Eräs ystäväni on kova tyttö juoksemaan. Viime viikolla hän selvitti puolimaratonin alle kahden tunnin, vaikka takana oli sairasteluputki. Hän on sitä tyyppiä, että “Kävin tässä vähän lenkillä” ja sitten kun kysyy, että “Ai, millaisen lenkin juoksit”, niin vastaus on “Parikymmentä kilometriä”. Hih.

No, hän kertoi sitten ystävästään, joka varsinainen sissi onkin. Hän nimittäin juoksi puolimaratonin myös alle kahden tunnin, mutta paljain jaloin! Auts! Se lienee jo minimalismia tai luomua, sanoisin. Respect.

Juuri kun olin päässyt hämmästelemästä tätä paljasjalkaista juoksijaa, niin tänään bussiin tuli mies, ihan siististi pukeutunut, mutta kengättä. Ja toiseen vastaavaan törmäsin muutaman tunnin päästä Forumin edessä. Onko tämä nyt joku uusimmista uusin trendi, että kengät tulee jättää kotiin? Ollaanko silloin lähempänä luontoa? Onko kenkien pitäminen so last season?

Ymmärrän kyllä, että paljain jaloin tepasteleminen tekee varmasti hyvää jalan ja jalkapohjan lihaksille. Kirjoitin juuri tovi sitten artikkelia juoksukengistä, ja haastattelemani jalkahoitaja muistutti, että liian tuetut kengätkään eivät ole hyvä juttu.

Toki muistan lapsuuden kesät Mäntyharjulla, kun kuljin paljain jaloin joka paikassa. Alkukesästä hiekkatien pienet kivet pistelivät ikävästi, mutta loppukesästä jalat olivat niin tottuneet, ettei tuntunut enää missään. Astuinpa (ainakin) kerran komeaan lehmänpaskaläjäänkin. Muistan vielä elävästi, miten lämmin tavara tursusi varpaiden välistä.

Kyllä minäkin aion kesällä olla mökillä paljain jaloin ja huljuttaa koipiani sekä järvi- että merivedessä. Ja vaikka yhä enemmän etsin vaihtoehtoisia keinoja olla ja elää, niin taidan olla liian nynny tuohon paljasjalkabuumiin. Kaupungissa keskityn siis jatkossakin esittelemään kesäkenkävalikoimaani.

Minä, varpaani ja meri.