lue lisää täältä.

Itse osallistun, ehdottomasti. Ensimmäisessä tehtävässä tulee pohtia, miten itse voi parantaa omaa elämäänsä ja millä elämänalueilla on tarvetta muutokseen.

Kiinnostavaa nähdä, mihin tämä kuukauden kestävä, virtuaalisesti ohjattu itsetutkiskelu johtaa.