..Virkeämpi ja keveämpi oloko? Vielä ei ainakaan ole tunnettavissa mitään merkkejä.

Aloitin fyysisen elämäntapamuutokseni sunnuntaina syömällä ison kasan suklaapatukoita.

Yöheräilyt ovat saaneet aikaan sen, että keho on suorastaan janonnut sokeria. Olen ollut koukussa ennen kaikkea kokikseen. Ennen join light-versiota, mutta raskauden aikana vaihdoin ehtaan tavaraan. Ja se, kun ihmiset toteavat, että no kyllähän sä voit herkutella, kun imetät, on täyttä puppua. Imettäminen ei ole laihduttanut minua grammaakaan!

Nyt on kolmas päivä menossa sekä ilman näkyvää sokeria että vaaleaa vehnää. Eilen pystyin hillitsemään itseni jopa pullaa, patonkia ja croisantteja pullistelevassa hotellin aamiaispöydässä. Rakastan pastaa, mutta en ole syönyt sitä. Eilen tosin haaveilin juustoisasta pitsasta ja muista kielletyistä herkuista.

Jännittävää nähdä, miten kauan riippuvuus makeaan, pastaan ja höttöleipään piinaa minua. Ystäväni lohdutti, että leivän ja pastan poisjättämiseen tottuu kyllä. Ruisleivästä en kyllä ole ajatellut luopua.

Luultavasti olen syönyt jo kauan aivan liikaa hiilareita. Nyt on aika vähentää.

Toivon, että innostuisin jälleen liikunnasta täysillä. Minulla on kortti toukokuun puoliväliin asti yhteen Euroopan suurimmista liikuntakeskuksista, mutta vielä en ole uskaltautunut paikalle. Tänään onneksi pääsen lenkille Adidas-ryhmämme kanssa. Luvassa on kuulema yllätysvieraskin!

Kävimme kuopukseni Piksun kanssa tänään maalta kaupungissa ja aloitimme päivän herkullisella aamiaisella designhotelli Klaus K:ssa viihdyttävässä ja kauniissa seurassa. Entisen työkaverin kanssa oli kiva höpistä niitä näitä, mutta jatkuvasti puhe tahtoi kääntyä lapsiin ja vauvoihin. Ja erityisesti vauvoille elintärkeisiin asioihin, kuten pieniin ekologisiin kirahveihin.

Kuva valmistaja

Bussimatkalla kohti kotia saimme seuraa vaunuvälikköön. Olen ottanut tavakseni kuunnella musiikkia iPodilla bussissa, mutta siitä huolimatta toinen äiti aloitti sinnikkäästi keskustelua kolmevuotias lapsi rattaissaan. Hän kysyi, minkä ikäinen vaunuissa nukkujani oli ja vastattuani, että 3,5 kuukautta hän huokasi osanottavaisena. Jatkoin taas musiikin kuuntelua, kunnes lähellä omaa pysäkkiämme kävimme vielä toisen keskustelutuokion.

“Oijoij, kyllä se vain oli sellasta aikaa noin pienen vauvan kanssa”, nainen tokaisi. Nyökyttelin ja hymyilin ystävällisesti.

“Se oli kyllä aika kauheeta”, hän jatkoi.

Ensireaktioni oli jostain syystä puolustautuminen, ja sanoin naiselle, että “Onhan se kolmevuotiaan kanssa tietenkin erilaista kuin näin pienen vauvan kanssa, mutta kummassakin on puolensa. Minä kyllä viihdyn myös vauvan kanssa”.

Nainen jatkoi: “Joo, no siis mä en kyllä yhtään tykännyt vauva-ajasta. Ei kyllä käy sua kateeks. Ei oo todellakaan ikävä tuota aikaa”, hän totesi ja katsahti minua säälivästi ja ilmeisen innostuneena siitä, että heidän perheessään vauva-aika oli jäänyt taakse.

Minulle tuli keskustelusta sellainen olo, että elämä pienen vauvan kanssa on maailman kamalinta ja minun näkemykseni asiasta oli täysin kummallinen. “No, tämä on jo kolmas tyttäreni, joten tiedän kyllä, millaista isompien lasten kanssa on olla. Ja sitäpaitsi minun mielestäni vauva-aika menee liian nopeasti”.

“Aijaa.. No mitä mä tässä sua sitten opastan”, hän vastasi hämmentyneenä.

Sitten me jäimmekin Piksun kanssa bussista. Itse olin tyytyväinen vastaukseeni.

Kaikkien ei toki tarvitse pitää samoista asioista, mutta kun minä tahdon nauttia vauvastani, niin todellakin teen sen. Nyt ja vastaisuudessa.

Kun tähän mennessä olen tehnyt töitä lähinnä harrastelumielessä äitiysvapaallani, niin pian koittaa arki. Palaan töihin 34 päivän päästä, kun vaihdamme vuoroja ja puolisoni jää kotiin hoitamaan kuopustamme. Enkä koe olevani lainkaan huono äiti, sillä minusta on tärkeää, että isällä on mahdollisuus olla kotona lapsensa kanssa ja todella tutustua häneen. Eläköön koti-isät! Leve lattepappor!

Ja onhan minulla freelancerin vapaus, voin tehdä töitä silloin kun minua huvittaa. Aikataulu on vielä hakusessa, mutta olen ajatellut ottaa pehmeän laskun.

Viime aikoina onkin riittänyt kiinnostavia ja hyvin erilaisia duunikeikkoja. Olen ilokseni saanut uuden, ja itselleni erilaisen toimeksiantajan digitaalisesta kulttuurilehti Illuusiosta. Lähipäivinä ohjelma onkin melko kulttuuripainotteista: ainakin Teatteri Poleemin lastennäytelmä Surukeiju ja Helsingin Kaupunginteatterin musiikkinäytelmä Yökyöpelit. Mukavaa vaihtelua tänne kakkavaippojen keskelle.

P.s. Jännittävä muuten nähdä, kumpi kieli kuopukseemme tarttuu ensin: isän puhuma ruotsi vai meidän muiden perheenjäsenten puhuma suomi. Itsekin olen skarpannut toisen kotimaisen suhteen: Puhumme vähintään tunnin ruotsin kieltä päivässä keskenämme. Onnistun jopa vitsailemaan ruotsiksi, joten kyllä sitä osaa, kun vain viitsii.

Yhdessä hengailu on parasta ajanvietettä.

Olen alkanut kirjoittaa uniani ylös. Osallistun kevään kuluessa ryhmään, jossa vuorollaan jokaisen ryhmäläisen uni käydään läpi, uneksitaan, sitten sitä tulkitaan ja pohditaan ammattimaisen terapeutin johdolla. Äärimmäisen kiinnostavaa!

Unet ovat portti alitajuntaan ja niiden sanotaan opettavan lisää itsetuntemuksesta. 1980-luvulla keskuudestamme poistunut psykoanalyytikko ja kirjailija Erich Fromm on sanonut unien kertovan itsellemme tärkeitä viestejä. Minua kiinnostaa kovasti, mitä ne tahtovat minulle sanoa. Näkemäni unet liittyvät usein päivän tapahtumiin. Unimaailmani on hengästyttävän vilkasta ja humoristista.

Kuopukseni Piksu herää kerran yössä, ja usein ruokahetkeen mennessä olen jo nähnyt vauhdikkaita unia. Joskus uni jatkuu samasta kohtaa syömisen jälkeen, toisinaan ei. Olen ottanut tavakseni kirjata uneni sängyn vierestä löytyvään univihkoon aamulla HETI herättyäni, mutta nytpä aloinkin miettiä, josko kirjaisin ylös ensimmäiset muistikuvat jo yöllä vauvan herättäessä.

Vihkon tekstiä on huvittava lukea myöhemmin samana päivänäkin. Eräässä unessa “Kiinnitin huomiota 1980-luvun tunnelmaan”. Toisessa unessa tapahtuikin paljon: “Hääjuhlien morsian tuli itkien ja puku likaisena huoneeseen”, “Viereiseen taloon alkoi mennä rynnäkköpoliiseja” ja “Aloin käydä bänditreeneissä, joissa meille bändiläisille luvattiin Kani-merkkiset, iPhonea muistuttavat puhelimet” ja tätä rataa.

Tuskin maltan odottaa, että pääsen kuulemaan ryhmäläisteni tulkintoja seikkailuistani unimaailmassa. Unistani olen myös kirjoittamassa myöhemmin keväällä. Kerron, kun juttu valmistuu ja ilmestyy.

Tyttärelläni ja minulla oli eräänä aamuna identtinen nukkuma-asento.

Heräsin tänään talviaikaa jo ennen kuutta kirjoittamaan. Siunattu rauha! Minulla on työpiste makuuhuoneessa, mutta salakavalasti olen siirtynyt lehtiöineni avokeittiöömme ja vallannut puolet ruokapöydästä. Tämä on pian historiaa, sillä kuukauden päästä siirrän työpöytäni tänne.

Toukokuussa aloitan työhuoneella, jossa työskentelee muutama valokuvaaja, muun muassa ystäväni. Jee! Olen tästä järkyttävän innoissani. Rakastan Kaapelitehdasta, ja jo yläasteen kevätprojektissa haaveilin, että joskus voisin tehdä siellä töitä. Nyt se toteutuu, noin 20 vuotta myöhemmin. Tunnen itseni onnekkaaksi. Olen varma, että luovuuteni räjähtää kukkaan tuossa taiteellisessa ilmapiirissä. Ja jos en jaksa kökkiä työhuoneella jatkuvasti, voin aina hilata ahterini tänne ja ottaa olusen. Haha.

Eilen ajelin muutamaan otteeseen läpi Helsingin keskustan. Kiinnitin huomioni siihen, että joka puolella näin vaunuja työnteleviä miehiä. Siis MIEHIÄ. Ovatko lattepapat vallanneet kaupungin hipsterivauvojensa kanssa? Useimmat äidit olivat selkeästi saaneet vapaapäivän. Olin näkemästäni hyvin iloinen. Itsekin olen siinä onnellisessa asemassa, että puolisoni ottaa vauvasta vastuuta ja jää hänen kanssaan koti-isäksi, kun minä painan hommia. Freelancerina minun on ollut onneksi helppoa yhdistää työ ja perhe, joten lapset tuntevat äitinsä jatkossakin, työhuoneesta huolimatta.