Ooh, mikä äitienpäivä. Pastellinsävyinen ja rakkaudentäyteinen, kyl.

Ihastuttavan aamiaisen jälkeen homma alkoi rullata jostain syystä väärään suuntaan. Puoliso lähti töihin, kuopus oli tajuttoman väsynyt ja kireä, esiteini ja teini alkoivat riidellä. Teini repäisi sivun kortilleen esiteinin uskonnonvihosta, mikä totta kai pilasi koko vihon. Esiteini repi kostoksi teinin kortin. Ja nämä kaksi herranterttua eivät nykyään edes juuri enää riitele, joten johan päivän valitsivat.

Minun olisi pitänyt pysyä coolina ja tasoittaa tunnelma. Mutta kuinkas sitten kävikään, löysin itseni suihkusta kiljumasta voimasanoja. Suihkun suutinosio nimittäin oli rikkoutunut ja veden voimakkuus on nyt jumiutunut asteelle kehitysmaa. Yrittäessä korjata suutinta sain haavan sormeeni.

Dominoefekti oli valloillaan.

Siellä liruttelevan suihkun alla seistessäni elämäni vilahti silmieni edessä ja mietin, miten helvetissä päädyin rakenteilla olevaan espoolaislähiöön kolmen kiljuvan pennun kanssa, heh. Että ihanko totta en voisi olla kymmenen vuotta nuorempi punavuorelaissinkkuhipsteri, joka juuri nyt istuisi lattemuki kädessään ja keskustelisi henkeviä trendibaarin brunssilla jaeltuaan ystävilleen ensin ne ah niin luontevat vai ehkä sittenkin enemmän pakolliset poskisuudelmat?

Väänsin liruloruveden jääkylmälle ja tulin järkiini. Lapset ovat tietenkin tärkeimpiä ihmisiä elämässäni. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö saisi ärsyyntyä heihin tai he minuun. Lapset osaavat olla myös raivostuttavia, aivan kuten ketkä tahansa muutkin ihmiset. Esimerkiksi me itse.

Seuraavaksi lähdin ulos hengittelemään ja katsomaan merta. Kun palasin ulkoa nukuttamasta taaperoa, nenääni leijaili vieno paskanhaju. Olin tietenkin unohtanut vaippoja sisältävän roskapussin eteiseen. Voila!

Keskimmäinen osoittaa yhä mieltään loppuperheelle. Mahtaako lie olla samaa mieltä enää, mitä taiteilemassaan kortissa luki, että olen äideistä parhain.

Joten Elisa, I feel you.

Joskus homma vain voi mennä totaalisen pieleen, ja huono energia tarttuu yhdestä ihmisestä toiseen. En tiedä, onko siihen mitään muuta ratkaisua kuin oppia jokaisesta kerrasta. Nyt jo hihityttää.

Onpa tullut tässä muutenkin mietittyä viime päivinä sitä, että levitämme jatkuvasti joko hyvää tai huonoa energiaa ympärillemme. Siis jokaiseen tapaamaamme ihmiseen ja jokaiseen tilanteeseen, jossa olemme osallisina. Energia leviää sanoin, teoin, äänensävyin, ilmein ja myös elein.

Tokihan sitä toivoisi levittävänsä vain hyvää energiaa. Mutta, ihminen tekee virheitä ja erehtyy. En tiedä, voiko siinä ikinä edes täydellisesti onnistua ellei ole tyyppiä Dalai-Lama. Mutta se on ainakin varma, että elämä opettaa. Ja jos antiikin aikojen filosofi Epiktetosin mielikin ailahteli, niin miten voisinkaan odottaa aina tyyntä oloa itseltäni. Itseäni ehkä useimmiten eniten auttaa se, että mietin, miltä minusta tuntuisi, jos joku tekisi tai sanoisi minulle niin kuin itse hänelle. Se ei ole kyllä satavarma ratkaisu sekään.

Hyvä energia on jotain, että sen tuntee ja kokee, se vain pirskahtelee ihmisestä toiseen ja saa jokaisen vastaantulijan hyvälle mielelle. Huono energia taas lamaannuttaa ja helposti myös tarttuu, kuten tuli huomattua. Yksi paikka, jossa huono energia minun mielestäni näkyy joskus todella selvästi, on liikenne. Se tunne, kun ajaa työpäivän päätteeksi kotiin ja tuntuu, että ihmiset ajelevat miten sattuu, hätäisesti, agressiivisesti ja toisista piittaamatta.

Psykoterapeutti Juhani Laakso sanoo hyvin Mielen taito -kirjassaan (Kirjapaja 2009):

Luemme suuria viisauksia ja arvokkaita elämänohjeita, ja hyvistä pyrkimyksistämme huolimatta toistamme juuri niitä virheitä, joita tahdomme välttää. 

Laakso kirjoittaa, miten toimintaamme ohjaavat tunnetottumukset, hiljaiset sanattomat uskomukset ja jatkuvan toistamisen vuoksi lähes automatisoituneet hermoverkon kytkennät. Mielenkiintoista! Lääkkeeksi hän ehdottaa kirjoista opitun tiedon sulattelua, itsetutkiskelua ja taitoa katsoa mielen toimintaa sopivalta etäisyydeltä. Hyvät on lääkkeet, sanoisin. Mutta erityisesti tuo oman toiminnan katsominen kauempaa on todella haastavaa. Tuosta itsetutkiskelusta olen kyllä samaa mieltä. Jotkut sanovat, että jatkuva itsetutkiskelu ja muutoksenhalu on huono homma ja kertoo siitä, ettei ole tyytyväinen itseensä. Minä näen sen taas niin, että ihminen hyväksyy huonotkin puolensa ja on valmis oppimaan, miten tehdä toisin. Jos joku sanoo, että nyt on hyvä, eikä tarvetta muutokselle ole, sehän on mahtavaa. Mutta itse näen tämän koko elämän matkana. Olemme keskeneräisiä kaiken aikaa. Muutumme jatkuvasti, jopa huolimatta siitä, tahdommeko vai emme.

Uskon kuitenkin siihen, että viisaus lopulta löytyy omasta itsestämme, kun vain rauhassa kuulostelee. Ja sitten miettii hetken, ennen kuin tekee tai sanoo. Ehkä laskee kymmeneen.

Joskus on päiviä, jolloin on erityisen hyvä fiilis. Ajattelen sen olevan mielenrauhaa ja sisäistä tyyneyttä. Joskus on päiviä, kun kaikki menee aivan päinvastoin. Silti voi olla onnellinen. Onnellisuus ei poissulje murhetta ja huonoja hetkiä. Se on jotain, johon kuuluu kaikki, koko arjen kirjo. Ja mikä parasta, kun asian antaa olla, sille voi hetken päästä jo naurahtaa.

Tämän hyvän energian ja hyvän mielen kuvan myötä iloisia tunnelmia ja hyvää äitienpäivää!

Yksi lempikuviani, josta tulee hyvä fiilis. (Kuva: Pinterest)